perjantai 24. tammikuun 2020

Niin kuin silloin ennen vanhaan

TERPPA PERJANTAIHIN!

Tuossa juuri lähetin lapset kouluun ja päätettiin pienemmän kanssa, että koska ollaan ilta kaksin kotona, pidetään just sellaiset meidän näköiset kotibileet. Poksautellaan popparit, ostetaan hänen toiveestaan kevätkääryleitä (saahan niitä kaupan pakastealtaasta?) ja molemmille sopivia namiherkkuja sekä laitetaan hassunnäköiset naamiot kasvoillemme. Vedetään ne samisunisukat jalkoihin ja hypätään pyjamapöksyihin jo heti alkuillasta. Ehkä katsotaan leffa, tai sitten katsotaan josko Nailed it -ohjelmasta olisi tullut uusia jaksoja. Leivontaohjelmat ovat meidän molempien intohimo.

Ihana Liisa elvytti Lisbet e. -bloginsa huikealla ajatuksella ”Bloggaa niinkuin olis 2010”. Mä aloin hymyssäsuin miettimään, että millainen mun blogini oli tuolloin 2010. Ei silloin alussa kuulkaa ollut mitään kuvankäsittelyohjemia käytössä. Jossain vaiheessa muistan ladanneeni Picasan ja muutamaa vuotta myöhemmin PhotoScapen. Ymmärtämättä sen kummemmin mistään, mitä siellä tein. Ei voinut vähempää kiinnostaa vuoden pimeä aika – kuvat sai olla ihan hyvällä omalla tunnolla keltaisen kukertavia, lampun valossa otettuja. Mun kamerasta ei löytynyt tuolloin itselaukaisutoimintoa enkä liiemmin viitsinyt pyytää kuvausapua mieheltä. Lapsethan nyt oli tuolloin alkuvuodesta kyllä jo 2- ja 4 vuotiaita, mutta en tajunnut turvautua pieniin kuvausassareihin. Asukuvat (joita muuten silloin harrastin enemmänkin) otettiin peilin kautta. Aina oli se sama ongelma; katsoako peilin kautta kameraan vai omiin silmiin :D

Nuo ajat muistan ihanina. Blogi on tänä päivänä henkireikäni, mutta sitä se oli myös tuolloin. Vaikka blogi oli jo silloin intohimoni, niin enpäs olisi silloin 10 vuotta sitten uskonut, että tätä touhua näin pitkälle jatkan. Silloin blogeissa kiersi haasteet ja niitä annettiin aina eteenpäin muille bloggaajille. Pikkuhiljaa kommenttiboksin puolella oppi tuntemaan lukijoita ja muita bloggaajia niin, että jatkettiin juttua aina siitä, mihin edellispäivän postauksessa jäätiin. Tuntuu, että se yhteisöllisyys oli vahvasti läsnä. Toki nykyäänkin se yhteisöllisyys on läsnä, mutta se on osin muuttanut muotoaan; ainakin omalla kohdallani suurin osa kanssakäymisestä tapahtuu tuolla instan viestipalvelussa. Eikä se ole lainkaan huono asia.

Vuonna 2010 blogi täyttyi enemmän kuvista ja vähemmän tekstistä, mutta pikkuhiljaa myös tekstiä alkoi tulla. Ja siitä lähtien sitä on pulpunnut niin, että ei mitään rajaa ;) En koe tänä päivänäkään blogista paineita, mutta ehkä se bloggaaminen oli spontaanimpaa silloin 10 vuotta sitten. Nykyään tuntuu välillä, että pitää vähän varoa mitä sanoo. Otin alle muutamia pätkiä alkuaikojen blogiteksteistäni. Se on kuin sukeltaisi muistojen syövereihin näiden myötä:

”Kylmä talvi on saanut aikaan sen, että meillä on poltettu takkaa urakalla. Eilen lähdimme mieheni ja isäni kanssa haukkaamaan happea raikkaaseen maalaismaisemaan puunhakureissun merkeissä. Muistatteko, kun olen haaveillut siitä ihanasta lankkulattialla varustetusta vanhasta hirsitalosta metsän reunassa? No, nyt mä löysin sen. Se olikin vain lähempänä kuin olin ajatellut ♥ Isäni kotitilan vanha pihapiiri on jo kovin hoitamattoman näköinen, mutta kuuluu silti EU:n suojelun piiriin.  Jos nyt oikein muistan niin pihapiiri kuuluu siksi tuohon suojelun piiriin, koska on perinteinen ns. neliönmalliin rakennettu. Rakennustyöt päärakennuksessa aloitettiin jo 1700-luvun lopussa hirsikehikon rakentamisella. Itse päärakennus valmistui 1800-luvulla ja onneksi sen hirret ovat vielä terveet ja ehjät.” (täältä)
”Sain tänään veljeni vaimon töihin kanssani. Olemme olleet viimeksi yhtä aikaa töissä tammikuussa 2005 ennen äitiyslomaani. Sitten olemme olleet töissä vuoron perään äitiyslomiemme välillä. Niin, mainittakoon, että lapsemme ovat syntyneet 2005, 2006, 2007 ja 2008 :) Joista minun siis 2005 ja 2007. Olisimme varmaan pieni painajainen työnantajalle, ellei työnantajamme olisi joku muu kuin me itse ;)! Työkaverini töihin tulo mahdollistaa myös sen, että voin ottaa joka viikko yhden palkattoman päivän ja viettää laatuaikaa lasten kanssa. Toki tämäkin työtilanteen niin salliessa. Silloin taotaan, kun rauta on kuumaa!” (täältä)
”Alkuviikon aikana olen käynyt kotona vain nukkumassa ja lapset (miehestä puhumattakaan) ovat jääneet vailla äidin hellyyttä ja huomiota. Ja sen huomaa; toinen kiukuttelee minkä ehtii ja toinen protestoi pissaamalla housuunsa. Nättiä. Ihan oikeesti, vähemmästäkin tulee jo huono omatunto ja syyllisyys siitä, ettei vietä enemmän aikaa lastensa kanssa. Mutta nyt on opintokiireet hetkeksi tauolla, töitäkin enää vajaa pari viikkoa ennen lomaa. Luksusta!” (täältä)
Tuntuu kuulkaa kuin mikään ei olisi muuttunut. Ja silti kaikki olisi muuttunut. Vanhoja blogitekstejä lukiessani hetken aloin kaipaamaan niitä kotipäiviä, kun lähdin lasten kanssa muskariin. Ostettiin viereisestä maitokaupasta kotimatkalla Tapolan mustaa, syötiin kotona ja sitten peittelin lapset päikkäreille. Kymmenen vuotta on hujahtanut ihan silmänräpäyksessä…
Nyt lopputyön syövereihin; kun aiheena on rakkaus ja parisuhde, merkityksellisyys ja onnellisuus niin en voi todeta muuta kuin, että ihan älyttömän kiva perjantai edessä. Toivottavasti sielläkin. Ja hei, tässä vaiheessa on jälleen syytä kiittää teitä. Ilman teitä tuskin olisin tätä touhua kymmentä vuotta tehnyt. Lämmin kiitos
PERJANTAITERKUIN,
PS. olisin mieluusti liittänyt tähän blogipostaukseen noita entisajan kuvia, mutta ne pikselöityivät ihan mössöksi. Mutta käykäähän katsomassa millaista kuvien ilotulitusta silloin oli IG Storyn puolelta. Ei paljoa päätä painaneet kuvien suoristukset sun muut ;)

tiistai 21. tammikuun 2020

Ruokavaliojuttuja

HEIPPAHEI JA HYVÄÄ TIISTAIHUOMENTA!

Siinä missä toissa yönä tuli heräiltyä (maanantain työasiat pyörivät pitkästä aikaa mielessä) tämän tästä, niin viime yönä korjasin tilanteen. Onneksi. Se on jännä juttu tuo ihmismieli. Miksi se alkaa yöllä prosessoimaan asioita? Varsinkin kun sen tiedostaa niin hyvin, että yöllä kärpäset muuttuvat härkäsiksi ja toiseksi yöllä ei juurikaan pysty asioille tekemään mitään. Pitkästä aikaa tuli valvottua työjuttujen takia, mutta olipahan virkistävää huomata, että moinen taito on vielä tallella ;) Ja ihan mahdottoman ihanaa oli eilen töissä huomata, että ihan turhaa tuli valvottua.

Yleensä saan katkaistua nuo tuollaiset yöt hetimiten hengitysharjoituksilla, mutta nyt nekään ei tuoneet tulosta. Sitten aloin miettimään yön pimeinä tunteina, että onko mun sunnuntaipäivässä ollut jotain, mikä pitää yöllä hereillä. Tulin tulokseen, että ehkä se oli hedelmäsokerin yliannostus…vaiko voiko moista ottaa yliannostuksen? Mies oli lauantai-iltana mehustanut porkkana-ananas-appelsiini-inkiväärimehua ja sitä tuli juotua muutamia laseja. Lisäksi ananasbanaanismoothieta tuli vedettyä reilummalla kädellä. Banaanilättyjäkin napostelin aamupalaksi, välipalaksi ja iltapalaksi.

Nyt kun on jättänyt valkoisen sokerin pois, niin voihan olla, että kroppa reagoi tuon hedelmäsokerin runsauteen ylivirittäytyneellä ololla.  Oli miten oli, niin hedelmäsokeri kuuluu hedelmien muodossa mun ruokavaliooni jatkossakin. Nyt kun takana on 20 päivää ilman valkosokeria ja alkoholia niin on tapahtunut se, mitä joka vuosi tässä vaiheessa tapahtuu; kroppa ja sielu huutaa puhdasta ruokaa. Sellaista less is more -ajatuksella valmistettua. Enkä nyt puhu ruuan määrästä, vaan sen laadusta. Vähillä raaka-aineilla, mutta tarpeeksi paljon ruokaa. Tässä vaiheessa täytyy muuten vinkata uusin lounashimotukseni valmisruoista (kyllä, sellaisiakin kuulkaas tulee syötyä välillä); Epic Foodsin oumph curry-kookoskermakastikkeella ja heidän halloumikvinoabowlinsa. Ainesosaluettelo hivelee silmää, mutta sitäkin enemmän mieltä hivelee noiden ihan älyttömän hyvä maku.

Kerroinkin viime viikolla, että olen kokeillut taannoin kaikki maailman dieetit. Pääosin sen takia, että koin tulevani hyväksytyksi hoikempana. Näin jälkikäteen voin sanoa, että voi tyttörukkaa! Oli vaihe, että mätin itseeni rasvaa niin paljon kuin sielu sieti. Aamusta iltaan pekonia ja munia, väliin vähän juustoa ja leikkelettä. Ihme ja kumma, tuollakin tavalla sain vaa’an viisarit alenemaan. Tänä päivänä olen sitä mieltä, että terveellinen kotiruoka on kaiken a ja o. Ei sillä ainakaan vikaan voi mennä, vielä kun katsoo vähän lautasmallin perään.

Nykyiselle kolestrolilleni tuo rasvadieetti taitaisi olla tuhoon tuomittu dieetti. Meillä on sukurasitteena korkea kolestroli (& myös sydän- ja verisuonisairaudet) ja nyt mullakin se mittauksissa oli himpun verran yli 5. Se oli sitä kyllä jo kolme vuottakin sitten, mutta silloin hyvän kolestrolin osuus oli vielä parempi kuin huonomman kolestrolin. Niin kauan kuin tuo hyvä kolestroli keikkuu yli kahden, niin ei kuulemma kantsi huolestua. Mutta sen verran olen tässä miettinyt, että jos en tsekkauttaisi työterveyden myötä veriarvojani säännöllisesti ja varsinkin tuota kolestrolia ja pitäisin edelleen yllä tuota ”hiilaritonta” dieettiä, niin voisi se koitua ennen pitkää kohtalokseni.

Parin vuoden aikana, kun olen tehnyt matkaa itseeni olen oppinut myös siitä, millainen ruokavalio mulle sopii. Kasvispainotteinen, joka sallii silloin tällöin (luomu)lihan syömisen, MSC-sertifioiduista kaloista nauttimisen ja herkuttelun sellaisilla herkuilla, jotka tekevät mulle hyvää. Oli aika, että irttarit ja suklaa tekivät mulle hyvää. Sen hetken. Kunnes tuli se plaah olo. Silloin en osannut säännöstellä karkkien syömistä. Nyt taas pikkuhiljaa voisin kuvitella, että pystyisin kontrolloimaan niiden määrää.

Joskus sain kommentin, että miksi kituuttaa sokerittomalla, kun ei voi herkutella. Elämä lipuu ohi. Voi kuulkaa, olen herkutellut nytkin alkuvuoden aikana joka päivä. Nämä ovat niitä asioita, joista ei sovi kiistellä. Yhdenlainen ruokavalio sopii toiselle ja sitten taas toinen kokee omakseen toisenlaisen ruokavalion. Tässäkin näen, että avain itselle sopivan ruokavalion löytymiseen, löytyy itsensä tuntemisen kautta. Sillä miten me voidaan tietää, mitä kroppamme ja sielumme tarvitsee, jos emme osaa kuunnella sitä tai saatikka tulkita sitä? Tunnesyömisen sudenkuoppa on osaltaan tässä; turrutetaan tunteitamme syömällä. Välittämättä siitä mitä meidän rakas kehomme tarvitsee.

Se voi tarvita välillä lasillisen tai kaksi skumppaa, se voi tarvita välillä mutakakkua palasen. Kohtuullisesti eikä tunteiden turruttamiseksi tai lohduttamiseksi. Tällä hetkellä mun kroppa tarvitsee paljon ravintorikasta, värikylläistä ruokaa ja toisinaan ison kulhollisen täysjyväspagettia oliiviöljyllä, valkosipulilla, pippurilla ja parmesanilla. Se on myös viime aikoina huutanut erilaisten kvinoakulhojen perään ja raikkaiden salaattien nimeä. Aamuisin se aika usein kaipaa lämmintä kaurapuuroa mökkipihasta poimittujen mustikoiden ja siemenien kera. Aamuisin se on myös toden totta alkanut kaipaamaan niitä mökkiaamupaloja. Mökin tuoksua ja sateenropinaa huopakattoon. Jos talvi oli nyt tässä, niin jokohan sen mökkikauden voisi pian aloittaa? Murikkatestejä pitää mennä tekemään viikonloppuna, jotta nähdään kuinka kovaa tekoa se mökkijärven jää oikein onkaan ;)

ENERGISTÄ TIISTAITA TOIVOTELLEN,


lauantai 18. tammikuun 2020

Mitäs jos talvea ei tulekaan?

MOIKKAMOI!

Tiedättekö, että tuossa pikku hölköttelyllä ollessani tuli yhtäkkiä kevään tuoksu. Sellainen märän, uuden nurmikon tuoksu. Lähistön lammen päältä oli osin jää jo sulanut ja jään päälle oli heitelty keppejä. Joki tulvi uomistaan ja sorsat pitivät lauantaikarnevaalejaan tulvavedessä.  Vaikka ilma on lonkeronharmaampi kuin marraskuussa konsanaan, oli se kuitenkin omalla tavallaan kirkkaampi.

Aloin miettimään, että olisiko se nyt sitten katastrofi, jos talvea ei enää tulisikaan? Ekosysteemille ja luonnolle muutenkin ei olisi hyvä juttu, mutta minulle – olisinko valmis siitä, että kevät aikaistuisi ja sitä myötä ne kesäiset ihanat illat, kun aurinko kultaa maiseman?

Miehen kanssa juuri ruokapöydässä juteltiin, että onhan sitä luntakin tullut tänä talvena. Marraskuussa oli monta päivää näkymä kuin winter wonderlandissa konsanaan. Tuolloin fiilistelin sydämeni pohjasta töppölumisia puita kotikadulla. Toisenkin kerran saimme lunta ja silloin onneksi osasin myös nauttia siitä ja kävellä keskustaan lumisen Pispalan läpi. Vaikkei täällä meillä ole sen jälkeen lunta satanutkaan, ainakaan niin että olisi jäänyt maahan, niin tuolla Teivossa, jossa käymme porrastreenejä ja ylämäkivetoja tekemässä on pari kertaa ollut aivan täystalvi. Tunti silloin tällöin täystalven keskellä on tehnyt sielulle mannaa.

Toki meillä oli myös etuoikeus kokea paukkupakkaset ja valkoinen maa Pyhällä. En tiedä olisinko ilman tuota kokemusta valmis kevääseen tässä mittakaavassa.

Täytyy myöntää, että mä olen kääntänyt katseeni jo täysin keväisiin juttuihin. Kulkenut tuolla takapihalla ja pohtinut, että mitäköhän sieltä nyt taas tuppaakaan maan pinnalle. Käynyt ammentamassa yrttimaan antia, ne yrtit, jotka maahan jäivät kukoistavat. Se ei kuitenkaan ole poissulkenut sitä, että olen osannut nauttia tässä hetkessä täysin. Ihastellut pitenevää päivää ja sulaa Pyhäjärveä. Lintujen laulua, joka aamuisin siivittää koiran ulkoilutuslenkkiä.

Kyllä, haluaisin että meillä olisi tällä hetkellä viime vuoden kaltaiset olosuhteet. Pääsisi hiihtämään ja lapset pääsisivät pulkkamäkeen. Mutta kun kädessäni ei ole sitä kynää, jolla piirtää näitä asioita, niin ei auta muuta kuin nostaa kädet ylös ja hyväksyä se, mitä on. Ja heittää pieni toive ilmoille, että ehkä ensi vuonna taas sitten olisi toisenlainen talvi ♥ 

Onko siellä heitetty toivo paukkupakkasten ja lumen suhteen? Siis kaikki te Oulusta ja Kuopiijosta alaspäin olijat? :)

LEPPOISAA LAUANTAITA,