sunnuntai 06. lokakuu 2019

Syksyn makuja 🍂

HEISSUNHEI IHANAISET

nauravaiset ystävät siellä ruutujen toisella puolella! Mitä teille kuuluu? Tänne kuuluu ihan kivaa. Vähän on vielä haikeutta ilmassa eilisen mökkikauden pakettiin laittamisen johdosta, mutta ihmismieli on jännä; olen keksinyt jo satamiljoonaa kivaa asiaa, jota odottaa loppusyksyltä ja talvelta täällä kotonakin. Ehkä se on taas sitä tiettyä realismia. Perin viisaita sanontoja nuo ”aika aikaansa kutakin” ja ”uusi aika, uudet kujeet”. Ja hei valehtelisin jos väittäisin etteikö tänä aamuna ollut kiva astua sängystä lattialle, jonka lämpötila on himpun verran enemmän kuin mökillä eilen aamulla. Meillä ei ole mökillä minkään sortin eristyksiä lattiassa, joten vaikka mökki lämpenisi, niin lattiasta vetää vimmatusti.

Yksi noista jutuista, mitä odottaa tulevilta kuukausilta on sunnuntait kotona. Se, kun oikeesti saa haahuilla pyjamassa koko päivän. Jos haluaa. Ei tarvitse pakata kamoja ja lähteä huonolla säällä järven yli autolle. Voi olla ihan hyvillä mielin sisällä. Leipoa, polttaa takkaa ja fiilistellä. Sunnuntait ovat myös oivia työpäiviä, kun ei puhelin soi ja sähköpostikin harvoin häiritsee. Tänään ajattelin tehdä ihan vähän töitä ja neljä tuntia myöhemmin huomasin, että olin uppoutunut töihin ihan täysin. Lapset kyselivät ruoan perään ja koirakin vinkui ulos.

Tänään meillä on myös tuoksunut sisällä syksyn maut. Se tuoksu, joka suppilovahveroista tulee pannulla paistettaessa on jotenkin ylivoimainen. Sellainen, jota ei tule tuoksutettua kuin kerran pari vuodessa. Toin mökiltä jääkaapin ja pakasteen sisällön kotiin ja sieltä löytyi mm. kanttarellituorejuustoa, voimakasta juustoraastetta ja yksi valmis ruistaikinapiirakkapohja. Lempparikaupastani löysin suppilovahveroita hyvään hintaan, joten suloisen sunnuntain kruunaa pitkästä aikaa sienipiirakka.

Syksyn sienipiirakka

1 valmis ruispiirakkapohja

1 l suppilovahveroita
1/2 prk kanttarellituorejuustoa
1/2 prk valkosipulituorejuustoa
2 kananmunaa
150 g gouda juustoraastetta
suolaa, mustapippuria
loraus balsamicoa
(persiljaa, timjamia tms)

-levitä piirakkataikina uunivuoan pohjalle ja reunoille
-kuulosta suppiksia pannulla, kunnes vesi on haihtunut
-sekoita keskenään tuorejuustot, kananmuna ja juustoraaste
-mausta suolalla, balsamicolla ja mustapippurilla (ja yrteillä, jos on)
-kaada suppilovahverot piirakkapohjan päälle ja sen päälle juustomunaseos
-paista uunin alatasolla 180 asteessa noin 40 minuuttia, tai kunnes piirakka ottanut kauniisti väriä

Multa aina kysytään, että onko joku ruoka, mitä meidän lapset ei syö. No tässä yksi taas esimerkkinä :D En kyllä itsekään muista olleeni sienien ystävä tuossa iässä. Asiasta kolmanteen…onko tänä vuonna ollut lainkaan banaanikärpäsiä? Miehen kanssa tänään havahduttiin asiaan, että eipäs ole näkynyt. Vai onko ne pirulaiset vasta tulossa? Omput ja muut hedelmät on saaneet olla rauhassa keittiön tasolla. Yleensä meillä on syksyn ohjelmistoon kuulunut banaanikärpäsansat eli tänä vuonna on ollut yksi ohjelmanumero vähemmän ;) En kuitenkaan pane pahakseni.

Nyt jumppavaatteet niskaan ja vähän venyttelemään. Menen tänään ekaa kertaa laitepilateksen jatkotunnille ja koko kroppa on sellaisessa joikkelissa ja jumissa, että ihan hirvittää. Eiköhän se viimeistään tuolla tunnilla sitten aukea!

SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,


torstai 26. syyskuu 2019

Ruoka- ja rakkaustarinoita


Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-Supermarketin ja Indieplacen kanssa


”Istun opiskelijakämppäni avokeittiön ruokapöydän äärellä ja mietin, että mitenköhän tässä käy. Kulmien alta katson pöydän toisella puolella istuvaa miestä, jolla kasvaa porkkananvärinen parransänki. Mutta se ei ole se asia, johon kiinnitän huomioni. Vaan nuo hikikarpalot silmien ympärillä ja ohimolla. Niiskutus, joka kuuluu tämän tästä. Tarjoan lisää ketsuppia. Hetken luulen, että se voisi pelastaa minut tilanteesta. Tilanteesta, johon kukaan ei toisilla treffeillään halua. Olin ajatellut, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta ja valmistanut suussa sulavaa makaronilaatikkoa. Äiti puhelimen toisessa päässä opastaen. Jossain vaiheessa jännityksissäni vissiin oli mennyt mittayksiköt sekaisin…

Valkopippuria oli lurahtanut ainakin ruokalusikallinen. Hetken jo manaan, että tämä oli nyt tässä. Oli kiva tutustua, mutta tuskin soitellaan enää. Juttelemme niitä näitä (mitä niiskutukseltamme pystymme) ja lopulta molempien lautaset on tyhjät. ”Vitsit, että oli hyvää. Saako ottaa santsilautasellisen?”

Näin 17 vuoden jälkeenkin tuo santsilautasellisia harrastava mies osaa arvostaa jokaista ruokaa, jonka hänelle teen. Ruoka ja ruoanlaitto ovat intohimojani. Ruoka on minulle myös tapa osoittaa rakkauttani. Ruokamuistot ovat niitä parhaimpia muistoja ja ruokatarinat niitä legendoja, joita ystäviemme kanssa jaamme. Ruokareseptit, jotka periytyvät äidiltä tyttärelle ovat niitä aarteita, joita tulee varjeltua vuosien varrella.

Kun katsotaan ajassa taaksepäin, niin ruoka on aina merkinnyt minulle paljon. Vaikka en olisi sitä välttämättä aina siinä hetkessä tajunnut. Jo lapsena olin melko kaikkiruokainen. Minulla oli etuoikeus viettää kesät maalla, jossa mummulan navetassa oli lehmiä ja kanoja. Myös viljat tulivat omasta maasta.

”Marrrrjaaa (kyllä, ei ikinä Maria vaan aina Marja)! Kuulen huudon navettaan asti. Mummulla on aika hyvät keuhkot ajattelen. Klompsutan kiireen vilkkaa navetasta päätalolle puukengissäni ja mietin, että mikä hätänä. Olin aivan unohtanut, että oli kauppa-autopäivä. K-kaupan logolla varustettu linja-auto pysähtyi päätalon eteen. Mummu kantoi muutamaa munakennoa mukanaan ja minä juoksin edeltä kauppa-autolle. Muistan vieläkin sen tuoksun, joka kauppa-autossa oli. Kun olin valinnut oman jäätelöni, joka poikkeuksetta oli Eskimotuutti, sain avata sen samantien. Se tuntui luksukselta. Eihän mummu ollut edes vielä maksanut ostoksia.

Kauppa-autolta ostimme kanelia ja sokeria iltapäivän leipomispuuhia varten. Nuo mummun kuulut kanelipikkuleivät oli sellaisia, joita kului varsinkin kesäaikaan, kun veljeni kanssa mummulassa vietimme aikaa. Mummu ohjeisti minua, miten kananmunat rikotaan ja vaahdotetaan sokerin kanssa. Viimeisen kananmunan rikottuani huomasin keltuaisesta lähtevät rihmastot. Tuon jälkeen nuo kuuluisat kanelipikkuleivät saivat nimen kananpoikaisleivät. Sanomattakin selvää, että seitsemänvuotias Maria ei niitä enää syönyt.

Mutta mummun perunalaatikkoa söin senkin edestä. Sitä oli tarjolla joka päivä. Ei vain jouluna. Ehkä senkin takia, että perunalaatikkoon käytettiin oman maan perunoita. Se tekeytyi vanhan puuhellan uunin lämmössä. Se ei ollut ihan niin imellytettyä kuin jouluisin, mutta niin hyvää, että suli suussa. En muista kertaakaan, etteikö mummulassa olisi ollut perunalaatikkoa tarjolla. Sitä söimme keittiön pitkän pirttipöydän äärellä. Samalla, kun pappa istui pöydän päässä. Hieman öljylle ja puimaladolle tuoksuen.”

Näin aikuisena ruuhkavuosien keskellä aina välillä mietin sitä, että kuinka tuolla maalla oli ihanaa. Ei sitä välttämättä silloin pikkutyttönä tajunnutkaan. Ruoka tuli valmiina pöytään ja mummu peitteli iltaisin nukkumaan. Näin aikuisena sitä vasta ymmärtää, kuinka paljon vaivaa tuon puhtaan lähiruoan eteen mummu ja pappa tekivät. Heräsivät aamunkoitossa navettaan lypsylle ja painoivat iltaan asti peltohommissa. Vain jotta sai ruoan pöytään. Tai pöytiin, ei vain omaan pöytään. Maitoauto haki lypsettyä maitoa meijerille ja kananmuniakin riitti myytäväksi asti.

Nyt vasta tajuan, kuinka etuoikeutettu olen ollut, kun olen saanut viettää aikaa tuolla maalla. Nähdä, mitä lähiruoka todellisuudessa on. Vaikken lehmästä lypsettyä lämmintä maitoa suostunutkaan sen ekan maistiaisen jälkeen juomaan :)

K-Supermarket kysyy, että mikä on sinulle tärkeää? Minulle, niin kuin monelle muullekin, tärkeintä on rakkaus. Rakkaus ilmenee monin eri tavoin. Se voi olla hikipisarana silmän ympärillä tai puukenkien klonksutuksessa hiekkatietä vasten. Se voi olla mummun pehmeä syli tai jopa niissä kananpoikaisleivissä. Rakkautta lähti myös meijeriauton mukana mummulan navetan pihasta kohti suomalaisia. Rakkautta sisälsi myös nuo munakennotkin, jotka kauppa-autolle veimme. Mut on kasvatettu rakkaudella ja sillä samalla pieteetillä, huolenpidolla ja rakkaudella olen yrittänyt parhaani mukaan kasvattaa myös lapsiamme.

Rakkautta voi myös ostaa K-Supermarkettien hyllyiltä. Niistä tuotteista,  joiden eteen on nähty vaivannäköä ja huolenpitoa. Vastuullisesti. Jotka ovat peräisin mahdollisimman läheltä, hyviltä ihmisiltä. Tuottajilta, jotka rakastavat mitä tekevät ja lähettävät tuotteidensa mukana rakkautta eteenpäin meille suomalaisille. K-Kauppiaan välityksellä.

K-Ruoka -sovellusta plärään tämän tästä. Varsinkin silloin, kun teen viikkomaitokauppaostoksia. Sieltä olen saanut valtavasti inspiraatiota ja tässä yksi päivä se muistutti mun kaikkien aikojen syysruokaherkusta. Nimittäin myskikurpitsakeitosta. Ruoka ja tunteet nivoutuvat erittäin paljon yhteen. Tunneihmisenä tietyt ruoka-aineet saavat aikaan tietyn reaktion. Myskikurpitsakeitto on aina ollut mulle se lohturuoka. Sellainen, jota nauttia villasukat jalassa syyssateen ropistessa ikkunaan.

”Sateinen tiistai-iltapäivä houkuttelee jälleen keittiöön. Laitan taustalle musiikkia ja otan muutaman raaka-aineen esille tehdäkseni ruokaa. Se on sitä ruoanlaittoa mistä tykkään. Yksinkertaisesti laadukasta. Pian uunista tulee paahtuneen myskikurpitsan tuoksu. Mies laittaa viestillä lentoaikatauluaan. Vaikka olen tottunut reissutyöhön, odotan kotiin palaavaa aina kuin kuuta nousevaa. Noissa hetkissä kiteytyy se, miten ruoalla voi rakastaa. Kun mies saapuu yömyöhään kotiin, löytyy jääkaapista aina jotain syötävää. Se on minun tapani osoittaa, että välitän. Toivottaa tervetulleeksi takaisin kotiin. Samalla kun kuuntelen yölennolta palaavan kolistelua keittiössä ja odotan yläkerran narisevien rappusten ääntä ♥”

Palaan seuraavassa K-Supermarketin kanssa tehdyssä yhteistyöpostauksessa käytännön vinkkeihin siitä, miten minun rakkauteni ruokaan näkyy tekemieni valintojen kautta ja miten rakkaus ruokaan on pelastanut silloin, kun elämä on ollut muuten vaikeaa. Silloin selviää muun muassa myös se, miten aikoinaan syntyi nuo suositut perjantaimyyssipostaukseni. Ja miten ne muuttivat meidän perheen elämää. Eikä vähiten sen takia, että ne muuttivat minun, perheen äidin suhtautumista ruokaan ja ruoanlaittoon.

TORSTAITERKUIN,

 


keskiviikko 25. syyskuu 2019

Nopea herkkuruoka perunasta

HEIPPAHEI!

Nonni, nyt kävi näin, että kun ruokapostauksia toivottiin, niin niitä piisaakin sitten vähän reilummalla kädellä. Huomisellekin on vielä tulossa ruokapostausta ja näillä näkymin myös perjantaille perinteisten perjantaimyyssien merkeissä :) Ensi viikolla jatketaan taas sitten jollain ihan muilla aiheilla. Ainakin osa päivistä.

Sen sata kertaa olen kertonut teille perunarakkaudestani. Perunaa tulee tehtyä kaikissa muodoissaan ja aina ruoasta saa maukkaan. Peruna on vähän niin kuin sellainen luottoraaka-aine; tietää tiedätkös saavansa rahallensa (edukkaitahan nuo) vastinetta.

Mäiskyperunoita ei olla pariin kuukauteen tehty, mutta nyt kun näin viimeisimmässä Glorian Ruoka & Viini -lehdessä mäiskyperunat, niin pakkohan niitä oli tehdä. Parhaiten ja nopeiten nämä valmistuvat edellisen päivän potuista, mutta nyt keitin mäiskyperunoita varten  perunat h-hetkellä. Lehden reseptin mukainen kastike kuulosti kaikessa yksinkertaisuudessaan niin hyvältä, että pakkohan sitäkin oli kokeilla. Tosin määriä en laittanut ylös, vaan sovelsin. Taas.

Mäiskyperunat
4:lle

8 perunaa
suolaa
pippuria
oliiviöljyä

Kastike
turkkilaista jugurttia
fetaa

-pese perunat ja keitä kypsiksi
-laita kypsät perunat uunivuokaan/pellille ja litistä ne esimerkiksi lasin pohjalla
-ripsota päälle oliiviöljyä, suolaa ja mustapippuria
-paista 200 asteessa uunin ylätasolla, kunnes perunat ovat ottaneet kaunista ruskeaa väriä itseensä
-valmista sillä aikaa kastike sekoittamalla turkkilaista jugurttia ja murustettua fetaa keskenään
-tarjoile perunat kastikkeen kanssa

Me tykättiin heittää jääkaapista löytyneet rucolan jämät myös pottujen päälle. Lisäksi tarjolla oli salaattia. Kaikki saivat vatsansa täyteen ja viimeinen peruna katosi kylmänä keittiön tasolta parempiin suihin illan aikana. Ei sen ruoanlaiton aina tarvitse olla hifistelyä. Parasta ruoanlaitossa on soveltaminen. Ei aina tarvitse löytyä kaikkia aineksia jääkaapista. Hyvin olisin fetan uupuessa voinut korvata sen vuohenjuustolla. Tai jos sitäkään ei olisi ollut olisin kenties päätynyt tsatsiki-tyyppiseen kastikkeeseen. Pääasia, että saa kaappeja tyhjäksi!

Kuten lupailin, niin huomennakin on luvassa ruokajuttuja. Ruoka- ja rakkausjuttuja 

IHANAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,