sunnuntai 01. joulukuun 2024

Joulukuuksi tunturin juurelle – miten se on mahdollista?

1

”Vielä tulee se hetki, kun mulla on mahdollisuus viettää pidempiä aikoja tunturin juurella.” kirjoitin Facebook-päivitykseeni vuonna 2017, kun jälleen haikein mielin pakkasimme autoa kohti kotimatkaa. Tytöt olivat tuolloin 12- ja 10-vuotiaita ja itse pyöritin veljeni kanssa perheyritystämme.

En vielä tuolloin tiennyt, miten toiveeni tulee järjestymään, mutta tiesin, että se on asia, jonka haluan toteuttaa. En siinä hetkessä, vaan joskus myöhemmin.

Vuonna 2019 tehdessäni eräässä työpajassa unelmakarttaa tai viisvuotissuunnitelmaa, piirtyi tuolle kartalle kuva tunturista. Kuva naisesta kannettavan kanssa turkoosin veden äärellä. Onnellinen ja hymyilevä perhe, käsi kädestä kiinni pitäen. Koira. Sanat vapaus ja rauha.

Tuolloinkaan en vielä tiennyt, miten sinne tunturin juurelle tai turkoosin meren rannalle tulen päätymään. Miten saan sitä vapautta elämään, mistä olin alkanut jo 2010-luvun alussa haaveilemaan kehoni kipuillessa ylikuormituksen takia. Kaipasin rauhaa ruuhkavuosien keskelle. Rauhaa vilkkaasti käyvälle ajatuksen juoksulle ja rauhaa ihan jokaiselle elämän osa-alueelle. 

Tänä vuonna tulen toteuttamaan tuon haaveeni tunturin juurella pidempään vietetystä ajasta. Enkä voisi olla enempää kiitollinen, että näin on. Joulukuuksi tunturin juurelle…mutta miten se on mahdollista?

Onko tämä yksi haave tai tavoite toteutunut pelkästään universumilta sitä toivoen? Ei todellakaan. Se on toteutunut sinnikkään työn, suunnitelman ja konkreettisten pienten askelten kautta. En olisi ikinä uskonut, että 48-vuotiaana olen ammatinvaihtaja. Vielä työstä, joka on ollut rakas elämän työni ja elämässäni 20 vuoden ajan.

Sydämen kutsu oli kuitenkin niin vahva. Halu auttaa muita ihmisia voimaan paremmin oli niin vahva. Halu ymmärtää ihmismieltä ja onnistuneiden, kestävien elämäntapamuutosten syvintä tutkittua tiedettä käytäntöön viemisen takana oli niin vahva. Mikä määrittelee sitä, miten onnistumme muutoksessa?

Konkreettisesti tunturin juurella olon mahdollistaa 3,5 vuoden opiskelut (toki sitä ennen aiemmin suoritettu neljän vuoden KTM:n tutkinto, joka on ollut myös coachingbusineksessani suurena apuna), jotka mahdollistivat mulle uuden ammatin. Se himpun verran alle 20 000,00 euroa, jonka olen koulutuksiini investoinut. Se aika, jonka olen työpäivien jälkeen aikoinaan opiskeluille ja harjoittelulle allokoinut.

Sekä hyppy kokopäiväiseksi yksinyrittäjäksi elokuussa 2023.

Ja toki se rakas mökki siellä tunturin juurella.

Tavoite on toteutunut myös sen myötä, kun lakkasin kohtelemasta tavoitettani haaveena tai toiveena. Mä tiesin, että HALUAN vielä joskus viettää pidempiä aikoja tunturin juurella. Tai ylipäätään tehdä töitä omilla ehdoillani paikkariippumattomasti. Haluamisen ja toivomisen energia on erilainen. Kun sä haluat jotain, sä olet tehnyt jo päätöksen saada sen. ”Olisi kiva viettää joskus enemmän aikaa tunturin juurella.” vaihtui ”Haluan viettää enemmän aikaa tunturin juurella.” -mentaliteettiin. Kun me haluamme jotain (mihin itse pystymme vaikuttamaan), me tulemme tekemään sen eteen töitä. Tietämättä välttämättä täysin, miten sen saamme. Kun me toivomme jotain, me ikään kuin annetaan mahdollisuus myös sille, ettei toive koskaan toteudu.

Tässä vielä yksi esimerkki…lue nämä vaikka itsellesi ääneen, jos ne ovat sellaisia, joista itse olet haaveillut ja tunnustele, kumpi on voimallisempi tapa sanoittaa asia:

”Mä haluan voida energisemmin niin, että jaksan pitää huolta itsestäni, tehdä asioita ja nähdä ystäviä.”
”Olisi ihana voida energisemmin niin, että jaksan pitää huolta itsestäni, tehdä asioita ja nähdä ystäviä.”

No mitä mä siellä tunturin juurella teen yksin, kun mies suuntaa pariksi viikoksi takaisin etelään ennen kuin tulevat jouluksi? Coachaan upeita naisia, mentoroin yrittäjiä, koulutan Health Coach -opiskelijoita. Lepään, ulkoilen, rauhoitun. Joogaan, hiihdän, laskettelen. Syön kaikkia ihania kasvisruokia. Valmistelen hissuksiin joulua. Bongailen revontulia. Katson joululeffoja ja luen kirjoja. Käyn katsomassa Herra Hurmurin kanssa tontunjälkiä ja muutenkin pitkillä lenkeillä.

Tämä tulee olemaan pisin aika tähän mennessä, kun olen yksin ikinä aikuisiällä. Joskus olin niin läheisriippuvainen, että ei olisi tullut kuuloonkaan moinen. En osannut olla itsekseni. Tällä iällä se on luksusta ❤️

Mikäli teillä on postaustoiveita joulukuulle, niin mielelläni otan niitä vastaan!

Ihanaa joulukuun ensimmäistä ja samalla 1. adventin iltaa toivotellen, Maria


keskiviikko 13. marraskuun 2024

Joulumieli kaipaa kiireettömyyttä

12

 

Tyhjää tilaa.
Tilaa hengittää ja kuulostella.

Kiireen katkaisemista.
Niin mielen tasolla, mutta varsinkin kehollisesti.

Läsnäoloa ja hetkeen pysähtymistä.
Inpsiroitumista.
Luovuutta.

En osaa sanoin ehkä kuvailla sitä tunnetta, johon reseptin kerroin yllä.
Siinä on ripaus lapsuusaikojen taikuutta. Joulun satua.
Yhdistettynä aikuisena luotuihin muistoihin.

Tunne ei tule pakottamalla.
Lohdullista on se, että kun olemme joskus sen kokeneet, niin saamme yhteyden tuohon tunteeseen.

Siihen, joka kertoo, että nyt on aika.

Itselläni se tuli oikeastaan vasta ekaa kertaa tänä vuonna maanantai-iltana. Pysähtyessäni viettämään ihanaa iltaa silmiä hivelevän kauniissa ystäväni kodissa. Juttelemaan kiireettömästi rakkaiden ystävien kanssa.

Se löytyi glögiteen tuoksusta.
Yhtäkkiä ja yllättäen.

Annoin tunteelle tilaa. Se viipyili ja vahvistui. Jopa työpäivän keskellä.
Pieni tauko kesken asiakastapaamisten salli hetken luovuudelle.

Lähestyvä joulu alkoi vihdosta viimein näkymään meilläkin.

Joulumieli kaipaa kiireettömyyttä.

Tunnelmallisia hetkiä sinnekin ja hei jos se tunne ei ole vielä tullut, niin ei hätää. Se tulee sieltä vielä. Mikä olisi yksi pieni asia, jonka voisit itsellesi jo tänään antaa, joka kenties antaisi tuolle tunteellekin mahdollisuuden tulla esiin? Mikäli tuota suloista tunnetta jo tähän hetkeen kaipaat.

Iloa ja valoa toivotellen, Maria

*********************
Lue myös:
Mikä tekee joulun?
Joulumieli kateissa? Ei huolta ❤️
Kaikki jouluaiheiset postaukset vuosien varrelta
 


maanantai 11. marraskuun 2024

I’m back & sushibowl

10

”Kuka enää lukee blogeja?”
”Blogi….mikä – äiti, susta on tullut niin vanha!”
”Blogit oli, tuli ja meni!”

…ja siitäkin huolimatta se tunne. SE tunne tuolla rinnassa ei ole hävinnyt minnekään. Blogi on jäänyt vailla huomiota. Te olette jääneet siellä ruudun takana vailla huomiota.

Olen suunnattoman pahoillani tästä.

Pahoillani olen myös itselleni siitä, että vaikka tätä nykyä kuuntelen sydämeni ääntä ja teen asioita, joita sisimpäni janoaa, niin silti olen laiminlyönyt sitä osaa minussa, joka on kaivannut blogin pariin.

Tietäen, että rakkaus tekemiseen on ollut läsnä kuitenkin muilla elämän osa-alueilla.

Joten tänään, marraskuisena maanantaina lounastauolla sen päätin. Annan blogille vielä kerran mahdollisuuden. Olen nauttinut suunnattomasti kirjoittaa asiapitoisia tekstejä coaching-yritykseni blogiin. Vastapainoksi kaipaan myös vähän sitä hömppää ja pömppää. Siirappia ja hunajaa (tietäjät tietää).

Hapuillen avaan kannettavaani tyhjän välilehden.
Etsin kirjanmerkkipalkista tuttua logoa. Mistä himpurasta pääsen kirjoittamaan blogipostausta.

Kunnes osoite, käyttäjätunnus ja salasana tulevat selkärangasta.
Siinä vaiheessa, kun klikkaan kohtaa ”Lisää uusi artikkeli” huomaan kyynelten valuvan poskilleni.

Onnesta, häpeästä, ilosta ja surusta.

Blogi on ollut mukanani niin pitkään..loppuvuodesta 2009. Se on ollut päiväkirjani, joka on nähnyt paljon. Jonka kautta olen saanut elämääni upeita ihmisiä. Joista osan kanssa olen saanut jatkaa myös valmennuspuuhien parissa.

Se on ollut henkireikä silloin, kun elämässä on ollut haasteita.
Kanava, josta välittää iloa ja ehkä lohtuakin teille, jotka sitä kaipaatte.

Hapuillen kirjoitan tätä postausta, sen kummempia lupauksia tekemättä. Itselleni tai teille.
Täällä olen. Olen aina ollut, vaikken fyysisesti välttämättä läsnä.

Kamera on ladattu. Ensimmäiset kuvat yli vuoteen sillä otettu. Käsitelty. Tunnettu sitä jäätävän ihanaa flowta, kun kuva muotoutuu tietokoneen ruudulla.

Olen kaivannut tätä niin paljon.

Tänään lounaana (ja esikoiselle iltaruokana) toimii aina yhtä herkullinen ja helposti muunneltavissa oleva sushibowl. Keitän yleensä riisiä extrasatsin ja valmistan kalaa tarpeeksi. Niin, että mikäli niitä jäisi jääkaappiin tuleville päiville, niin lounaskulhon kokoaminen olisi helppoa.

Sushibowl

Sushiriisiä
Riisiviinietikkaa
Suolaa
Sokeria

1. Keitä sushiriisi pakkauksen ohjeen mukaan, haluamasi määrä

Lohta

2. Valmista lohi haluamallasi tavalla. Meillä tehtiin tänään lohi airfryerissa ja ennen airfryeriin menoa palaset saivat kosketusta teriyaki-kastikkeesta ja seesaminsiemenistä

Kurkkua siivutettuna
Porkkanaa siivutettuna
Retiisia siivutettuna
Ituja tms.
Avokadoa siivutettuna

3. Kasaa lohikulho aloittaen riisistä, lisää päälle lohet (tai muu proteiini) sekä kasvikset.

Tarjolle:

Chilimajoneesia (Hellmann’s, riisiviinietikka, chilirouhe)
Soijakastiketta

Ja sitten kuulkaa ääntä kohden!

Suloista alkanutta viikkoa ❤️


torstai 02. marraskuun 2023

Elämää – ei sen vähempää

6

HEI HUOMENTA!

Ja terkkuja lumen keskeltä. Kuinka voikaan tuo satanut lumi ilostuttaa niin paljon. Ollakin, että lihakset ovat (hyvällä tavalla) jukelissa lumitöistä. Tässä vaiheessa vuotta on vielä hyvä sanoa, että rakastan lumitöitä. Helmi-maaliskuulla voi olla jo sitten taas eri ääni kellossa.

Tällä viikolla olen taas vahvistanut itselleni sen tosiasian, että mitä paremmassa kunnossa kokonaisvaltaisesti olemme, sitä helpompi meidän on luovia tässä ihanassa juonenkäänteitä eteen heittävässä tarinassa nimeltä elämä. Tämänhän totesin jo ensimmäisen kerran silloin taannoin 2,5 vuoden sisään, kun ensin menetin isäni, sitten mummuni ja lopulta äitini. Ellen olisi tehnyt isojakin muutoksia (pienin askelin) hyvinvointiini vain muutamia vuosia aiemmin, tuskin olisin selvinnyt selväjärkisenä tuosta ajanjaksosta. Kun olemme henkisesti ja fyysisesti hyvässä kunnossa, on meidän helpompi käsitellä niitä vaikeitakin asioita ja tunteita. Nähdä toisaalta se toivo paremmasta silloinkin, kun on haastava vaihe elämässä.

Elämässä tapahtuu ja kipua ei voi välttää. Se, jäämmekö me kiinni kärsimykseen on usein meistä itsestämme kiinni. Tuo kuuluisa resilienssi eli muutosketteryys on se, mitä jo ihan yrittäjänäkin on tullut vaalittua.

Tällä viikolla ei onneksi ole menetetty ihmishenkiä, mutta muutama sellainen asia on tapahtunut, joka on vaatinut kalenterin täysin uudelleen muokkaamista ja joka tulee vaikuttamaan lähipiirimme ja meihin loppuelämän ajan.

Toinen tapahtuma niistä on saanut sen leijonaemon minussa heräämään. Suojelemaan jälkikasvua ja silittämään hellästi päätä, kun sille on ollut tarvetta. Nukkumaan vieressä ja olemaan läsnä.

Toisaalta tämä on tehnyt itsellenikin hyvää. Ei ole ollut vapaa-ajalla tarvetta hötkyillä. Ollaan iltaisin vain oltu möllötetty sohvalla ja katsottu Netflixiä.

…tänään tosin juoksujalkaa vipattaa jo sen verran, että ehkä irtaudun hetkeksi roolistani leijonaemona ja käyn varmistamassa juoksulenkin myötä sen, että jatkossakin näistä elämän eteen heittelemistä ajanjaksoista luovitaan selväjärkisenä ulos. Muistakaahan tekin pitää huolta itsestänne ❤️

TORSTAITERKUIN,


perjantai 06. lokakuun 2023

Syksy on luopumisen aikaa

2

HEI VAAN

ja kas näinhän se meneekin jälleen; vaikka olen kuvannut kaksi ruokareseptiä teille valmiiksi, niin huomaan tekeväni ja kirjoittavani jälleen sen hetkisen fiiliksen mukaan. Tänään olin ajatellut jakaa teille helpon ja herkullisen suppilovahveropastaohjeen, mutta mökkikuulumiset tässä hetkessä ajoivat sen ohi. Suppilovahveropastan ohjetta luvassa myöhemmin.

Saavuttiin eilen illalla mökille aivan mielettömän ihanan persikkaisen kuun puolikkaan valossa. Meillähän ei mökki ole lainkaan talviasuttava ja sen kyllä näin pakkasyön jälkeen huomaa. Miehen lähtiessä aamutuimaan töihin, oli pakkasta kolme astetta. Pitkospuut ovat vieläkin jäisen liukkaat ja tuplavillasukista huolimatta huiku käy jalkoihin. Onneksi päämökin ja saunan vesipumput eivät ottaneet nokkiinsa yön pakkaslukemista. Muutaman kerran on käynyt niin, että pumppu on rikkoutunut pienessä pakkasessa.

Syksy on mökkihöperölle hiljaisen luopumisen aikaa. Se, että meillä mökki on vain kesäasuttava sopii meille. Talvisin on ihana viettää aikaa kotona ja nauttia pimeästä kaudesta. Elämä kesämökillä on melko yksinkertaista ja jollain kierolla tavalla ollaan koukututtu ajatukseen siitä, että nauttiakseen täällä se saa sellaista ollakin. Ei turhia krumeluureja. Ei lämmintä tai saatikka juoksevaa vettä itsestäänselvyytenä. Saaressa ollessamme olemme myös usein säiden armolla. Onneksi moottorivene on sen verran vakaa ja vahva, että oli millainen myrsky tahansa, niin moottorilla pääsee ylittämään lahden. Ollakin, että moottorikin yskii jo sen merkiksi, että kaipaa talvisäilöön laittamista.

Samalla tavalla kuin luonto luopuu kaikesta ylimääräisestä syksyllä, on syksy tänäkin vuonna itselleni mökistä luopumisen lisäksi muunkinlaisen luopumisen aikaa. Luovun kaikesta turhasta elämässä ja yksinkertaistan elämää. Vaivun hiljalleen kohti talvea ja nautin siitä, että elämä tietyllä tapaa rauhoittuu. Että marraskuun pimeys saa hidastamaan tahtia ja pitämään itsestään vielä paremmin huolta. Jaksaakseen taas keväällä herätä henkiin. Yksi elinvoimaisuuteni kivijaloista on se, että hidastan tahtia. Kuulostelen ja lillun siinä hetkessä, jossa tylsyys maksimoituu.

Mites muilla kesämökkihöperöillä, joko on mökki laitettu talviteloille? Meillä tuo on edessä myöhemmin lokakuussa, mutta toisaalta sitä on varaududuttu myös nopeisiin liikkeisiin, mikäli pakkaset jatkuu 🙂

IHANAISTA ALKAVAA VIIKONLOPPUA SAARESTA TOIVOTELLEN,

 


« Vanhemmat