keskiviikko 20. marraskuu 2019

Kirjoittaminen – tie hyvinvointiin?

HEIPPAHEI YSTÄVÄT SIELLÄ RUUTUJEN ÄÄRELLÄ!

Mä olen ehkä pikkuhiljaa tullut siihen tulokseen, että yksi merkittävä tekijä mun hyvinvointiini ja sitä kautta onnellisuustasojen korkealla pysymiseen on kirjoittaminen. Enkä nyt tarkoita päiväkirjan kirjoittamista, vaikka sellaistakin olen viime ajat puuhaillut. Vaan ihan tätä blogia. Tutkijat ovat jo monissa eri tutkimuksissa (check) tulleet siihen tulokseen, että kirjoittaminen muun muassa buustaa päivääsi, vähentää stressi- ja masennusoireita, auttaa valmistautumaan suuriin koitoksiin ja parantaa selviytymistä traumoista.

Itselleni tämä blogi on toiminut ikäänkuin sähköisenä päiväkirjana. Julkisena sellaisena, tosin. Mutta viime aikoina olen pitänyt päiväkirjaa myös ihan itseäni varten. Liittyen osaksi koulun lopputyötä, mutta sitäkin enemmän omaan hyvinvointiini. Vaikka voin tällä hetkellä erittäin hyvin, on aina varaa ammentaa varastoon. Kirjoittaminen on yksi niistä asioista, joista saan hyvän mielen. Ja osa tuosta hyvästä mielestä varastoituu jonnekin aivolokeroihin ja sydämeen odottelemaan. Niin sanotusti pahan päivän varalle. Pahan päivän tullessa mulle on kertynyt jo aikamoinen varasto, mistä ammentaa. Se, että teen jotain tässä hetkessä ei välttämättä konkretisoidu tässä hetkessä, vaan sillä on kauaskantoisemmat vaikutukset.

No mistä sitten tuohon pieneen mustaan vihkooni kirjoitan? Elämästä ♥ Pyrin kirjoittamaan siihen päivittäin. Jotta tekin pääsette alkuun, niin ajattelin antaa muutaman vinkin, mistä kirjoittaa. Ettei tule sitä kuuluisaa writer’s blockia. Saatan omistaa yhden aukeaman yhdelle asialle. Enemmän aukeamia sellaiselle, mihin tulee joka päivä tekstiä.

🌸Mistä olen tänään kiitollinen?
Tähän palaan päivittäin. Välillä aamuisin, välillä iltaisin. Se, kuka sanoo, että kiitollisuuspäiväkirja on hömppää, ei ole sitä kokeillut. Aiemmin olin toki kiitollinen, ilman kiitollisuuden kohteideni ylöskirjoittamista. Mutta kun kirjoitan ne ylös, ne konkretisoituvat. Silloin näkee paremmin, että ihan oikeesti – mulla on tosi rikas elämä.

🌸Mitä kivaa ajattelin tänään tehdä?
Joinain aamuna viikosta (varsinkin jos edessä on sellainen tulipalojen sammuttelupäivä), kirjaan heti aamulla muutamia mukavia juttuja päivän varalle. Kuten leipominen lasten kanssa töiden jälkeen tai saunominen koko perheen kesken.

🌸Mitkä ovat mulle rakkaita biisejä?
Saan musiikista ihan älyttömän paljon irti. Energiaa, lohdutusta, milloin mitäkin. Yksi aukeama päiväkirjassani on sitä varten, että kirjaan sinne mun voimabiisejä.

🌸Minkä neuvon antaisin itselleni just nyt?
Niin, hetkeksi asettaudun itseni ulkopuolelle ja tutkin, että mitä hommaa. Missä mennään ja mikä tilanne. Arvioinnin jälkeen lempeästi neuvon itseäni.

🌸 Missä näen itseni viiden vuoden päästä?
Suljen silmät ja näen edessäni tilanteen tänään viiden vuoden päästä. Missä olen, kenen kanssa. Mitä tunnen ja millaista elämäni on. Kirjoitan nämä asiat alas.

🌸 Mikä tällä hetkellä painaa mieltä?
Elämässä on usein kaikki hyvin, mutta tuskin meillä kellään on aina sydän keveimmillään. Aina on jotain asioita, mitkä kolkuttavat siellä takaraivossa. Niitä ei kannata välttämättä kaivaa esille silloin, kun olo on kevyt, mutta silloin kun vähän ihistää on syytä kirjoittaa alas, että mikä ihistää.

🌸 Mitä hyviä tekoja ajattelin tehdä tänään?
Kerroinkin taannoin IG:n puolella, että rakastan tehdä pieniä hyviä tekoja. Jutella vastaan tulevan papan kanssa, pitää ovea auki kaupassa seuraavalle, toivottaa kaupan kassalle mukavaa päivän jatkoa, keittää lapsille riisipuuroa välipalaksi, silittää miehen kauluspaidat hänen puolestaan, tehdä koiran kanssa nose workia yms. Tämän voi tehdä myös illalla ja kirjata ne pienet hyvät teot, jotka teki kyseisenä päivänä.

Kannan vihkoa mukanani, sillä ahaa-elämämys saattaa tulla missä ja milloin vain. Muun muassa postausideat päätyvät tuohon vihkoon, ellen ole koneen äärellä. Veikkaanpa, että vihko täyttyy alta aika yksikön. Sen verran olen hurahtanut kirjoittamiseen. Ja hei tiedättekö, mikä parasta? Saa harjoitella kirjoittamaan ihan perinteisellä tavalla. Kynällä kaunokirjoitusta. Tuntuu, että kirjoitustaito on rapistunut vuosien saatossa harakanvarpaiksi :D Toivotaan, ettei se ole yksi niistä katoavista luonnonvaroista 

KIVAA KESKIVIIKKOA,


lauantai 16. marraskuu 2019

Pois onnellisuuspakkomielteestä

MOIKKAMOI IHANAT!

Tiedättekö, että mä olin ajatellut, että annan teillekin tänään vapaapäivän blogistani, mutta ihanan Emilian eilinen blogikirjoitus kirvoitti mut kirjoittamaan ajatuksiani ylös. Ja ajatusten kirjaaminen tuoreeltaan on parasta, ennen kuin ne katoavat. Edessä on aikamoinen luku-urakka, ottakaahan hyvä asento.

Marraskuu on monelle tosi raskasta aikaa. Uskokaa tai älkää, niin on itsellänikin takana yksi marraskuu (tai koko syksy) parinkymmenen vuoden takaa, joka on vedetty pääosin Triptylin voimin. Elettiin aikaa, jolloin ei edes ollut tällaista julkista onnellisuuspakkomiellettä, joka nykyään tuntuu olevan.

Olen lukenut tämän syksyn aikana opiskeluihin liittyvää kirjallisuutta ja kaikista eniten olen uppoutunut kirjoihin, jotka käsittelevät onnellisuuden tavoittelun haitallisuutta. Sillä sitä ei ole kieltäminen, että mitä enemmän ihmiset onnea tavoittelevat, sitä vahingollisempaa tuo tavoittelu on. Viimeisimpinä kirjoina lukemiani The Upside of Your Dark Side / Kashdan, Biswas-Diener ja Valonöörit /Martela suosittelen ihan kaikille. Meille, keillä ei ole onnellisuuden tavoittelun suhteen ongelmia (ts. olemme tyytyväisiä elämäämme emmekä tietoisesti tavoittele onnellisuutta ainakaan ulkoisin keinoin) ja heille, ketkä ovat onnellisuuspakkomiellelingon kourissa onnettomina ainoana päämääränä tuo onnellisuus.

Kuten Emiliakin tuossa eilisessä postauksessaan sanoi, niin joskus on lupa olla alakuloinen. Itse näen asian niin, että jos en itse kokisi niitä elämän karikkoja, niin en hemmetti soikoon pystyisi olemaan onnellinen.  Olen oppinut hyväksymään ne matalalentoiset päivät, sillä tiedän, että vielä niistä noustaan. Matalalentoisia päiviä on nykyään onneksi harvassa, mutta tuolloin parikymmentä vuotta sitten marraskuussa niitä taisi olla 30. Lääkityksestä huolimatta. Tai ehkä sen johdosta. Koin olevani epänormaali ihminen turvautuessani ulkoiseen apuun. Tablettiin, jonka kurkusta alas kurlasin.

Se, että annan itseni tuntea myös ahdistusta, alakuloa, väsymystä ja kyvyttömyyttä aika ajoin on avain siihen, että pystyn tuntemaan myös sitä ääretöntä onnellisuutta. Onnellisuutta, jota tunnen ihan pienien asioiden myötä. Pahinta on tukahduttaa tunteensa. Ruoskia itseään siitä, että ei aina ole iloinen, positiivinen tai onnellinen.

Martela toteaa kirjassaan, että onnellisuudesta on tullut kulttuurinen normi ja itsestään selvä elämän päämäärä. Toisin sanoen onnellisuuspakkomielle, jonka eteen ihmiset virheellisesti uhraavat arvokkaita asioita. Ja eivätkä ainakaan niitä uhraamalla saavuta onnellisuutta, vaan päinvastoin.

Kashdan ja Biswas-Diener ovat tutkineet onnellisuutta syvemmältäkin ja esittävät neljä syytä miksi onnellisuuden tavoittelu voi olla meille haitallista. Ensinnäkin ihmiset etsivät onnea aivan vääristä paikoista. Usein haaveilemme isosta omakotitalosta, farmari-Volvosta, koirasta, kalliista design-huonekaluista ja muista materialistisista asioista. On tutkittu, että pitkällä aikavälillä materialistiset tavoitteet eivät onnellisuutta kovinkaan paljon tuota.

Vitsit, kun en nyt tähän hätään muista kenen tutkimus se oli, jossa tutkittiin kahden eri ryhmän onnellisuutta pitkän ajan kuluessa. Ekassa ryhmässä olivat lottovoittajat ja toisessa onnettomuudessa loukkaantuneet (jopa sellaiset, joilta amputoitiin raajoja). Alussa lottovoittajat olivat onnellisempia, mutta vuoden parin päästä onnellisuuskelkka oli kääntynyt loukkaantuneiden osaksi. Raha tuo hetkellistä euforiaa ja onnea, mutta loppupeleissä se, että olet selvinnyt hengissä onnettomuudesta (vaikkakin raajaa tai kahta köyhempänä) toi enemmän onnea. On todettu, että materiaa enemmän onnellisuutta tuo ihmissuhteet, hyväntekeminen ja itsensä toteuttaminen. Toki olen itse sitä mieltä, että ihan näin mustavalkoisia asiat eivät ole; taloudellinen turvallisuus on yksi osa onnea. Se, että on rahaa maksaa laskut ja ostaa jääkaapin valon lisäksi jääkaappiin muutakin täytettä.

Toiseksi tutkimuksessa tultiin tulokseen, että onnen tavoittelu voi tehdä meidät onnettomammaksi. Onnea kovasti haluavat ihmiset voivat kokea riittämättömyyttä ja pettyvät omiin tunteisiinsa. Siihen, että eivät tunne iloa ja onnea vaikka pitäisi. Länsimainen kulttuuri vahvasti sanoo, että meidän pitäisi olla onnellisia. Mutta se ei kerro, että onnellisuus pitää sisällään myös ne toisenlaisetkin tunteet ja niiden hyväksymisen.

Kolmanneksi tutkimuksessa todettiin, että onnen tavoittelu voi tehdä sinusta itsekkäämmän ja yksinäisemmän. Ja tietysti sitä myötä onnettomamman. On todettu, että ihmissuhteet on hyvinvointimme tärkein ja antavin osa-alue. Joissain tapauksissa onnellisuuden liian aggressiivinen tavoittelu on oman edun maksimointia. Toisten ihmisten kustannuksella. Ihminen on kyllä niin monimutkainen ja moniulotteinen kokonaisuus. Yhdessä tutkimuksessa tutkijat havaitsivat, että onnellisuuden himosta syntyvä yksinäisyys näkyy myös hormonitasolla. Tutkija Nurmi täällä näppäimistön päässä veti tästä pitkälle jalostetun johtopäätöksen; onko tässä yksi syy syntyvyyden laskuun?

Neljänneksi tutkimustulokset osoittivat, että onnellisuuden kulttuuri on erityisen vahingollinen niille, jotka eivät ole onnellisia. Mietitäänpäs nykyaikaa. Meitä tällaisia hihhuleita kuin minä on some täynnä. Aidosti marraskuusta onnellisia. Mitä tekee ne, jotka ovat allapäin ja musertuneita marraskuun pimeyden edessä? Tuntevat kenties ahdistusta siitä, että miksen itse pysty tuntemaan samanlaista iloa ja onnea marraskuusta. Martela on hienosti vetänyt mutkat suoriksi: Jotkut asiat tekevät meidät onnellisiksi, toiset onnettomiksi. Ja niin sen kuuluu olla, koska ”kaikki psykologiset tilat ovat jollakin tavalla hyödyllisiä selviytymisellemme.” Tämän takia meidän pitää antaa itsemme musertua marraskuun edessä, jos siltä tuntuu. Jos negatiivisilla tunteilla ei olisi mitään merkitystä elämäämme, niin emme sellaisia tuntisi. Ihminen on ihan hurjan mielenkiintoinen olio ja mitä enemmän kirjallisuutta luen, sitä enemmän haluan tietää lisää. Itse olen ollut itselleni parhain empiirisen tutkimuksen kohde. Nyt vain etsin teoriaa tuolle empiiriselle tutkimukselle.

Pahinta mitä itselleen voi tehdä on syyllistää itseään siitä, että ei ole koko ajan onnellinen. Se, että mä selvisin tuosta tuskallisesta elämänvaiheesta, jossa 2,5 vuoden sisään hautasin isäni, mummuni ja äitini, johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olin (Luojalle kiitos!) jo tuota ennen oivaltanut ajatuksen elämän monimuotoisuudesta. Ajatuksen siitä, että hyväksyn elämän sellaisena kun on. Välillä tulee erittäin pahoja pohjakosketuksia, mutta ne on pakko käydä läpi. Tunteiden torjuminen tuollaisissa tilanteissa olisi ollut ihan älyttömän vahingollista. Jos olisin tuolloin tukahduttanut surun ja ikävän, niin en kuulkaa ystävät hyvät olisi nyt tässä. Tai olisin, mutta olisin sellainen numb nuts -koneena kulkeva, päivästä toiseen suorittava Maria. Kenties, kuka tietää.

On ollut ihana huomata, että myös harmaina päivinä voi tuntea onnea. Se, että on alakuloinen ei todellakaan poissulje sitä, etteikö alakulon hetkinä voisi kokea niitä ihania pieniä hetkiä, jolloin sielun täyttää onni. Sohvannurkassa ripsarit poskilla voi tuntea suunnatonta ja yhtäkkistä onnea siitä, että käsiä lämmittää glögimuki. Että jokaisella kulauksella tuo onni leviää lämpimänä tunteena kohti koko kehoa.

Kestävä onnellisuus vai one hit wonder -onnellisuus? Kumman valitset? Elämä on valintoja täynnä.
Ja mun mielestä tämä on niistä yksi tärkeimmistä; hyppää pois onnellisuuspakkomielteen pyörästä ja kuulostele elämää tässä ja nyt – mitkä ovat niitä elämän kultareunoja juurikin tänä marraskuisen synkkänä lauantaina? 

IHANAN LEVOLLISTA LAUANTAITA,


keskiviikko 13. marraskuu 2019

Kun sinä tulet paikalle, mitä tulee paikalle?

MOIKKIS KESKIVIIKKOAAMUUN!

Tänään juttua erittäin tärkeästä aiheesta. Eli tuosta Esa Saarisen aikoinaan lanseeraamasta kysymyksestä, jota meiltä myös koulun yhdessä tehtävässä kehotettiin pohtimaan. Hirmuisen mielenkiintoinen kysymys. Jos vaikka miettii eri näkökulmista kysymystä.

Mitä tulee paikalle, kun tulen töihin? Mitä haluaisin tuoda itsestäni mukanani? Mitä tulee paikalle, kun avaan IG Storyn kameran ja alan kertomaan juttuja? Millainen minä somessa esiintyy ja millaisen vaikutelman annan itsestäni? Mitä tulee paikalle, kun astun ventovieraaseen porukkaan? Mitä tulee paikalle, kun avaan kotioven ja astun eteisestä pidemmälle? Uskallanko uudessa porukassa antaa itsestäni sen, mitä haluan vai pelkäänkö vastaanottoa? Sen oikean minän vastaanottoa.

Toivoisin, että paikalle tulee se aito minä. Se mihin pyrinkin. Se, joka hymyilee ja katsoo silmiin. Kysyy herkästi ventovierailtakin mitä kuuluu. Päästelee sammakoita suustaan, paitsi sitten jos on ihan tosisupervakava paikka. Toivon, että ihan vain olemalla hiljaa pystyn antamaan itsestäni sen kuvan, mikä oikeasti olen. Että pystyn kehonkielellä viestittämään, että mulle voi jutella ja että mä olen helposti lähestyttävissä. Hymy on parhain keino mun mielestäni saada tällainen mielikuva läpi. Haluan, että omalla käytökselläni se energia ja iloisuus, joka musta kumpuaa, tarttuu muihin. Tuon tarttuminen toki on aika paljon vastapuolesta kiinni. Hänen vastaanottavaisuudestaan ja halukkuudestaan kiinni.

Toisenlaisten signaalienkin antaminen on joillekin luontaista. Mä kuitenkin koen, että varsinkin työelämässä yksi erittäin hieno taito on osata luovia. Olla korrekti. Millainen on elekielesi, kun astut huoneeseen? Saavutko töihin väärällä jalalla nousseena niin, ettei kenellekään jää se epäselväksi vai osaatko työpaikan oven avatessasi jättää sen väärän jalan kotiin? Hirmuisen tärkeä taito. Iso osa käytöstapoja, tykkään mä. Jos et osaa jättää sitä väärää jalkaa kotiin, niin mitä tulee paikalle, kun sinä tulet paikalle?

Muiden ihmisten reaktioista pystyy hyvin lukemaan tilanteen. Hiljeneekö koko huone? Kahvahtaako kanssaolijat sinun ehkä jopa luotaantyöntävää ilmettäsi sekä elekieltäsi ja toivovat olevansa näkymättömiä? Helposti tällaisessa tilanteessa työilmapiiri kärsii niin paljon, että pahimmassa tapauksessa työilmapiiri romuttuu ja voisin kuvitella työn tuottavuudenkin laskevan pitkällä tähtäimellä. Tähän pätee se yksi mätä omena korissa -sääntö. Tuskin kukaan meistä haluaisi olla se mätä omena. Ainakaan tietoisesti.

Toki joku voi ajatella itsestään, että ihan sama mitä tulee paikalle, kun mä tulen paikalle. Ihan sama millaisen kuvan mä annan itsestäni. Mä koen tällaisen ajattelun ihan älyttömän itsekkäänä ja haitallisena hälle, joka näin ajattelee. Harmillisena myös niille muille.

Mun mielestä olisi aina silloin tällöin hyvä pohtia, että mitä tulee paikalle, kun sinä tulet paikalle? Ihmissuhteet on yksi suuri osa meidän elämää (tutkitusti myös tärkein osa hyvinvointiamme ja onnellisuuttamme Harvard Grand Studyn mukaan) ja parhaimmillaan ne antaa niin paljon. Kunhan vain annat niille mahdollisuuden ♥ Mielikuvaharjoituksen voimin lähden pian ajamaan töihin ja mietin, että mitä tulee paikalle, kun minä rymistelen paikalle palaveriin? Tänään voisin tuoda palaveripöytään valon marraskuisen hämyiseen aamuun. Kymmenen minuuttia aikaa autossa miettiä, miten sen toteutan ;)

HEI, KIVAA KESKIVIIKKOA IHANAT!