sunnuntai 24. lokakuun 2021

Marian Bistro & Lifestyle

40

HEI IHANAT! ♡

Usein valmennettavieni kanssa aloitan kysymällä ”Mitä sinä haluaisit elämääsi lisää?”. Sitä samaa kysymystä kysyn itseltäni aika ajoin. Elämä on ollut viime aikoina ihan sillaisenaankin tosi kivasti. Vaikka sainkin tietää, että rautavarastoni ovat aika finaalissa, niin silti elämä on ollut kaikilla tavoin hyvää. Eihän se jaksamiseni ole ollut normaalilla tolalla, mutta siihen nähden, miten lääkäri asiaa ihmetteli, niin sanoisin, että mulla on ollut virtaa runsaastikin.

Mutta silti tuo ”Mitä sinä haluaisit elämääsi lisää?” -kysymys on ollut ajatuksissani. Viime viikon olin nollaamassa Lapissa. Siellä tunturissa, jossa saa vaellella omine ajatuksineen, se iski…se sama tunne, joka iski jo ekan kerran elokuulla. Syyskuulla tuo tunne konkretisoitui unessani.

Tämä hyggeaika ja lähestyvä joulu on monesti saanut mut miettimään, että voi kun voisi jakaa näitä tunnelmia blogiin. Voi kun voisi kaivaa kameran esiin ja ottaa kuvia. Muitakin kuin ruokakuvia. Käsitellä niitä ja ladata paikkaan, johon osaan ne vaikka silmät suljettuina ladata. Paikkaan, jossa saan vaihtaa ajatuksia ystävien kanssa.

Tein vuosi sitten tietoisen valinnan ja ilmoitin lopettavani lifestyle-blogini ja jatkavani ruokablogilla. 11 vuotta liki jokapäiväistä blogin päivittämistä, jossa blogi oli muutamien vuosien ajan toiminut päätoimeentulonani oli ollut antoisaa aikaa, mutta tajusin, että jos haluan elämässä tehdä muitakin mulle mieluisia töitä, niin jostain oli karsittava. Näin jälkikäteen ajateltuna koin, että kolmen työn ja opiskelun yhteenlaskettu summa oli myös mun harteille liikaa. Voimavaroja päivittäin päivittyvän lifestyle-blogin pitämiseen ei ollut.

”Voi että mulla on ikävä niitä blogin sisustuspostauksia!” -viesti kilahti elokuulla IG:n viestilaatikkoon. Huomasin ajattelevani, että hei niin mullakin. Siitä se tietty ajatustyö lähti liikkeelle. Tee asioita, mitä rakastat -sanonta on ehkä kulunut, mutta se on ollut mun ohjenuorani. Kuten moni teistä tietää, niin mulla on tapana tehdä niin kuin sydän sanoo. Ja nyt se sanoo näin.

Marian Bistro on jatkossa Marian Bistro & Lifestyle

Viimeisen vuoden aikana olen tehnyt itseni kanssa tosi paljon töitä. Oppinut asettamaan hyvinvoinnin rajani. Niin työnteon kuin ihan kaiken suhteen. Vaikka lifestyle-kulma tulee takavasemmalta ruokablogiini, niin se ei toki tarkoita sitä, että blogi alkaisi päivittymään siihen tahtiin kuin joskus muinoin. Vaan yritän pitää sen 2-3 postausta / viikossa tahdin. Uskon, että se on teille lukijoillekin optimaalisin.

Ruokaa, sisustusta, hyvinvointia, elämää. Mutta mites sitten IG?

No, Marian Bistro:n IG löytyy tutusta paikasta (@marianbistro) ja sinne päivittyy ruokahommeleita. Sitten sitä lifestyleä päivittyy tuonne mun vanhalle tilille, jonka avasin tänään julkiseksi ja jonka nimen muutin Marian Lifestyleksi (@_marianlifestyle_). Facebookin osalta toimii tuo Marian Bistro , jonne linkitän (aina kun muistan) uudet postaukset.

Ei kai tässä sitten muuta kuin, että jatketaan siis vähän laajemmalla kattauksella 🙂 Tulevalle viikolle luvassa suussa sulavaa currya ja sisustusjuttuja nyt ainakin, mutta fiiliksen mukana mennään – kuten aina ennenkin.

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,


tiistai 11. elokuun 2020

Iso ilo vastaanottajalle, lämmin mieli lähettäjälle

2

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Postin ja Indieplacen kanssa.

 

TIISTAI-ILTAPÄIVÄÄ IHANAT!

Tuntuuko teistäkin, että ei siitä ole kuin hetki, kun koululaiset kirmasivat kesälaitumille? Kun kaivoitte nessupakettia sumuisin silmin laukustanne Suvivirren alkusointujen sulostuttaessa alkukesän tunnelmaa. Musta tuntuu, että se oli ihan just vasta. Toisaalta taas tuntuu, että siitä on hirmuisen pitkä aika. Niin paljon on ehditty kuitenkin tehdä ja kokea tuon jälkeen. Yhtä kaikki, tänään meillä Tampereella pakattiin uudet lyijytäytekynät ja kumit penaaliin. Reppu heitettiin selkään ja lähdettiin kohti uutta syyslukukautta. Yläkouluun jo molemmat.

Uusi arki otetaan hyvillä mielin vastaan. Pikkuhiljaa valoisat illat ovat muisto vain ja saa sytytellä kynttilät tuomaan tunnelmaa ja kietoa shaalia tiukemmin jalkojen ympärille. Kuulustella koululaisilta kokeisiin ja jutella iltaruokapöydässä koulupäivän tapahtumista. Kaupallisen yhteistyön myötä Postin kanssa tulin kertomaan, miten mä päätin ilahduttaa pieniä koululaisia. Aloin miettimään, että meidän tytöt eivät juurikaan saa postissa kirjeitä tai kortteja. Veikkaan, että se on monen nuoren kohdalla sama juttu. Samalla mietin, kuinka ihanaa oli itse nuorena löytää postilaatikosta omalla nimellä varustettu kortti. Tervehdys sukulaiselta tai kirjekaverilta.

Reilu viikko sitten kirjoitin neljälle pienelle (kummitädin silmissä he ovat edelleen pieniä, vaikka yksi on jo yläkoulussa) kummilapsellemme kortit. Kortteihin kirjoitin tsemppiviestin alkavalle koulutielle.  Kortit lähtivät matkaan kolmelle prinsessalle ja yhdelle prinssille. En voi uskoa, että tuo hurmurikummipoika aloittaa jo esikoulun. Justhan se vasta oli, kun käytiin vastasyntynyttä sairaalassa katsomassa. Aika kuluu nopeasti ja mitä enemmän aika juoksee, niin sitä enemmän sitä tajuaa muistojen luomisen merkityksen. Kortin ja postimerkin ostaminen ovat itselleni pieni vaiva. Muutaman rivin kirjoittaminen ei vie kuin hetken. Pienellä vaivalla saa annettua rutkasti hyvää mieltä toiselle. Jos mulla olisi ollut aikaa, olisin ollut kärpäsenä katossa todistamassa rakkaiden kummilapsien iloa kortit saadessaan 🙂

Muistatteko heinäkuussa, kun kerroin, että vastedes lähetän joka kuukausi postikortin ilahduttamaan ystäviä ja sukulaisia? On todettu, että hyvät teot ja hyvän mielen tuominen muille tekevät meistä onnellisempia. Olkoon onnellisuuden määritelmä itse kullekin mikä tahansa, niin uskon tähän täydestä sydämestäni. Se, että sain kahvikupposen äärellä kynttilän valossa kirjoitella kortit rakkaille koululaisille sai mut hymyilemään sisäisesti. Se, kun ajattelen, miten paljon kortit ilahduttavat saajiaan, saa mun onnellisuuskäppyrät tappiin.

Ja jos totta puhutaan, niin saa lähestyvä syksykin. Kesä on ollut niin mieletön, että sen avulla ammennan valoa pimeisiin iltoihin. Koska ylimääräistä valoa syksyn pimeille riittää, niin hyvillä mielin jaan sitä eteenpäin. Mulla onkin jo mielessä muutama ihana, ketä ajattelin syksyn pimeillä ilahduttaa postikortin muodossa. Kaikki meistä eivät ole syysihmisiä, joten lisätsempin lähettäminen postitse on varsin ihana ajatus. Kortin avulla voi koskettaa ja ilahduttaa vielä syvällisemmin kuin tekstiviestillä.

Sain viime viikolla postissa kirjekuoren, jossa oli tutunnäköistä kirjoitusta. Tekstistä näki, että kirjoitus ei ole nuoren ihmisen käsialaa ja sen eteen oli nähty vaivaa. Kuoren päälle oli liimattu kaksi Suomen kartta -symbolilla varustettua Postin ikimerkkiä (tosin yksikin olisi riittänyt). Toisessa oli kala ja toisessa kiviä. Vuosiluvut kertoivat niiden olevan muutamia vuosia vanhoja. Ikimerkit ovat siitä ihania, että ne eivät vanhene ikinä. Niitä voi käyttää nimensä mukaisesti ikuisesti. Kirjekuoren sisältä paljastui itse askarreltu syntymäpäiväkortti miehen reilusti yli 80-vuotiaalta tädiltä. Voi kuulkaa, ei tarvitse hetkeäkään miettiä, kenelle syyskuun postikorttini lähetän.  Iloa ja valoa yksin asuvalle syyskuun pimeisiin iltoihin ♥

ILOISIN TIISTAITERKUIN,


keskiviikko 22. heinäkuun 2020

Muutama ajatus hääpäivään

12

MOIMOI IHANAT!

Lomalla ihan pelkkä oleminen ja lötväily on parasta, mutta hitsivie, että tuollaiset pienet retkipäivätkin tuovat lomaan ryhtiä. Eilinen Rauma-Naantali-Turku -reissu oli ikimuistoinen. Vanhaan Raumaan ajaessamme vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Aamukahvitteluiden jälkeen onneksi sade taukosi hetkeksi ja päästiin kävelemään kauniita katuja pitkin. Pian kuitenkin alkoi satamaan uudelleen, joten yhteistuumin päätimme suunnata suunniteltua aiemmin Naantaliin. Jossa muuten paistaa aina. Ainakin aina, kun itse olen siellä ollut 🙂 Postauksen kuvat road tripiltämme, mutta aiheena tänään parisuhde.

Meillä on tänään 14. hääpäivä ja yhtään päivää tai hetkeä en vaihtaisi pois ♥ Mä olen viime aikoina miettinyt sitä, kun joka paikassa toitotetaan, että riidat kuuluvat parisuhteeseen. Ihan kuin parisuhteessa pitäisi räiskyä (negatiivisessa mielessä), jotta se olisi normaali ja normien mukaan kestävä. Lähinnä olen miettinyt siltä kantilta, että ihanko oikeasti meidän parisuhde on epänormaali, kun ei riidellä. Toisaalta olen miettinyt siltä kantiltakin asiaa, että annammeko lapsille vääränlaisen kuvan parisuhteesta. Meillä ei huudeta, ei pidetä mykkäkoulua, ei paiskota ovia.

Meidän lapset eivät ole ikinä kuulleet äidin ja isän esimerkiksi huutavan toisilleen. Ja veikkaan, että on yhden käden sormin laskettaessa tiuskaisutkin näin 14 vuoden ajalta. Tuleeko karu maailma yllättämään lapset epämieluisalla tavalla joskus tulevaisuudessa, jos sellaiseen normaalitilanteeseen omassa parisuhteessaan joutuvat, että ääntä korotetaan? Toisaalta, enpä muista itsekään kuulleeni koskaan omien vanhempien huutavan toisilleen.

Ja se, että miksi riidaton parisuhde leimataan epänormaaliksi? Tuo sanonta tuntuu mun mielestä ehkä vähän pahaltakin, sillä meidän molempien mielestä eletään unelmaparisuhteessa, joka on meidän standardien mukaan hyvinkin normaali 😀  Mä en edelleenkään ole keksinyt näiden 14 aviovuoden aikana mistä me voitaisiin riidellä. Mistä te riitelette? Kyse ei ole siitä, että välteltäisi riitoja vaan siitä, että niitä riitoja ei vain ole. Elämä on silti ihanan räiskyvää, eikä todellakaan tasaisen tappavan tylsää.

Mitä olen lehdistä lukenut, niin aika usein se on joko rahan- tai ajankäyttö, mistä pariskunnat riitelevät. On meilläkin ollut aikoja (ja on välillä edelleen), että penniä venytetään, mutta kumpikin tietää pelisäännöt noina aikoina. Eikä silloin mennä hassaamaan rahaa mihinkään turhaan. Ajankäytöstä voisi kuvitella tulevan riitoja, jos en esimerkiksi antaisi miehen golfata. Mutta mun puolesta toinen saa golfata niin paljon kuin haluaa. Se ei ole multa pois, vaan päinvastoin – kuin rahaa laittaisi yhteiselle hyvinvoinnin pankkitilille. Toinen asia tietty olisi, jos roikkuisi baarissa joka viikonloppu poikain kanssa. Mutta illanviettoihinkin saan toisen väen väkisin patistaa 🙂

No mitäs sitten ne kuuluista sukat lattialla, jotka aiheuttavat riitaa? Ei kuulkaa sellaisista kannata riidellä. Tai toisaalta, jos niistä on energiaa riidellä, niin ehkä elämässä kuitenkin on sitten kaikki hyvin niin kovin pienien ongelmien kanssa. Toisaalta, elämässä on oikeasti niin paljon isompiakin murheita meillä ihan jokaisella jossain vaiheessa elämää, että antaa niiden sukkien olla (sitäpaitsi meidän perheessä se olen minä, jolle kenties voisi huomauttaa noista sukista).

Joten hei, mä suljen silmäni kaikilta ”Parisuhde on epänormaali, jos ei siinä riidellä.” tai ”Rakkauden liiallinen todistelu on kulissia.” väittämiltä. Ja jatkan samaan malliin kuin tähänkin asti. Sanon julkisestikin, että rakastan enkä epäile sitä näyttää. En kehittele aiheita nalkuttaa tai paiskoa ovia, sillä jokainen parisuhde on omanlaisensa. Kyllä sitä vaan on loppujen lopulta niin onnellinen, että on löytänyt rinnalleen ihmisen, kenen kanssa on niin helppo olla ♥

IHANAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,


lauantai 06. kesäkuun 2020

Millaisessa maailmassa eläisimme?

0

HEI HUOMENTA (onko klo 12.17 vielä aamu, jos on yökkäri päällä? :D) IHANAT!

Sade ropisee huopakattoon ja kuopuksen puukässässä askartelema kello naputtaa kotoisasti takan päällä. Mies kaatoi just meille kolmannet kupit aamukahvia ja tämän tästä vilkuilen järvelle, josko sorsaperhe lipuisi taas ohi. Ne poikaset olivat vielä niin pieniä.

Liekö sen syy, että nukuin vähän vajaa 11 tuntia, mutta näin pitkästä aikaa unia. Vähän ehkä hassuja sellaisia. Näin unta, että meille otettiin Tobyn seuraksi hylje. Joka kuitenkin käveli kahdella jalalla pingviiniä muistuttaen. Otus oli varsin limainen ja oli miehen vastuulla nostaa hänet sohvalle ja sieltä alas. Mä en nimittäin pystynyt siihen, kun toinen luiskahteli koko ajan mun käsistä. Köllöttelivät Tobyn kanssa päikkäreillä sohvalla ja mietin, että mitäköhän valkoinen sohva tuumaa hylkeen limaisuudesta.

Yhtäkkiä olin unessa jossain ulkomailla ja se pieni limainen otus oli siellä mukana, mutta Tobyn olin jättänyt kotiin ja tunsin huonoa omatuntoa sen johdosta. Mistä nää unet oikein tulevat 😀

Aloitin toissa päivänä lukemaan uutta kirjaa ja se on saanut mut kokolailla taas miettimään maailmaa. Millaisessa maailmassa eläisimme…

…jos miettisimme muutaman hetken ennen kuin puramme muihin pahaa oloamme tai varta vasten sivallettuja satuttamistarkoituksessa laukaistuja viiltäviä puheitamme? Mutta sen sijaan emme epäröisi hetkeäkään jakaa kehujamme ja kohteliaisuuksiamme, jotka tulevat sydämen pohjasta aidosti sanoitettuna.

…jos emme pyrkisi koko ajan kilpailemaan jossain, vaan kohtelisimme ihmisiä niin, että ei ole meiltä pois, jos joku toinen saavuttaa jotain? Ottaisimme mallia ja asettaisimme tavoitteeksemme saman.

…jos hyväksyisimme ihmiset sellaisina kuin he ovat? Tajuaisimme, että on tarkoitettu, että olemme kaikki erilaisia. Niin ikään, näköön, väriin, uskontoon kuin sukupuoleenkin katsottuna. Olemme kaikki arvokkaita just tällaisina kuin olemme ♥

…jos osaisimme luovuttaa riidan ja olla voittajia sen suhteen, ettemme jatka vaan laitamme riidan kunnialliseen päätökseen olemalla vahvoja ja kenties antamalla vähän periksi itsepäisyydestämme?

…jos tutustuisimme kaikki sisimpiimme ja arvoihimme sekä eläisimme niiden mukaan? Uskon, että jokaisella meistä on sisimmässään puhdas ja hyväntahtoinen sydän. Joka tietyissä tapauksissa jää egon alle varjoon tehden elämästä moninkerroin vaikeampaa.

…jos uskaltaisimme julkisesti tunnustaa rakkautta enemmän? Ilman pelkoa, että se ei ole jollekin ok. Ilman pelkoa, että se tulkitaan kulissien ylläpitämiseksi tai amerikkalaiseksi hapatukseksi.

…jos uskaltaisimme luottaa siihen, että elämä kantaa? Sillä niin se tekee. Mutta se ei tarkoita, että elämä kantaa ilman meidän apuamme. Se kantaa, jos annamme sen kantaa. Se vaatii meiltä kompurointia ja ylösnousemista. Kerta toisensa jälkeen. Luottamista siihen, että elämässä tulee varmasti eteen monia kuoppia ja vastoinkäymisiä. Kenellekään elämä ei ole yhtä nousukiitoa ja korkealla lentämistä. Elämään kuuluu myös ne vastoinkäymiset ja niiden hyväksymiset. Sitten vasta elämä on valmis kantamaan.

…jos pyytäisimme rehellisesti apua, kun sitä tarvitsemme? Emme edes yrittäisi pärjätä itse, vaan polvistuisimme välillä sen eteen, että saa olla heikko. Silloin lähimmäisen tuki ja turva, ylösnostava käsi tulee tarpeeseen.

…jos auttaisimme herkemmin, kun näemme jonkun apua tarvitsevan? Välittäisimme ja puuttuisimme tarvittaessa tilanteeseen, jos sen sellaisiksi kokisimme.

…jos emme toisaalta turhaan puuttuisi muiden asioihin ja spekuloisi asioilla, jotka eivät loppuviimein meille kuulu? Pitäisimme oman tonttimme kunnossa ja keskittyisimme siihen, että eläisimme oman elämämme omien arvojemme mukaisella tavalla.

…jos meillä ei olisi ulkonäkö- tai urapaineita? Jos hyväksyisimme sen, että kun teemme tarpeeksi, niin se riittää. Että riitämme just tällaisina kuin olemme. Mikäli se on se standardi, jonka olemme itse itsellemme asettaneet. Emme muiden ulkonäön tai uran puitteissa, vaan omien intressien ja oman elämän mielekkyyden mukaan. Tajuaisimme, että some on vain pintaraapaisua ihmisten elämään.

Näitä kohtia olisi tullut vielä yhden romaanin verran enemmän, mutta nyt mies huokailee tuolla siihen malliin, että klapipuuhat odottavat 😉 Paree laittaa kannettava kiinni ja juoda tuo kylmettynyt kahvi loppuun. Heittää sadekamppeet niskaan ja lähteä ulos hapekkaaseen ilmaan ♥

IHANAA LAUANTAIPÄIVÄÄ TOIVOTELLEN,

PS. kuvat ovat parin vuoden takaiselta tyttöjen matkalta. Vaikka sydän sanoo, että tällä hetkellä on ihana olla Suomessa, niin silti mun reissunaisen sydän haluaa päivittäin vaalia matkamuistoja maailmalta. Onneksi on muistot ♥

 


perjantai 04. lokakuun 2019

Elin kuin viimeistä mökkipäivää ♥

6

HEISSUN!

Viimeisen kerran tänä kesänä parkkeerasimme veneen mökkilaiturin kylkeen kiinni. Otimme vähät tavaramme veneestä ja lähdimme kävelemään kohti mökkiä. Jälleen tuo näky laiturilta mökille hiveli silmiä. Ollakin, että tuo mahdottoman rakas kelonvärinen mökki tönötti paikoillaan hieman alakuloisen näköisenä. Sellaisena kuin sanomattomasti pyytäisi valmistelemaan sen talvea vastaanottamaan. Kylmä pohjoistuuli puri poskia tuon pienen kävelymatkan aikana ja mökin oven avattuamme tuttuun tuoksuun sekoittui tuoksu talvesta.

Kylmä tuoksu, joka kertoi, että nyt on aika. Jos olin sitä aiemmin epäillyt, niin en enää epäillyt. Talvi painaa päälle aiemmin kuin muina mökkivuosina. Kävelin ilmalämpöpumpulle ja laitoin sen pöhöttämään täysille. Käänsin keittiön patterin päälle ja nostin ostokset keittiön työtasolle. Viimeistä kertaa tänä vuonna purin ostokset jääkaappiin. Jääkaappiin joka tässä vaiheessa vuotta ammottaa tyhjyyttään. Verrattuna niihin kesän hellepäiviin, kun muonavarastot riittävät vähintään viikoksi. Kuivamuonakaappikin on tyhjää täynnä, sen tyhjäsin jo edelliskertana.

Viimeistä kertaa tänä vuonna laitoimme saunan lämpiämään. Karvainen kaveri touhussa mukana. Katselin mökin edessä saunan savupiipusta tupruavaa savua ja mietin, kuinka rauhoittava tuo näky on. Kuinka rauhoittava tuo tuoksu on. Hytisin kylmästä ja siirryin takaisin sisätiloihin. Lapset olivat vuorautuneet peittojensa alle ja rapina kertoi siitä, että viikonloppunamit maistuivat. Nautin hiljaisuudesta täysin rinnoin.

Istuin siinä omalla paikallani keittiön pöydän äärellä ja yritin lämmitellä sormiani lämpimän teekupin ympärillä. Varpaat kietoutuivat kippuraan villasukkien sisällä. Ruskan värittämät lehdet lentelivät tuulen voimasta kohti maata ja pohjoistuuli toi mukanaan vaahtopäitä kalliorannalle. Muistelin mennyttä mökkikesää ja mietin sen olleen taas yksi ihanin. Mielessä siinsi ne kullankeltaiset kesäillat, kun sai pitää ovet ja ikkunat auki. Kun lempeä kesätuuli toi jostain kesämusiikkia korville.

Viimeistä kertaa tänä vuonna istuimme koko perhe telkkarin äärellä Vain Elämäätä katsoen. Sipsiä ja dippiä syöden. Pimeys ikkunoista ulos katsoessani oli mukaansa tempaava. Missään ei näkynyt valoa. Mistään ei kuulunut ääniä. Pimeydessä kuului vain tuuli ja aaltojen pauhu. Viimeistä kertaa tänä vuonna kävimme lasten kanssa pesemässä ulkoveskissä hampaat. Kylmyydestä täristen. Sujahdin pyjamassani pehmeän mökkisängyn syliin ja käperryin miehen kainaloon. Viimeistä kertaa tänä vuonna mökillä.

Näin se kuulkaa tänä iltana tulee jotakuinkin menemään. Haikeutta on ilmassa, ihan järkyttävän paljon, mutta toisaalta se realisti sisälläni sanoo, että tässä tilanteessa nyt ei vaan voi muuta. Sen takia ajattelin elää tänä iltana kuin viimeistä mökkipäivää. Nauttia ihan joka hetkestä. Jopa siitä jäätävästä tuulesta, joka saareen näyttäisi pohjoisesta puhaltavan. Kylmästä nenästä ja jäisistä varpaista. Mökkisaunan kosteista löylyistä ja pitkospuiden narinasta, kun kävelemme saunasta takaisin päämökkiin. Säkkipimessä. Pitkistä yöunista miehen kainalossa. Mökkisängyssä ♥

IHANAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,

 


« Vanhemmat