perjantai 04. lokakuu 2019

Elin kuin viimeistä mökkipäivää ♥

HEISSUN!

Viimeisen kerran tänä kesänä parkkeerasimme veneen mökkilaiturin kylkeen kiinni. Otimme vähät tavaramme veneestä ja lähdimme kävelemään kohti mökkiä. Jälleen tuo näky laiturilta mökille hiveli silmiä. Ollakin, että tuo mahdottoman rakas kelonvärinen mökki tönötti paikoillaan hieman alakuloisen näköisenä. Sellaisena kuin sanomattomasti pyytäisi valmistelemaan sen talvea vastaanottamaan. Kylmä pohjoistuuli puri poskia tuon pienen kävelymatkan aikana ja mökin oven avattuamme tuttuun tuoksuun sekoittui tuoksu talvesta.

Kylmä tuoksu, joka kertoi, että nyt on aika. Jos olin sitä aiemmin epäillyt, niin en enää epäillyt. Talvi painaa päälle aiemmin kuin muina mökkivuosina. Kävelin ilmalämpöpumpulle ja laitoin sen pöhöttämään täysille. Käänsin keittiön patterin päälle ja nostin ostokset keittiön työtasolle. Viimeistä kertaa tänä vuonna purin ostokset jääkaappiin. Jääkaappiin joka tässä vaiheessa vuotta ammottaa tyhjyyttään. Verrattuna niihin kesän hellepäiviin, kun muonavarastot riittävät vähintään viikoksi. Kuivamuonakaappikin on tyhjää täynnä, sen tyhjäsin jo edelliskertana.

Viimeistä kertaa tänä vuonna laitoimme saunan lämpiämään. Karvainen kaveri touhussa mukana. Katselin mökin edessä saunan savupiipusta tupruavaa savua ja mietin, kuinka rauhoittava tuo näky on. Kuinka rauhoittava tuo tuoksu on. Hytisin kylmästä ja siirryin takaisin sisätiloihin. Lapset olivat vuorautuneet peittojensa alle ja rapina kertoi siitä, että viikonloppunamit maistuivat. Nautin hiljaisuudesta täysin rinnoin.

Istuin siinä omalla paikallani keittiön pöydän äärellä ja yritin lämmitellä sormiani lämpimän teekupin ympärillä. Varpaat kietoutuivat kippuraan villasukkien sisällä. Ruskan värittämät lehdet lentelivät tuulen voimasta kohti maata ja pohjoistuuli toi mukanaan vaahtopäitä kalliorannalle. Muistelin mennyttä mökkikesää ja mietin sen olleen taas yksi ihanin. Mielessä siinsi ne kullankeltaiset kesäillat, kun sai pitää ovet ja ikkunat auki. Kun lempeä kesätuuli toi jostain kesämusiikkia korville.

Viimeistä kertaa tänä vuonna istuimme koko perhe telkkarin äärellä Vain Elämäätä katsoen. Sipsiä ja dippiä syöden. Pimeys ikkunoista ulos katsoessani oli mukaansa tempaava. Missään ei näkynyt valoa. Mistään ei kuulunut ääniä. Pimeydessä kuului vain tuuli ja aaltojen pauhu. Viimeistä kertaa tänä vuonna kävimme lasten kanssa pesemässä ulkoveskissä hampaat. Kylmyydestä täristen. Sujahdin pyjamassani pehmeän mökkisängyn syliin ja käperryin miehen kainaloon. Viimeistä kertaa tänä vuonna mökillä.

Näin se kuulkaa tänä iltana tulee jotakuinkin menemään. Haikeutta on ilmassa, ihan järkyttävän paljon, mutta toisaalta se realisti sisälläni sanoo, että tässä tilanteessa nyt ei vaan voi muuta. Sen takia ajattelin elää tänä iltana kuin viimeistä mökkipäivää. Nauttia ihan joka hetkestä. Jopa siitä jäätävästä tuulesta, joka saareen näyttäisi pohjoisesta puhaltavan. Kylmästä nenästä ja jäisistä varpaista. Mökkisaunan kosteista löylyistä ja pitkospuiden narinasta, kun kävelemme saunasta takaisin päämökkiin. Säkkipimessä. Pitkistä yöunista miehen kainalossa. Mökkisängyssä ♥

IHANAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,

 


torstai 03. lokakuu 2019

Arjessa eteenpäin ajava voima

MOIKKAMOI!

Huomaan näinä viikkoina, kun keskityn enemmän tekemään koulutöitä, niin ajatukset ovat sen mukaisesti myös hyvinvoinnin parissa. Ja se näkyy täällä blogiteksteissäkin ihan suoraan. Blogi on kuitenkin eräänlainen päiväkirjani ja kanava jäsentää ajatuksiani. Saada myös niille uutta näkökulmaa.

Tänä aamuna tuijottaessani things to do -listaani päätin, että nyt se ei jää tuijottelun asteelle, vaan on oikeasti nostettava hihat ylös ja ryhdyttävä toimeen. Tuossa tehtävälistassa oli työtehtävien lisäksi sellaisia juttuja, joiden tekemistä aina siirrän eteenpäin. Mikä on tosi hölmöä, kun ottaa hu0mioon sen, että päätin syksyn alettua perkaamaan listan aina niistä ei niin kivoista jutuista. Kertokaa, että teilläkin tapahtuu joskus tällaista repsahdusta päätetyistä tavoista? ;)

No mutta, tänään otin itseäni niskasta kiinni ja maksoin kasan laskuja. Siirsin työkiireiden takia kampaaja-aikaa, voice massage -aikaa ja peruin kasvohoidon. Varasin yhden lennon, jonka varausta olen lykännyt pari kuukautta. Silläkin uhalla, että hinta oli himpun verran kallistunut siitä, mitä se alunperin oli.

Vastasin muutamaan kinkkiseen sähköpostiin ja kirjoitin pari postausrunkoa. Laskutin syyskuun, kerrankin ajoissa.

Se tunne, kun saa jotain aikaan on ihan älyttömän palkitseva. Ihan niitä arkisiakin juttuja. Kun sain rustattua nuo tekemättömät asiat pois things to do -listaltani koin hirmuista helpotusta. Aikaansaaminen on itselläni yksi arjessa voimakkaimmin eteenpäin ajavista voimista. ”Pitäisi tehdä” muuttaminen ”tehdyksi” täytyy ottaa jokaisen päivän agendaan.

Ehkä se on se ihmismieli, joka helposti valitsee työtehtivissäkin ensin ne kaikista kivoimmat pois alta. Mutta ainakin itselläni ne listalle jätetyt asiat vaivaavat. Jopa niin paljon, että se haittaa jopa niiden mukavampien tehtävien suorittamista. Kolkuttelee takaraivossa ja muistuttaa siitä, että worse is yet to come ;) Senkin takia on hyvä laittaa eka ne hankalammat jutut aisoihin ja sitten saa hyvillä mielin paneutua niihin kivoihin tehtäviin.

Aikaansaamisesta innostuneena tälle illalle on edessä pyykkisulkeiset. Siinä toinen asia, jossa olen lipsunut vakaista päätöksistäni. Viikkaako joku pyykit suoraan kuivaustelineeltä/kuivarista kasoihin? Meillä toimittiin näin viikon ajan ja olihan se ihanaa. Nyt taas on yläkerran kylppärin tasolle kertynyt arviolta kuuden koneellisen pyykit. Mutta hei, puoli tuntia ja tuokin taso on tyhjä. Tuumasta toimeen!

TOIMELIASTA TORSTAITA TOIVOTELLEN,


maanantai 30. syyskuu 2019

Sisäinen motivaatio – kaiken tekemisen a ja o!

HEIPPATIRALLAA

huhhahhei ja hellät tunteet! Eilen illalla tartuin pari vuotta sitten miehelleni ostamaani joululahjakirjaan. Se on jäänyt meiltä molemmilta jostain syystä lukematta, mutta nyt kun huomasin sen olevan tuossa opiskeluideni kirjalistassa otin sen heti työn alle. En ehtinyt lukemaan tuosta Frank Martelan Valonööri -kirjasta kuin parisenkymmentä sivua ennen kuin nukahdin, mutta heräsin klo 00:27. Virkeänä kuin käki ja siihen ajatukseen, että sisäinen motivaatiohan on sen kaiken tekemisen lähtökohta. Ei ulkoiset motivaatiotekijät.

Vaeltelin alakertaan jääkaapille vissyä juomaan. Siinä rappusia kohti pimeässä suunnistaessani mietin, että tulisinko sittenkin kirjoittamaan ajatuksiani alas tänne työkoneelle. Päätin kuitenkin prosessoida niitä yön yli ja kirjoitella myöhemmin. Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatukseni liittyi taas sisäiseen motivaatioon. Päässäni soi monelle maanantaiaamun tunnaribiisi, jossa lauletaan ”Joten ylös ja duuniin rahan takii. Taas mennään rahan takii…” 

Jos ainoa merkittävä motivaattori työn tekemiseen on raha tai jos ne sisäiset motivaatiotekijät eivät ole voimakkaampia kuin kuukauden palkkapussin tuoma hyvä olo, niin tylsäksi käy nämä maanantaiaamut. Itselläni vaakakupissa painaa rahaa enemmän se, että koen tekeväni merkityksellistä työtä. Tunnen, että työpanostani arvostetaan. Sitäkin suurempi sisäisen motivaation tekijä omalla kohdallani on se, että haluan kuulua porukkaan. Tulla hyväksytyksi tuolla työyhteisössäni. Niiden ihmisten keskuudessa, joiden kanssa tänään taas räkätettiin ihan hölmöille jutuille. Sellaisille, että jos ei paremmin tietäisi niin olisi voinut luulla olevan perjantain.

Työelämässä mua kiehtoo myös ne haasteet. Lähinnä siltä kantilta, että saan ylittää itseni. Kehittyä joka päivä. Pari viikkoa sitten, kun tein pienimuotoisen (otanta 1336) kyselyn IG Storyn puolella siitä kuinka moni tykkää työstään sain vastaukseksi, että 19% ei tykkää työstänsä. Kerroinkin, että tuo luku yllätti minut. Sain yhden kommentin, jossa sanottiin, että on v*tun naiivia kuvitella, että ihmiset tykkäävät töistänsä. Mun mielestä se ei ole lainkaan naiivia. Vaan jossain määrin jopa huolestuttavaakin. Kuitenkin työ kun on suuri osa elämäämme. Sellainen, jota on pakko tehdä toimeentullakseen.

Pystyisikö työn mielekkyyteen vaikuttamaan omalla asenteella? Mä en osaa tähän vastata, mutta te, ketkä ette tykkää työstänne tai olette oppineet siitä tykkäämään, niin kertokaa ihmeessä? Pystyisikö työn mielekkyytteen vaikuttamaan siten, että alkaisi kokemaan oman työn tai työyhteisön merkitykselliseksi? Esimiehillä ja työyhteisöllähän on tähän toki ihan mieletön vaikutus. Ilman kannustavaa ja palkitsevaa ilmapiiriä en itsekään voisi loihtia kovin positiivisia viboja maanantaiaamun töihin lähtöön. Nämä ajatukset saivat mut miettimään, että asennettaan kun voi muuttaa, niin voikohan sisäistä motivaatiota kasvattaa tai voiko siihen itse vaikuttaa? Pikaisella googlauksella törmäsin Talouselämän artikkeliin, joka vaikutti oikein hyvältä.

Niinä viime yön tunteina mietin sitä, kuinka paljon sisäinen motivaatio korreloi hyvinvoinnin kanssa. Tulin tulokseen että ihan älyttömän paljon. Otetaan esimerkkinä se, että juoksen viisi kertaa viikossa. Jos motivaationi olisi ulkopuolelta tuleva (näyttäisin kenties paremmalta timmimpänä ja mut hyväksyttäisiin ehkä paremmin niin) versus sisältä päin tuleva motivaatio (jaksaisin arjessa paremmin ja tuntisin oloni energiseksi). Mä koen, että kaiken mielekkään toiminnan lähtökohta on todellakin sisäinen motivaatio, intohimo ja se palo tehdä asioita.

IDKiitos ja kumarrus jälleen kun sain jakaa ajatuksiani teidän kanssa. Vaikka meillä on superihana opiskelijaporukka, joiden kanssa keskustella asioista, niin silti tykkään jakaa asioita ja oivalluksia myös teidän kanssanne. Olettehan te tärkeä osa elämääni – ollut sitä jo pian 10 vuotta 

MUKAVAA ALKANUTTA VIIKKOA,