sunnuntai 24. lokakuun 2021

Marian Bistro & Lifestyle

HEI IHANAT!

Usein valmennettavieni kanssa aloitan kysymällä ”Mitä sinä haluaisit elämääsi lisää?”. Sitä samaa kysymystä kysyn itseltäni aika ajoin. Elämä on ollut viime aikoina ihan sillaisenaankin tosi kivasti. Vaikka sainkin tietää, että rautavarastoni ovat aika finaalissa, niin silti elämä on ollut kaikilla tavoin hyvää. Eihän se jaksamiseni ole ollut normaalilla tolalla, mutta siihen nähden, miten lääkäri asiaa ihmetteli, niin sanoisin, että mulla on ollut virtaa runsaastikin.

Mutta silti tuo ”Mitä sinä haluaisit elämääsi lisää?” -kysymys on ollut ajatuksissani. Viime viikon olin nollaamassa Lapissa. Siellä tunturissa, jossa saa vaellella omine ajatuksineen, se iski…se sama tunne, joka iski jo ekan kerran elokuulla. Syyskuulla tuo tunne konkretisoitui unessani.

Tämä hyggeaika ja lähestyvä joulu on monesti saanut mut miettimään, että voi kun voisi jakaa näitä tunnelmia blogiin. Voi kun voisi kaivaa kameran esiin ja ottaa kuvia. Muitakin kuin ruokakuvia. Käsitellä niitä ja ladata paikkaan, johon osaan ne vaikka silmät suljettuina ladata. Paikkaan, jossa saan vaihtaa ajatuksia ystävien kanssa.

Tein vuosi sitten tietoisen valinnan ja ilmoitin lopettavani lifestyle-blogini ja jatkavani ruokablogilla. 11 vuotta liki jokapäiväistä blogin päivittämistä, jossa blogi oli muutamien vuosien ajan toiminut päätoimeentulonani oli ollut antoisaa aikaa, mutta tajusin, että jos haluan elämässä tehdä muitakin mulle mieluisia töitä, niin jostain oli karsittava. Näin jälkikäteen ajateltuna koin, että kolmen työn ja opiskelun yhteenlaskettu summa oli myös mun harteille liikaa. Voimavaroja päivittäin päivittyvän lifestyle-blogin pitämiseen ei ollut.

”Voi että mulla on ikävä niitä blogin sisustuspostauksia!” -viesti kilahti elokuulla IG:n viestilaatikkoon. Huomasin ajattelevani, että hei niin mullakin. Siitä se tietty ajatustyö lähti liikkeelle. Tee asioita, mitä rakastat -sanonta on ehkä kulunut, mutta se on ollut mun ohjenuorani. Kuten moni teistä tietää, niin mulla on tapana tehdä niin kuin sydän sanoo. Ja nyt se sanoo näin.

Marian Bistro on jatkossa Marian Bistro & Lifestyle

Viimeisen vuoden aikana olen tehnyt itseni kanssa tosi paljon töitä. Oppinut asettamaan hyvinvoinnin rajani. Niin työnteon kuin ihan kaiken suhteen. Vaikka lifestyle-kulma tulee takavasemmalta ruokablogiini, niin se ei toki tarkoita sitä, että blogi alkaisi päivittymään siihen tahtiin kuin joskus muinoin. Vaan yritän pitää sen 2-3 postausta / viikossa tahdin. Uskon, että se on teille lukijoillekin optimaalisin.

Ruokaa, sisustusta, hyvinvointia, elämää. Mutta mites sitten IG?

No, Marian Bistro:n IG löytyy tutusta paikasta (@marianbistro) ja sinne päivittyy ruokahommeleita. Sitten sitä lifestyleä päivittyy tuonne mun vanhalle tilille, jonka avasin tänään julkiseksi ja jonka nimen muutin Marian Lifestyleksi (@_marianlifestyle_). Facebookin osalta toimii tuo Marian Bistro jonne linkitän (aina kun muistan) uudet postaukset.

Ei kai tässä sitten muuta kuin, että jatketaan siis vähän laajemmalla kattauksella :) Tulevalle viikolle luvassa suussa sulavaa currya ja sisustusjuttuja nyt ainakin, mutta fiiliksen mukana mennään – kuten aina ennenkin.

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,


tiistai 11. elokuun 2020

Iso ilo vastaanottajalle, lämmin mieli lähettäjälle


Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Postin ja Indieplacen kanssa.


 

TIISTAI-ILTAPÄIVÄÄ IHANAT!

Tuntuuko teistäkin, että ei siitä ole kuin hetki, kun koululaiset kirmasivat kesälaitumille? Kun kaivoitte nessupakettia sumuisin silmin laukustanne Suvivirren alkusointujen sulostuttaessa alkukesän tunnelmaa. Musta tuntuu, että se oli ihan just vasta. Toisaalta taas tuntuu, että siitä on hirmuisen pitkä aika. Niin paljon on ehditty kuitenkin tehdä ja kokea tuon jälkeen. Yhtä kaikki, tänään meillä Tampereella pakattiin uudet lyijytäytekynät ja kumit penaaliin. Reppu heitettiin selkään ja lähdettiin kohti uutta syyslukukautta. Yläkouluun jo molemmat.

Uusi arki otetaan hyvillä mielin vastaan. Pikkuhiljaa valoisat illat ovat muisto vain ja saa sytytellä kynttilät tuomaan tunnelmaa ja kietoa shaalia tiukemmin jalkojen ympärille. Kuulustella koululaisilta kokeisiin ja jutella iltaruokapöydässä koulupäivän tapahtumista. Kaupallisen yhteistyön myötä Postin kanssa tulin kertomaan, miten mä päätin ilahduttaa pieniä koululaisia. Aloin miettimään, että meidän tytöt eivät juurikaan saa postissa kirjeitä tai kortteja. Veikkaan, että se on monen nuoren kohdalla sama juttu. Samalla mietin, kuinka ihanaa oli itse nuorena löytää postilaatikosta omalla nimellä varustettu kortti. Tervehdys sukulaiselta tai kirjekaverilta.

Reilu viikko sitten kirjoitin neljälle pienelle (kummitädin silmissä he ovat edelleen pieniä, vaikka yksi on jo yläkoulussa) kummilapsellemme kortit. Kortteihin kirjoitin tsemppiviestin alkavalle koulutielle.  Kortit lähtivät matkaan kolmelle prinsessalle ja yhdelle prinssille. En voi uskoa, että tuo hurmurikummipoika aloittaa jo esikoulun. Justhan se vasta oli, kun käytiin vastasyntynyttä sairaalassa katsomassa. Aika kuluu nopeasti ja mitä enemmän aika juoksee, niin sitä enemmän sitä tajuaa muistojen luomisen merkityksen. Kortin ja postimerkin ostaminen ovat itselleni pieni vaiva. Muutaman rivin kirjoittaminen ei vie kuin hetken. Pienellä vaivalla saa annettua rutkasti hyvää mieltä toiselle. Jos mulla olisi ollut aikaa, olisin ollut kärpäsenä katossa todistamassa rakkaiden kummilapsien iloa kortit saadessaan :)

Muistatteko heinäkuussa, kun kerroin, että vastedes lähetän joka kuukausi postikortin ilahduttamaan ystäviä ja sukulaisia? On todettu, että hyvät teot ja hyvän mielen tuominen muille tekevät meistä onnellisempia. Olkoon onnellisuuden määritelmä itse kullekin mikä tahansa, niin uskon tähän täydestä sydämestäni. Se, että sain kahvikupposen äärellä kynttilän valossa kirjoitella kortit rakkaille koululaisille sai mut hymyilemään sisäisesti. Se, kun ajattelen, miten paljon kortit ilahduttavat saajiaan, saa mun onnellisuuskäppyrät tappiin.

Ja jos totta puhutaan, niin saa lähestyvä syksykin. Kesä on ollut niin mieletön, että sen avulla ammennan valoa pimeisiin iltoihin. Koska ylimääräistä valoa syksyn pimeille riittää, niin hyvillä mielin jaan sitä eteenpäin. Mulla onkin jo mielessä muutama ihana, ketä ajattelin syksyn pimeillä ilahduttaa postikortin muodossa. Kaikki meistä eivät ole syysihmisiä, joten lisätsempin lähettäminen postitse on varsin ihana ajatus. Kortin avulla voi koskettaa ja ilahduttaa vielä syvällisemmin kuin tekstiviestillä.

Sain viime viikolla postissa kirjekuoren, jossa oli tutunnäköistä kirjoitusta. Tekstistä näki, että kirjoitus ei ole nuoren ihmisen käsialaa ja sen eteen oli nähty vaivaa. Kuoren päälle oli liimattu kaksi Suomen kartta -symbolilla varustettua Postin ikimerkkiä (tosin yksikin olisi riittänyt). Toisessa oli kala ja toisessa kiviä. Vuosiluvut kertoivat niiden olevan muutamia vuosia vanhoja. Ikimerkit ovat siitä ihania, että ne eivät vanhene ikinä. Niitä voi käyttää nimensä mukaisesti ikuisesti. Kirjekuoren sisältä paljastui itse askarreltu syntymäpäiväkortti miehen reilusti yli 80-vuotiaalta tädiltä. Voi kuulkaa, ei tarvitse hetkeäkään miettiä, kenelle syyskuun postikorttini lähetän.  Iloa ja valoa yksin asuvalle syyskuun pimeisiin iltoihin

ILOISIN TIISTAITERKUIN,


keskiviikko 22. heinäkuun 2020

Muutama ajatus hääpäivään

MOIMOI IHANAT!

Lomalla ihan pelkkä oleminen ja lötväily on parasta, mutta hitsivie, että tuollaiset pienet retkipäivätkin tuovat lomaan ryhtiä. Eilinen Rauma-Naantali-Turku -reissu oli ikimuistoinen. Vanhaan Raumaan ajaessamme vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Aamukahvitteluiden jälkeen onneksi sade taukosi hetkeksi ja päästiin kävelemään kauniita katuja pitkin. Pian kuitenkin alkoi satamaan uudelleen, joten yhteistuumin päätimme suunnata suunniteltua aiemmin Naantaliin. Jossa muuten paistaa aina. Ainakin aina, kun itse olen siellä ollut :) Postauksen kuvat road tripiltämme, mutta aiheena tänään parisuhde.

Meillä on tänään 14. hääpäivä ja yhtään päivää tai hetkeä en vaihtaisi pois ♥ Mä olen viime aikoina miettinyt sitä, kun joka paikassa toitotetaan, että riidat kuuluvat parisuhteeseen. Ihan kuin parisuhteessa pitäisi räiskyä (negatiivisessa mielessä), jotta se olisi normaali ja normien mukaan kestävä. Lähinnä olen miettinyt siltä kantilta, että ihanko oikeasti meidän parisuhde on epänormaali, kun ei riidellä. Toisaalta olen miettinyt siltä kantiltakin asiaa, että annammeko lapsille vääränlaisen kuvan parisuhteesta. Meillä ei huudeta, ei pidetä mykkäkoulua, ei paiskota ovia.

Meidän lapset eivät ole ikinä kuulleet äidin ja isän esimerkiksi huutavan toisilleen. Ja veikkaan, että on yhden käden sormin laskettaessa tiuskaisutkin näin 14 vuoden ajalta. Tuleeko karu maailma yllättämään lapset epämieluisalla tavalla joskus tulevaisuudessa, jos sellaiseen normaalitilanteeseen omassa parisuhteessaan joutuvat, että ääntä korotetaan? Toisaalta, enpä muista itsekään kuulleeni koskaan omien vanhempien huutavan toisilleen.

Ja se, että miksi riidaton parisuhde leimataan epänormaaliksi? Tuo sanonta tuntuu mun mielestä ehkä vähän pahaltakin, sillä meidän molempien mielestä eletään unelmaparisuhteessa, joka on meidän standardien mukaan hyvinkin normaali :D  Mä en edelleenkään ole keksinyt näiden 14 aviovuoden aikana mistä me voitaisiin riidellä. Mistä te riitelette? Kyse ei ole siitä, että välteltäisi riitoja vaan siitä, että niitä riitoja ei vain ole. Elämä on silti ihanan räiskyvää, eikä todellakaan tasaisen tappavan tylsää.

Mitä olen lehdistä lukenut, niin aika usein se on joko rahan- tai ajankäyttö, mistä pariskunnat riitelevät. On meilläkin ollut aikoja (ja on välillä edelleen), että penniä venytetään, mutta kumpikin tietää pelisäännöt noina aikoina. Eikä silloin mennä hassaamaan rahaa mihinkään turhaan. Ajankäytöstä voisi kuvitella tulevan riitoja, jos en esimerkiksi antaisi miehen golfata. Mutta mun puolesta toinen saa golfata niin paljon kuin haluaa. Se ei ole multa pois, vaan päinvastoin – kuin rahaa laittaisi yhteiselle hyvinvoinnin pankkitilille. Toinen asia tietty olisi, jos roikkuisi baarissa joka viikonloppu poikain kanssa. Mutta illanviettoihinkin saan toisen väen väkisin patistaa :)

No mitäs sitten ne kuuluista sukat lattialla, jotka aiheuttavat riitaa? Ei kuulkaa sellaisista kannata riidellä. Tai toisaalta, jos niistä on energiaa riidellä, niin ehkä elämässä kuitenkin on sitten kaikki hyvin niin kovin pienien ongelmien kanssa. Toisaalta, elämässä on oikeasti niin paljon isompiakin murheita meillä ihan jokaisella jossain vaiheessa elämää, että antaa niiden sukkien olla (sitäpaitsi meidän perheessä se olen minä, jolle kenties voisi huomauttaa noista sukista).

Joten hei, mä suljen silmäni kaikilta ”Parisuhde on epänormaali, jos ei siinä riidellä.” tai ”Rakkauden liiallinen todistelu on kulissia.” väittämiltä. Ja jatkan samaan malliin kuin tähänkin asti. Sanon julkisestikin, että rakastan enkä epäile sitä näyttää. En kehittele aiheita nalkuttaa tai paiskoa ovia, sillä jokainen parisuhde on omanlaisensa. Kyllä sitä vaan on loppujen lopulta niin onnellinen, että on löytänyt rinnalleen ihmisen, kenen kanssa on niin helppo olla

IHANAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,