lauantai 24. elokuu 2019

Pullantuoksuinen äiti

ILTAA IHANAT!

Kuulkaas, näyttää ihan heinäkuun helleillalta, kun katsoo ruokatilan ikkunasta ulos järvelle. Tuuli on tyyntynyt ja järvenpinta hohkaa oranssina. Varvikko alkaa olemaan jo ruskan väreissä, mutta muuten ilmassa on vahvasti kesää.

Tänä aamuna puolet perheestä heräsi kaktus kurkussa ja yksi on viettänyt yöppärissä koko päivän. Hän, jolla ei ole edes ollut kaktusta kurkussa. Sille yhdelle kipuiselle ollaan keitelty kuumaa kaakaota pitkin päivää. Yhdessä tuumin tuumattiin, kuinka hyvä on nyt olla täällä mökillä äiskän ja iskän kanssa. Eikä kaupungissa kaverilla, niin kuin eilen vielä suunnittelivat.

Vaikka nuo lapset ovat jo niin isoja, niin ovat kuitenkin vielä omalla tavallaan kovin pieniä. Sellaisia, että kampeavat ihan kylkeen kiinni. Varsinkin se yöppäripöksyinen. Haluaa vielä välillä syliinkin, mikä on niin kovin ihanaa. 

En ole koskaan ollut sellainen perinteinen pullantuoksuinen äiti. Joskus muinoin arastelin sanoa ääneen, että mieluusti lähdin tekemään osa-aikaista viikkoa töihin kuopuksen ollessa kymmenen kuukautta. Tytöt saivat tuolloin laatuaikaa mummujen kanssa, jotka tulivat meille heitä hoitamaan. Itse olin niinä kahtena kotiäitipäivänä viikossa paljon parempi äiti, kun olin saanut välissä tehdä aikuisten juttuja. Olla töissä.

Silloin kun lasten kanssa kotona olin, nautin toki täysin rinnoin hiekkalaatikon reunalla istumisesta. Käytiin muskarit ja seurakunnan kerhot. Leikkitreffeillä kavereilla. Muovailtiin, askarreltiin ja lätsyteltiin lätäköissä kumppareilla. Leivottiin perjantaisin pullaa ja antauduin täysin olemaan se pullantuoksuinen äiti.

Niin kuin tänäänkin. Sillä erotuksella, että tänään mun leivontakamuina oli kaksi auttavaa kättä. Taikinaa eksyi suuhun siinä missä silloin reilut kymmenen vuotta sittenkin, mutta enää taikinaa ei puristellu ne pikkuiset pulleat kuolasta kosteat sormet :) ID

Mökkikuplassa on hyvä olla. Kaupungissa kaikki suhaavat usein omilla teillään. Lapsilla on tärkeämpää tekemistä kuin meidän vanhempien kanssa hengailu. Mikä on täysin ymmärrettävää ja ihanaa! Sen takia nautin vielä tästä pullantuoksuisesta äitiydestä siihen asti, kun auto kaartaa huomenna kotipihaan. Sitten olen taas viikon se ehkä vähän nolokin äiti. Se joka pakottaa tulemaan ajoissa kotiin ja kyselee onko läksyt tehty.

Se, joka onneksi vielä illalla saa peitellä nukkumaan ja suikata poskelle hyvänyön suukon 

LEPPOISAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,


tiistai 20. elokuu 2019

I beg your pardon…

…I never promised you a rose garden 

HEI IHANAT!

Mitä teille kuuluu? Mulle kuuluu hyvää. Heh, tyypillinen vastaus. Mutta kun kuuluu hyvää, niin kuuluu hyvää. Tänään on pitkästä aikaa kotitoimistopäivä, ensimmäinen ja viimeinen taas pitkään aikaan. Sen kunniaksi laitettiin aamulla kampaaja-Kristan kanssa tyveen vähän tummempaa. Tervetuloa syksy!

Tulin tänään juttelemaan teidän kanssa vähän odotuksista, pettymyksistä ja niistä vanhemmuuden kasvupaikoista. Niistä, kun huomaa lapsensakin elävän vaikeaa kasvunvaihetta. Sitä sellaista, joka on pakko kokea. Jota ilman elämä ei muokkautuisi sellaiseksi kuin se on. Vaihetta, joka tekee juurikin tuosta kullannupusta hänet, mikä hän on.

Monesti sitä vanhempana tuntee riittämättömyyttä. Kyseenalaistaa omat metodinsa ja harmittelee jälkeenpäin, kun ei antanut jossain jutussa periksi. Ehkä kompensoi myöhemmässä vaiheessa sitä, kun huomaa olleensa vähän tiukka. Tai ei edes tiukka, vaan rationaalinen.

Miten opettaa lapselle se, että kaikkea ei voi saada? Miten opettaa lapselle se, että pettymyksetkin kuuluvat elämään? Ilot ovat ihana ja iso osa elämää, mutta itse olen jollain karulla tapaa sitä mieltä, että pettymysten sietäminen opettaa elämästä vielä enemmän. Edelleen olen sitä mieltä, että lasta ei voi hemmotella pilalle. Niin kauan kuin lapsi tietää, että kaikkea ei voi saada.

Tunnen, että siinä missä meidän vanhempien velvollisuus (ja suuren suuri etuoikeus) on antaa lapselle rakkautta, on meidän yksi tärkeimmistä tehtävistä myös tuottaa lapselle pettymyksiä. Auttaa häntä selviytymään pettymyksistä ja iloita yhdessä, kun huomataan että hei – elämä jatkuu taas ihan mukavana. Niin kovin tärkeä taito elämää ajatellen.

Eilen golfpallo ei lähtenyt oikein toivottuun suuntaan kummallakaan tytöllä. Alahuulen mutristelua, jalan polkemista ja jupinaa. Onneksi oli sellainen kierros, että itsellänikään ei lyönti välillä osunut edes palloon(!). Vertailin tuossa omaa suhtautumistani pettymyksiin lasten suhtautumiseen omiin pettymyksiinsä. Ehkä se on se kuuluisa itsehillintä, joka meillä aikuisilla auttaa selviämään pettymyksistä. Lapsillahan vissiin tuota hillintää ei ole. Jostain muistan lukeneeni sen kehittyvän vasta parikymppisenä lopullisesti. Näytin siinä mallia lapsille, että ei hätä ole tämännäköinen. Nautitaan kävelystä ja kauniista elokuisesta illasta. Nostetaan pallot ja jatketaan seuraavalla reiällä.

Me vanhemmat olemme lastemme paras esimerkki. Lapset peilaavat käytöstään hyvin paljon meidän vanhempien käytökseen. Hyvin pian he huomaavat, että emme mekään paisko ovia, kun petymme. Emme päästele ärräpäitä suodattamatta. Tai lasten kuullen ainakaan ;) Pettymykset ovat iso osa elämää ja tällä iällä voin sanoa oppineeni elämästä eniten juurikin pettymysten ansiosta.

I beg your pardon, I never promised you a rose garden soi Chevy Vanin kajareista keskellä Kanadan preeriaa eräänä elokuisena iltana. 17-vuotias Maria istui takapenkillä ja tirautti pari kyyneltä. Pettymys oli käsin kosketeltava. Mitä minä kaupunkilaistyttö tekisin parin sadan asukkaan kylässä. Farmilla, jossa kuulemma lapset heräävät viikonloppuaamuisinkin kuudelta sadonkorjuuaikana hommiin. Ei tää ollut sitä, mitä odotin. Tuo oli yksi elämäni tärkeimmistä ja opettavaisimmista pettymyksistä. Pettymys, joka on näin jälkikäteen vaihtunut suurenmoiseen kiitollisuuteen – sain kokea jotain aivan uutta ja uskomatonta ♥ 

AURINKOISIN TIISTAITERKUIN,


torstai 08. elokuu 2019

Enkeleitä koulutielle ♥

HEIPPA IHANAT!

Sinne ne lähti. Toinen alakoulun vikalle ja toinen yläkoulun tokalle. Isoja tyttöjä jo, mutta silti haikeus iski silmäkulmaan katsoessani reput aamulla selkään heittäneitä. Reippaita rakkaita. Ei siitä ole kuin silmänräpäys, kun elettiin ensimmäisen luokan ensimmäistä päivää. Silloin jännitti. Niin meitä vanhempia kuin tuota vaaleanpunaisen koirarepun selkään laittanutta ekaluokkalaistakin. Jonka reppu oli aivan liian suuri pienen koululaisen kokoon nähden. Sitä toivoi sydämensä pohjasta, että toiselle tulisi mukava koulutaival. Ettei toinen joutuisi kiusatuksi ja ettei toinen koskaan kiusaisi muita. 

Sitä samaa toivon sydämestäni kaikille koulunsa aloittaville. Kenenkään ei kuuluisi pelätä kouluun menoa. Sydän särkyy heidän puolestaan, ketkä joutuvat välitunneilla viettämään aikaa ison koulurakennuksen suojissa. Toivoen olevansa näkymättömiä. Keiden kenties ainoa keskustelu käydään koulupäivän aikana opettajan kanssa. Ketkä toivovat, ettei kukaan kiinnitä heihin huomiota. Toisaalta toivovat hartaasti edes yhtä ystävällistä katsetta. Rohkaisevaa sanaa koulukavereilta.

Toivon, että jokaisella olisi mahdollisuus koulun jälkeen kikattaa kavereidensa kanssa koulun pihalla ennen kotiin lähtöä. Kävellä bestiksen kanssa käsi kädessä kotimatkalla. Ojanpenkoista aarteita poimien. Toivon, että jokainen pieni ja iso koululainen voisi kertoa silmät säihkyen illallispöydässä koulupäivästä. Siitä uudesta pojasta takapulpetissa, joka on kuulemma aivan höhlä. Sillain hyvällä tavalla. Josta kertominen saa posket hieman punastumaan.

Toivon, että autoilijat muistaisivat nuo pienet liikenteessä. Ajaisivat maltilla, puhelin pois käden ulottumattomista. Pysähtyisivät suojatien edessä ja antaisivat tilaa. Niin, että jokaisella olisi mahdollisuus turvalliseen koulutiehen. Toivon oikein paljon enkeleitä koulutielle ♥ 

Niin herkässä mielentilassa olin tänä aamuna, että unohdin tyystin ottaa perinteiset ekan koulunpäivän kuvat :) Mennään siis parin vuoden takaisilla. Ihanaa, nyt tuntuu että arki lähti kunnolla käyntiin. Talo on hiljainen ja taustalta kuuluu vain kahvinkeittimen porina. Toivottavasti sielläkin otetaan arki vastaan ilolla. Levännein mielin ja uudella innolla!

TORSTAITERKUIN,