sunnuntai 26. tammikuun 2020

Puhutko oikeaa rakkauden kieltä puolisollesi?

SULOISTA SUNNUNTAITA IHANAT!

Tänään(kin) olen katsellut maailmaa ja varsinkin tuota aviomiestäni vaaleanpunaisten, ruusuisten lasien läpi. Kahlannut läpi rakkauden kieliä ja tieteellisestä pohjaa aikuisten kiintymyssuhteille, varsinkin rakkaussuhteille. Se, että valitsin lopputyön aiheekseni rakkauden ei tarkoita sitä, että suhteessamme olisi jotain vialla. Vaan sitä, että haluan selvittää, voiko suhde muuttua tästä vieläkin merkityksellisemmäksi. Voiko rakkaus syventyä ja mikä tärkeintä – miten varmistaa, että ne sukat pyörii jaloissa vastedeskin.

Halusin pikaisesti tulla jakamaan teille yhden asian, jonka olen positiivisen psykologian opintojeni aikana oppinut. Nimittäin tulin kertomaan teille rakkauden viidestä kielestä. Rakkaussuhteessa kun on yleensä kyse kahden ihmisen (tai miksei useamminkin, mutta yleisimmin kahden…:D) keskinäisestä suhteesta, niin on ensiarvoisen tärkeää tunnistaa mitä rakkauden kieliä puhutte. Ties vaikka puhuisitte ihan eri kieltä ja mahdolliset ongelmat johtuisivatkin siitä.

Dr. Gary Chapman on tutkinut rakkauden kieliä ja tullut tulokseen, että usein huomioimme kumppaniamme niillä meille tärkeillä rakkauden kielillä. Tietämättä lainkaan sitä, kokeeko puolisomme juurikin nuo rakkauden kielet kaikista rakastavammiksi eleiksi. Chapman tunnistaa viisi rakkauden kieltä:

♥ rakkauden lahjat
♥ fyysinen kosketus
♥ parisuhteen laatuaika
♥ myönteiset sanat
♥ rakkauden teot

Uskon, että kaikkia näitä tasapuolisesti käyttämällä ei voi mennä vikaan, mutta jos haluaa mennä vielä syvemmälle rakkauden saloihin, niin olisi hyvä olla perillä, mitä just sun puolisosi näistä arvostaa korkeimmalle. Jos sinulle tärkeimpänä on fyysinen kosketus ja viljelet sitä myös rakkaallesi voi olla, että niin ihana kuin tuo kosketus onkin, niin hän kokisi rakastavampana eleenä vaikka myönteiset sanat. Me tehtiin molemmat testi rakkauden kielistä ja ajattelin, että se olisi hyvä tehdä vaikka puolen vuoden välein; voihan olla, että tarpeet muuttuvat elämäntilanteen mukaan.

Tiesin jo ennen testin tekemistä, mitkä ovat mulle niitä rakkaimpia ja merkityksellisimpiä rakkauden kieliä. Mitä mä pidän rakastavina eleinä. Mutta vasta sen jälkeen, kun mies teki testin tiesin varmuudella, mitä näistä kielistä mun mieheni arvostaa korkeimmalle. Mä olen sellainen kyljessä nyhjääjä ja rakastan kulkea käsi kädessä. Kunnon halia ei voita mikään. Eli mulle tuli testissä ennakko-odotusten mukaan vahvimpana fyysinen kosketus.

Vähiten meille molemmille merkitsee rakkauden lahjat. On ihan kiva saada silloin tällöin kukkia, mutta enemmän me molemmat arvostamme niitä rakkauden pieniä tekoja ja myönteisiä sanoja. Sitä, että toinen tyhjää tiskikoneen ja imuroi sillä aikaa, kun toinen on harrastuksissaan. Laatuaika meillä molemmilla meni heti kakkoseksi. Olisi ollut hyvin mielenkiintoista tehdä tämä testi lasten ollessa aivan natiaisia. Silloin tuo laatuaika kaksin (jota ei ihan niin vain järjestettykään) olisi varmaankin kiilannut kärkeen. Sellainen jakamaton aika, jolloin kännykät ovat äänettömällä, telkkarikin kenties kiinni ja kummatkin ovat aivan läsnä.

Nyt piirakka uuniin ja korttipakat esiin! Taisinkin kertoa, että saadaan parin tunnin päästä maailman parhain anoppi ja appiukko korttipeliturnaukseen. Tästä sunnuntaisesta korttipeliturnauksesta pitäisi tehdä tapa. Laittaa vaikka kalenteriin ylös kerran kuussa järjestettävä ”räväytysturnaus”. Siinä missä tämä on meille tärkeä asia, on tämä varsinkin isovanhempien ja lastenlasten kannalta tärkeää – voihan sitä soveltaa rakkauden kieliä myös ihmissuhteisiin. Uskon, että tämä rakastava teko antaa meille kaikille paljon ♥

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

PS. työpöydälläni näkyvät muut teokset, joita suosittelen ihan jokaiselle, jotka haluavat panostaa parisuhteeseensa ovat:

Pawelski-Pawelski: Happy Together
Levine-Heller: Attached.
Fredrickson: Love 2.0 (tämä pätee hyvin myös muihin ihmissuhteisiin)


lauantai 11. tammikuun 2020

Näin elämä on helpottunut lasten kasvamisen myötä

HYVÄÄ LAUANTAI-ILTAA IHANAT!

Toivottavasti siellä vietellään rentoa ja palauttavaa viikonloppua. Mulla kruunasi viikonlopun parituntinen kävelylenkki niin ihanassa pakkassäässä, että oksat pois. Nyt illalla ollaan kotoiltu ihan urakalla, tehtiin ruokaa ja parhaamme mukaan hurrattiin Tapparaa voittoon. Ei tainneet kuulua meidän tsempit ihan Hakametsään asti ;)

Ollaan viime aikoina juteltu jonkun verran kasvatusasioista lasten kasvaessa. Edelleen olen sitä mieltä, että lapset ovat kaikki erilaisia. Murrosiät ovat erilaisia. Nyt kun meillä asustaa pian 13- ja 15-vuotiaat nuoret naiset, niin tottahan toki murrosikä näkyy ja kuuluu. Ei usein, mutta silloin tällöin. Mutta hei, mä otan krediitit siitä meille vanhempina, että ollaan pystytty luomaan niin turvallinen ilmapiiri kotiin, että toiset uskaltavat täällä tarpeen mukaan purkaa turhautumistaan, joka liittyy tähän ikään. Saa sanoa välillä vähän ilkeästi ilman, että me vanhemmat siitä otamme itseemme. Saa lähteä omaan huoneeseen niskojaan niksautellen, jos tilanne sitä vaatii. Tulla hetken päästä alas ja pyytää omalla tavallaan anteeksi.

Asiat eivät ole mustavalkoisia ja varsinkin näin murtsikkaikäisten lasten vanhempana sitä on oppinut pidentämään pinnaa. Tajunnut, että itse pitää asettua aikuisen rooliin. Hyvä esimerkki tästä oli männä viikolla, kun meillä toinen lapsista kadotti matkakortin. Tai mikä bussikortti se nyt onkaan :D Sen sijaan, että olisin laittanut whatsuppiin pääkallon kuvia ja heristellyt nyrkkiä, laitoin sydämiä ja lupasin kuolettaa kortin asap. Kaikille meille tapahtuu virheitä ja mä näen, että ne ovat niitä kasvun paikkoja. Silloin on syytä tukea ja riippuen toki mokasta, näyttää aikuisen mallilla, miten vastoinkäymiset hoidetaan.
Elämä on tuonut paljon lisää lasten kasvaessa. Edelleen olen sitä mieltä, että elämä on helpottunut vuosi vuodelta. Murrosiän myllerrysten sijaan haluan tässäkin postauksessa keskittyä niihin hyviin juttuihin. Sillä onhan tää nyt ihan aikamoista, että niistä just vasta toppahaalareissa lattialla makaavista meritähdistä on kuoriutunut noin hienoja nuoria naisia

♥ ruokaan saa nykyään laittaa sipulia.
♥ kasviksia ei tarvitse enää muusata keittoihin, vaan ne saa olla ihan näkyvillä.
♥ kun itsellä on tylsää, löytyy liki aina juttelukumppani kotoa.
♥ oman vaatekaapin repertuaaria voi käydä välillä laajentamassa esikoisen huoneesta. Meillä kun menee sama vaatekoko (mun farkut odottelevat tosin hänen päällään nousuveden laskua :D)
♥ kotona on oma meikkitaiteilija, joka osaa tehdä kulmat ja häivytykset miljoona kertaa paremmin kuin minä. Ja näemmä pisamatkin piirtää (huomasin tämän kuvia käsitellessäni).
♥ molempien tyttöjen meikkipussit ovat hurjan paljon kattavammat kuin omani. Niistä tekee välillä löytöjä.
♥ pysyy mukana uusimmista musiikkitrendeistä. Sitä ei tapahtuisi muuten, sillä tuolla Iskelmä-taajudella ei kuulemma moiset soi ;)
♥ nykyään pystytään miehen kanssa tekemään mitä vain juttuja kaksn ja jättämään tytsyt kotiin tietäen, että he pärjäävät.
♥ töistä kotiin tullessa täällä saattaa olla makaronilaatikko uunissa. Meillä tytöt on kovia tekemään ruokaa.
♥ meitä hemmotellaan mitä ihanimmilla leipomuksilla. Kakut ovat tytsyjen bravuureita.
♥ lasten ystävien myötä olen saanut kokonaan uuden sosiaalisen piirin.
♥ nyt kun mun ei tarvitse olla koko ajan saatavilla, voin nukkua päikkärit ihan koska tahansa. Tai käydä kaupassa tai lenkillä.
♥ en muista koska olisin itse tyhjännyt tiskikoneen, kun meillä tuo kuuluu lasten hommiin.
♥ myös pyykkikorit tyhjenevät itsestään, kun opeteltiin tyttöjen kanssa pyykkikoneen ja kuivarin käyttö.
♥ lasten pyykit viikkautuvat kaappeihin heidän toimestaan.
♥ tytöt tykkäävät ostaa omiin huoneisiinsa omilla rahoillaan sisustusjuttuja. Sitten kun kyllästyvät niihin, päätyvät nuo onneksi minulle.
♥ nykyään tyttöjen kanssa pystyy pelaamaan ihan mitä vain kortti- tai lautapeliä.

Vaikka rakastin aikaa, kun lapset olivat pieniä ja täysin riippuvaisia meistä vanhemmista, niin ei tämä napanuoran venytysvaihekaan nyt niin ihan mahdottoman kamala vaihe ole. Onko siellä elämä helpottunut lasten kasvamisen myötä? Meillä vietellään parhaillaan vielä aika hiljaista lauantai-iltaa (mies pelaa alakerrassa Xboxia ja pienempi yläkerrassa Simsiä…), joten taidan ottaa tästä kaiken ilon irti ja mennä sohvalle omien ajatusteni kanssa. Tietäen, että vähän ajan kuluttua esikoinen saapuu kotiin kolmen yökyläystävän kanssa, niin hiljaisuus on muisto vain :D Ihanaa, kun talossa on ääntä

LEPPOISAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,


torstai 28. marraskuun 2019

Ajatuksia teini-ikäisen äitinä olemisesta

MOIKKAMOI IHANAT!

Eilen illalla mäkivetoja täydellisen talvimaiseman keskellä vetäessäni tuli taas pohdittua elämää. Se on muuten jännä, miten itselläni on aina nuo hikitreenit olleet sellaisia aikoja, kun tulee kirjoitettua blogipostausrunkoja ajatuksen tasolla. Taivas oli aivan purppuranvärinen ja lumi antoi välillä periksi ylämäkeä ylöspäin mentäessä.

Siinä kuulokkeet korvilla mietin, kuinka hyvin asiat on. Lähinnä siltä kantilta, että kuinka onnellinen saa olla, että tuo meidän teinimpi, siis se isompi teini, lähti ystäviensä kanssa nuorkalle, kun me lähdettiin treenaan. Se, että lapsella on ystäviä on ihan älyttömän ihana asia. Varsinkin teini-iän myllerryksessä mun mielestä turvallisten ja välittävien ystävien merkitys korostuu. Kaikkea ei varmastikaan tule juteltua kotona, joten on hyvä, että on se bestis tai kaksi kelle avata sydäntään.

Peilasin meidän esikoisen teiniaikaa omaan vastaavaani ja näen meissä tosi paljon samaa. Mutta myös eroja. Mä en ikinä korottanut mun vanhemmilleni ääntä. En paiskonut ovia tai käyttäytynyt muutenkaan niin kuin teinien vissiin yleisesti odotetaan käyttäytyvän. Mulla oli tosi helppo teini-ikä (uhmaikä oli kuulemma ollut vastaavasti taas aivan kamala :D). Meillä on tuon rakkaan isomman teinimme kanssa tällä hetkellä ihana suvantovaihe. Sellainen, että ei uskalla oikein ääneen kysyä, mutta menikö se pahin teiniajan myllerrys jo ohi?

Välillä sitä aina miettii, kuinka isoksi ja vastuuntuntoiseksi pikkunaiseksi toinen on kasvanut. Näin äitinä ei tarvitse huolehtia, etteikö pitäisi huolen läksyistä tai kokeista. Tänäänkin oli yksi koe, mutta silti sai eilen mennä nuorkalle kavereittensa kanssa. Oli lukenut jo tarpeeksi omien sanojensa mukaan ja siihen on luottaminen. Tämä teinin vanhempana toimiminen on valjennut mulle jotenkin yhtäkkiä; rakkautta tarvitaan rutkasti, siimaa pitää osata antaa ja antaa myös sen teinin tuntea, että hän on meidän luottamuksen arvoinen. 

Itse muistan oman teiniaikani riparin jälkeen sellaisena, että vaikka en ollut se perinteinen ovia paiskova teinari, niin kyllä tuli kokeiltua rajoja. Nostan hattua mun vanhemmille, jotka antoivat mulle siimaa. Rakastivat ja luottivat. Asettivat rajat äänettömästi. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä suurin syy siihen, että uskalsivat antaa mun mennä ja tulla oli se, että tiesivät missä porukassa liikuin. Meillä oli hirmuisen ihana kaveriporukka, joka koostui tytöistä ja pojista.

Vietettiin aikaa meillä ja mun kaverit saattoivat olla jutskaamassa mun äidin ja iskän kanssa, vaikken itse ollut kotona. Me asuttiin täällä lintukodossa, mutta jo silloin täältä oli turvallista lähteä tuon ystäväpiirin kanssa vähän kokeilemaan siipiään. Kaikista pidettiin huolta ja ei ollut asiaa, jota ei oltaisi voitu jakaa. Keskenään siis, vanhemmille nyt ei tarvinnut kaikkea kertoa ;) Se on osa sitä teini-ikää!

Näin se on tuon meidänkin teinarin kanssa; tiedetään kenen kanssa liikkuu. Huoletta voidaan päästään viikonloppuisin yöksi ystävälleen. Tsekataan vaan viestittämällä / soittamalla, että ovat päässeet esimerkiksi nuorkalta tuonne ystävälleen turvallisesti. Vaikka luotan 100% tuohon meidän teiniin, niin maailma on muuttunut aika paljon siitä, mitä se oli mun teiniaikoina. Sen takia noina yökyläiltoinakin sitä on koko ajan vähän valppaana ja lähtövalmiina. Se on se meidän vanhempien tehtävä – rakastaa, välittää ja huolehtia. Lapsen kompastuessa nostaa ylös ja rohkaista jatkamaan matkaa ♥ Kertoa, mikä on oikein ja mikä väärin, jos teini-iän hormonihuurut hetkellisesti ovat saaneet oikean ja väärän unohtumaan.

Sain tuossa vähän aikaa postaustoiveen siitä, miten äitinä olo on muuttunut lasten kasvettua teini-ikään. En osannut asiaa lähestyä oikein muusta kulmasta. Äitiys ei ole muuttunut ollenkaan. Samanlailla sitä rakastaa. Ehkä vain vielä himpun verran enemmän nyt, jos mahdollista.

TORSTAITERKKUSIN,

PS. suomen kieli on muuten jännä…aluksi mulla oli postauksen otsikkona ”Teini-ikäisen äidin ajatuksia”, jonka olisi hyvin voinut käsittää kahdella eri tavalla :D