torstai 18. marraskuun 2021

Juustokakkua ja pieniä juhlan aiheita

HEI!

Tänä vuonna olen kokenut sen, mistä aiemmin olen kuullut vain huhupuheita. Marraskuun siitä puolesta, josta en ollut aiemmin tietoinenkaan. Siitä marraskuusta, joka saattaa pahimmillaan viedä kaikki mehut. Pimeydestä, joka vie unten maille jo iltakasin jälkeen.

Mulla on kehittynyt tässä vuosien aikana onneksi tapa ajatella ratkaisukeskeisesti. Kuitenkaan tosiasioita kieltämättä tai lokeroimatta jonnekin mappi ööhön. Se, että olen hyväksynyt asian, että tänä vuonna marraskuu nyt on vähän tällainen on jo yksistään helpottanut. Ja tuon tosiasian hyväksyminen on tuntunut vapauttavalta. Aiemmin olisin ehkä taistellut painikehässä marraskuun kanssa ja katsonut, kumpi ottaa niskaotteen ensiksi. Nyt me mennään marraskuun kanssa yhtä polkua rinnakkain eteenpäin.

Välillä jopa käsi kädessä.

Marraskuun pimeydelle en voi mitään. Enkä mä ihan yhtäkkiä voi mitään niille rautavarastoillenikaan, jotka ovat kaput. Mutta ajatuksilleni, tunteilleni ja teoilleni mä voin tehdä jotain. Mä voin keskittyä niihin asioihin, jotka on tällä hetkellä hyvin.

Vaikka marraskuu on vienyt tänä vuonna aiempaa enemmän mehuja, on se myös tuonut paljon hyvää. Pieniä juhlan aiheita ilmestyy jokaiseen päivään. Yksi sellaisista omalla kohdallani on ollut se, että pimeys on tuntunut tietyllä tapaa lohduttavalta. Se on iltaisin kietonut mut harsoonsa ja repivän juoksulenkin sijaan pakottanut pysähtymään. Meille Duracell-ihmisille varsin tärkeä taito. Pieniä juhlan aiheita on ollut myös se, että siinä sohvalla telkkaria katsoessani on muu perhe valunut samaan huoneeseen. Ollaan möllötetty yhdessä ja juteltu tosi paljon.

Pieniä juhlan aiheita on ollut myös se, että marraskuun keskellä oma hyvinvointi on noussut arvoon mittaamattomaan. Terveellinen itsekkyys on saanut pitämään kiinni entistä enemmän rajoista ja menemään nukkumaan ajoissa. Se on saanut vastaamaan myös ”Kiitos, mutta ei kiitos.” kaikkiin sellaisiin tapahtumiin ja työjuttuihin, jotka eivät ole pakollisia ja jotka eivät vie elämää eteenpäin. Jotka eivät palvele mun tai läheisteni hyvinvointia.

Isänpäivä kokonaisuudessaan toi valoa marraskuuhun. Aamulla kauniisti katettu pöytä, rakkaat pöydän ympärillä ja kiitollisuuden tunne siitä, mitä oli ja mitä on. Illalla vielä saatiin saman pöydän ääreen Tampereen kattojen ylle rakkaat appivanhemmat.

Eli vaikka marraskuu kuulkaa osaa olla vähän kökkö (tai itse asiassa, eihän se marraskuun vika ole, vaan sen miten siihen suhtautuu), niin on elämässä paljon hyvääkin. Paljon valon pilkahduksia ja pieniä juhlan aiheita. Kuten se, että maanantaina töiden jälkeen löysin jääkaapista juustokakun jämät. Joku oli kauniisti jättänyt pikkulusikankin tarjoiluvadille. Joku, joka oli ollut samoissa puuhissa kuin mä. Juustokakku suoraan lusikalla jääkaapista syötynä maistui hyvälle! :)

Sitruunainen vaniljajuustokakku

Pohja
150 g kaurakeksejä
50 g voita

Täyte
200 g vaniljatuorejuustoa
200 g maustamatonta tuorejuustoa
2 dl kuohukermaa
3/4 dl tomusokeria
1 sitruunan mehu
3 liivatelehteä

1. Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen
2. Murskaa monitoimikoneessa keksit, sekoita erillisessä kulhossa sulatetun voin kanssa
3. Painele keksivoi seos irtopohjavuoan pohjalle (leivinpaperin päälle) ja laita jääkaappiin tekeytymään täytteen teon ajaksi
4. Vaahdota kuohukerma, lisää tuorejuustot ja vatkaa notkeaksi, lisää tomusokeri
5. Lämmitä yhden sitruunan mehu mikrossa ja sulata liivatteet siihen
6. Kaada sitruunamehu vähitellen tuorejuustokermaseokseen koko ajan sekoittaen
7. Kaada täyte irtopohjavuokaan ja anna tekeytyä yön yli jääkaapissa
8. Koristele ennen tarjoilua esim pensasmustikoilla, murskatuilla pistaasipähkinöillä ja sitruunamelissalla

Eilen menin nukkumaan ennen yhdeksää ja tänä aamuna totesin toistavani samaa kaavaa tänä iltana. Marraskuussa (ja muutenkin!) lempeys ja itsemyötätunto nousevat uusiin sfääreihin. Ei siinä ole mitään pahaa, jos ei päivän aikana saa maailmaa valmiiksi – huomenna on taas uusi, virkeämpi päivä

TORSTAITERKUIN,


sunnuntai 17. lokakuun 2021

Lapissa on helpompi olla pullantuoksuinen äiti

HEI IHANAT

ja terkkuja Pyhätunturin juurelta

Olen vuosien mittaan opetellut (osin kantapään kautta) parasympaattisen hermoston aktivoimisen niin, että pääsen zen-tilaan kiireenkin keskellä. Mutta tällä Lapilla on kyllä ihan mieletön vaikutus, sillä mun parasympaattinen hermosto aktivoituu samantien, kun ajetaan vikaa tiepätkää ja tunturi näkyy ensimmäisen kerran jossain viiden kilometrin päässä.

Vaikka täällä Lapissakin on tietyt arjen askareet, niin ei käy kieltäminen – täällä on helpompi olla se pullantuoksuinen äiti kuin kotona. Se sellainen äiti, joka on 100% läsnä ja ihan kirjaimellisestikin ehtii kohottelemaan pullia lasten kanssa.

Olen pitkään ihastellut ihmisiä, jotka jättävät etelän kiireet taakseen ja muuttavat pohjoiseen. Lukenut blogeja ja artikkeleita siitä, kuinka oravanpyörä on vaihtunut luonnon äärellä elämästä nauttimiseen ja miettinyt, että ihan mielettömän hienoa. Elämä on täynnä valintoja ja elämän rajallisuuden ymmärtäen komppaan täysillä heitä, jotka ovat seuranneet sydämen ääntä.

Ja tiedän, että se arki astuu täälläkin kehiin. Mutta silti se on unelma, jota kohden elän. Unelma, josta en ole näin viidenkään vuoden haaveilun jälkeen valmis luopumaan.

Sen lisäksi, että koen että Lapissa mun on helpompi olla pullantuoksuinen äiti, kätkee tuo sanonta sisään monta muutakin asiaa. Etelässä väsyn helposti äänistä ja hälystä, ihmisvilinästä. Täällä iltalenkillä koiran kanssa ollessani ei kuule ääniä. Ei näe ihmisiä. Ei näe mitään. Muuta kuin pimeää, joka tuntuu pelottavan sijaan turvalliselta. Sellaiselta vahvistukselta, joka kertoo, että ehkä mun paikkani on vielä joskus täällä.

Tänään laitoin korvapuustitaikinan kohoamaan ja sain viisi pikkuleipuria kanssani leipomaan. Pullataikinan tein tällä liki 10 vuotta vanhalla ohjeellani Kylmä maito ja lämmin korvapuusti. Ei sitä kuulkaa muuta tähän sunnuntaihin tarvitse.

Kuin ne rakkaimmat ihmiset lähelle ja tunturin näköpiiriin

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,


tiistai 05. lokakuun 2021

Helpot ja herkulliset omenapiiraat

…kuppi kuumaa glögiä (!) ja nopeasti valmistuneet omenapiiraat maistuivat niin hyvältä ulkoilmassa nautittuna

Mökin pakkaseen kurkattuani huomasin viime keväältä jääneen lehtitaikinalevykasan. Kyllä, kasan. Olivat nimittäin ehkä kenties saattaneet sulahtaa jossain vaiheessa ja olin pakastanut uudelleen. Älä tee tätä kotona -osastoa ;)

Jääkaapista löytyi muutama punaposkinen omena ja aamupalalta täysjyväbageleiden kanssa nauttimaamme Philadelphia-tuorejuustoa. Mies oli ostanut yllätystuliaisena kaupasta tämän vuoden ekan glögipullon. Oli muuten ihan hurjan hyvää, muistaakseni Lapin Maria -merkkistä.

Nopeat omenapiiraat

lehtitaikinalevyjä sulatettuna & puolitettuna
tuorejuustoa
(kookos)sokeria
kanelia
kananmuna kupissa haarukalla sekoitettuna
omenaviipaleita

1. Notkista tuorejuusto haarukalla, lisää hieman kananmunaa, sokeria ja kanelia
2. Voitele lehtitaikinalevyjen ulkoreunat kananmunalla
3. Täytä lehtitaikinalevyt tuorejuustomassalla, lisää päälle omenaviipaleet ja kanelia
4. Paista 225 asteessa noin 10-15 minuuttia

Tuo kuvissa näkyvä leikkuulauta saatiin rakkaalta ystäväperheeltä mökkituliaisina taannoin. Se on meidän ystävän tekemä ja siitä onkin muodostunut yksi mökin rakkaimmista esineistä. Kaunista puupintaa ei voita mikään! Leikkuulauta kaipaisi pikkuisen hiomista ja öljyämistä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siinä ehkä keväälle mökkikauden alkajaisiksi puhdetta.

TUNNELMALLISTA TIISTAITA TOIVOTELLEN,