keskiviikko 29. tammikuun 2020

Sokeriton tammikuu pakettiin & lakritsisuklaafudge

HEISSUNHEI IHANAT

Mitä kuuluu? Tänne kuuluu sellaista kuten yleensä, eli hyvää :)Tasaisen ihanaa arkea vietellään. Sellaista joihin kotitoimistopäivät, blogityö, koulujutut ja työtyö tuovat vaihtelua. Tänään pääsen töiden jälkeen treffaamaan mun ihania koulukavereita. Meillä on ollut tapana treffata kerran kuussa, mutta nyt edellisistä treffeistä on jo reilu kuukausi. Sparraus noiden ihanien kanssa tulee just tarpeeseen; saa työputken katkeamaan.

Nyt kun elellään tammikuun vikoja päiviä, ajattelin päivittää vähän kuulumisia sokerittoman suhteen. Tämä oli nyt viides tai kuudes vuosi, kun katkaisen joulun sokerikierteen totaalikiellolla valkoisen sokerin suhteen. Ja olen todennut, että silloin kun olen sokerikoukussa tämä on minulle se paras vaihtoehto. Aiempina vuosina olen leiponut kaiken maailman korvikkeita pitämään makeanhimoa poissa, mutta yllätyksekseni tänä vuonna ei ole tullut syötyä niitä raakaherkkuja tai liiemmin lakritsitaateleitakaan. Ei vain ole tehnyt mieli. Kerran tammikuun aikana mulla iski ihan järjetön irttarihimo; hain kuopuksen koulusta ja heti repsikan paikalle istuttuaan haistoin sen. Nimittäin mun all time favorite irttarin. Vaaleanpunainen ufokarkki on sellainen, joka saa kielenkannat kutkuttamaan. Sellaisia voisin hakea viikonloppuna muutaman. Jos tekee mieli.

Nyt kun olen saanut sokerihiiren selkärangan jälleen vahvaksi jatkan samaan malliin. Totaalikieltoa ei ole, mutta niin kauan kuin tämä olotila tuntuu näin hyvältä, niin en näe yhtään syytä, miksi palata siihen joulunpyhien (lue: kahden viikon) sokerimässäilyyn. Olo on virkeä ja energinen. Yöunet maistuu ja lenkillä juoksutossu nousee kepeästi. Nyt on oikein hyvä olla. Voi toki olla, että tipatonkin on tehnyt asiansa. Ei sillä, että alkoholia olisi viime vuosina tullut humaltumistarkoituksessa nautittua, mutta kuten kerroinkin, niin usein jo yksi viinilasillinen saa seuraavana aamuina pöhnäisen olon. En kaipaa yhtään sitäkään olotilaa, joten jatketaan näillä. Kunnes toisin todistetaan.

Maitokaupasta tarttui mukaani ilmaislehti (Pirkka) ja siinä näin yhden ohjeen, jota oli pakko kokeilla. Sen verran mielenkiintoisilta mustapavut kuulostivat fudgessa. Melkein yhtä mielenkiintoiselta kuin kukkakaali. Modifioin reseptiä hieman, sillä halusin siihen myös lakritsin makua.

Lakritsisuklaafudget

1 tlk (230 g) mustapapuja
6 rkl kookosöljyä
4 rkl (raaka)kaakaojauhetta
iso loraus hunajaa
1 rkl raakalakritsijauhetta

-valuta mustapavut siivilässä ja huuhtele niitä kylmällä vedellä
-sulata kookosöljy
-sekoita aineet keskenään kulhossa ja surauta sauvasekoittimella tasaiseksi (mä jätin vähän rouheeksi)
-kaada pieneen (n. 15 x 15 cm) leivinpaperilla vuorattuun astiaan
-laita pakkaseen tunniksi
-leikkaa paloiksi
-säilytä jääkaapissa

Onni onnettomuudessa on se, että meillä ei muu perhe oikein ole innostuneita näistä raakaleivonnaisistani. Joten nämä 25 fudgea on kaikki itselleni. Voi äsh, nyt meni taas postauksen speksit punaiselle; wordpress näyttää sanojen määrän tuossa näytöllä ja kun se pomppaa yli kolmen sadan, vaihtuu luettavuus vihreästä oranssiksi. Ja niinko mä yritin tällä kertaa pitää jaarittelut lyhykäisenä :D

Miten siellä on sujunut sokeriton?

KESKIVIIKKOTERKUIN,

PS. pitkästä aikaa selasin tuota Virpi Mikkosen Kiitos hyvää -kirjaa ja hei su0sittelen sitä jokaiselle, joka haluaa inspiraatiota leivontaan. Kaikki reseptit ovat sokerittomia ja gluteenittomia!

 


tiistai 28. tammikuun 2020

Välillä on hyvä painaa reset-nappulaa

MOIKKAMOI!

Hei, kuka olisi uskonut, että tänä talvena päästään vielä lumitöihin? Ihan mahtavaa! Muistuttakaa mua lumitöiden ihanuudesta sitten vapun kynnyksellä, kun niitä täällä manailen ;)

Kuinka moni ottaa aamulla herätessään ekana puhelimen käteensä? Selaa somet ja ne molemmat iltapäivälehdet. Tykkäilee kauniista kuvista Instagramissa ja vastailee viesteihin. Laskee puhelimen hetkeksi alas syödäkseen aamupalaa. Kenties silti plärää sitä toisella kädellä. Kiireessä suorittaa itsensä ulko-ovelle ja muistuttaa vielä lapsia lähtemään ajoissa kouluun. Huomaa ulkona, että auton avaimet jäi kotiin, mutta kännykkä – se ei unohdu ikinä, vaan on visusti kädessä.

Istuu autoon ja asettelee kännyn telineelle. Punaisissa liikennevaloissa katsoo sähköpostit hätäisesti ja ellei niitä ole, ei osaa jättää puhelinta omaan rauhaansa, vaan tsekkaa onko Instaan tullut uusia kuvia. Töihin päästessään vielä katsoo ne molemmat lehdet, josko maailmalla olisi tapahtunut jotain akuuttia. Ei ole, same old news. Tämä toistuu päivän aikana useasti. Työpäivän jälkeen tuntuu, että on kuitenkin ollut uutispimennossa. Onneksi kotimatkalla on yhdet sikapitkät punaiset valot, ehtii taas katsomaan maailman menoa. Iltapäiväkahvitauon edellisestä sessiosta kun on kulunut jo melkein pari tuntia.

Itaruoan jälkeen lösähtää sohvalle. Se käden jatke, yhteys ulkomaailmaan, kädessä. Todeten, että maailma ei päivän aikana ole muuttunut yhtään. Illalla katsoo vielä vihoviimeisenä ennen nukkumaan menoa, josko siellä maailmalla nyt olisi jotain tapahtunut. Ei edelleenkään. Hyvä niin, malttaa käydä nukkumaan.

Tunnistin tuosta kärjistetystä tekstistä itseni pari vuotta sitten. Kunnes huomasin, että mun aivoissa on tulva. Ne ei oikein enää pystynyt välillä ottamaan tietoa vastaan. Sellaista oleellista tietoa. Kepeää, uutiskynnyksen ylittävää tietoa kuitenkin. Sekä tiedon siitä, mitä kamut olivat syöneet lounaaksi. Kuka oli treenannut ja missäkin. Huomasin olevani jatkuvasti ylivirittäytyneessä tilassa. En pystynyt kunnolla rauhoittumaan, kun päivään tuli tyhjä tauko. Kävin kyllä sohvalle kirjan kanssa, mutta hetken päästä huomasin nousevani sieltä ylös toimittamaan jotain sellaista asiaa, joka olisi oikeasti voinut odottaa tekijäänsä.

Kuinka sitä ehtii keskittyä kuuntelemaan, mitä oma kroppa viestittää, jos koko ajan on ajatuksen tasolla jossain muualla? Jonkun muun elämän syövereissä vahvasti kiinni eläen. Näin jälkikäteen olen tajunnut, että vaikka tuolloin luulin pitäväni itsestäni huolta, niin en sitä kuitenkaan tehnyt. Tai juu, söin terveellisesti ja kävin juoksemassa. Mutta mentaalipuoli jäi täysin hoitamatta. Kyllähän tuo juokseminen nollasi aivot, mutta kun juoksulenkin jälkeen tärkein tehtävä oli ottaa puhelin käteen ja katsoa statistiikkaa (ja kenties jakaa se someen), niin nollaus ei pitkälle riittänyt.

Koska meiltä ihmisiltä puuttuu reset-nappula, niin meidän tulee kehitellä itsellemme nappulan korvike. Ja painaa sitä tasaisin väliajoin. Itseni tapauksessa sen painaminen jo ennen kuin tulee tarvetta sen painamiselle, on suotavaa. Ikäänkuin ennaltaehkäistä sitä tieto- ja ärsyketulvaa, joka on läsnä päivittäin. Tänä päivänäkin roikun liikaa kännykällä, sitä ei ole kieltäminen. Osaltaan se on mun työtäkin roikkua somessa ja tehdä sinne sisältöä. Kultainen keskitie on tässäkin se avaintekijä. Itse en koe esimerkiksi IG Storyn päivittämisen kuormittavaksi tekijäksi, vaan rakastan tehdä noita storyja.

En tarvitsisi tuota kelloa ranteessa kertomaan, milloin en ole palautunut ärsykekuormasta yön aikana. Huomaan sen aamulla herätessäni. Vaikka tiedostan asiat, jotka kuormittavat minua ja tiedän, miten rebootata itseni, niin eihän sitä aina ehdi tuollaisia tekemään. Sen takia olen kehittänyt itselleni sellaisia tapoja, joilla nollata ajatukset myös kiireessä. Muistetaanhan, että hyvinvointi on subjektiivinen asia. Mikä toimii minulle, ei välttämättä toimi sinulle. Mutta haluan silti jakaa kanssanne nämä pienet jutut, josko niistä olisi teillekin apua.

♥ puolen tunnin metsäkävely. Meillä menee tuolta rannasta sellainen polku. Ei se ihan metsää ole, mutta se riittää. Kävelen hiljaksiin ja välillä jään tuijottamaan luontoa ja sen ihmeitä. En kuuntele musiikkia enkä liiemmin näillä elvyttävillä metsälenkeillä ottele kuviakaan.
♥ kynttilän liekin tuijottaminen. Ihan viisi minuuttiakin riittää, kun vain fokusoi kaikki ajatukset siihen liekkiin. Kun ajatus alkaa harhailemaan, ohjaan itseni takaisin siihen kauniiseen liekkiin.
♥ kiitollisuuskirjeen kirjoittaminen. Tämän ei tarvitse olla pitkä. Riittää, että kirjoitan alas niitä asioita, joissa olen mielestäni viime aikoina onnistunut. Asioita, joista olen muissa ihmisissä kiitollinen. Mietin vain positiivisia asioita tuon hetken ajan.
♥ saunan lauteilla makoilu. Saunan jälkilämmössä, jalat kenties hetkeksi ylös seinää nostaen. Naksuva kiuas tai rätisevät puut tuovat tuohon tilanteeseen ihanaa taustamusiikkia.
♥ yin-jooga. Kävin ensimmäisen kerran yin-joogassa vuosia sitten. Niin ihanalta kuin se tuntuikin, niin unohdin koko joogan. Viime syksynä kävin yin-joogassa pitkästä aikaa ja sen jälkeen olo oli niin voimaantunut ja tietyllä tapaa herkistynyt. Mietin pitkään, että miksi, kunnes tajusin, että tuo tunteroinen, kun keskityn vain omaan itseeni ja kuulostelemaan omaa hyvinvointiani, on jotain aivan kullanarvoista. Sellaista, jota ei saisi arjessa unohtaa.

Ei sitä aina ehdi tekemään tunnin joogaa, mutta kotona saatan tehdä parin kymmenen minuutin yin-joogan, kun tuntuu että keskittymiskyky on kateissa ja mieli käy ylikierroksilla Näissä lyhyemmissä sessioissa en tee ihan niin pitkäkestoisia venytyksiä, mutta pari kolme minuuttia / liike jo auttaa. Ekat liikkeet tosin menevät poikkeuksetta siihen, että joudun tekemään töitä etten miettisi kauppalistaa, sähköposteihin vastaamista tai toisen lapsen hukkuneita urheilukenkiä. Mutta se tunne, kun huomaa treenin tuottavan tulosta – se on euforinen. Mielenhallinta ei ole kuulkaas helppoa, oletteko kokeilleet? :)

Niin, että mitäs jos vain luovutettaisiin aina silloin tällöin ja annettaisiin aivojen lomailla.
Kyllä se maailma jatkaa pyörimistään, vaikka välillä sulkisimme silmämme, hengittelisimme ja tekisimme matkaa itseemme

OIKEIN IHANAA TIISTAITA TOIVOTELLEN,


torstai 23. tammikuun 2020

Hyvinvointini kompastuskivet

HEPSKUKKUU

ja hei ihan ensinnä; lämmin kiitos kaikille teille, keiden kanssa mulla oli ilo ja kunnia käydä keskustelua positiivisuudesta eilen illalla IG:n puolella. Meillä oli niin hyviä keskusteluita, että taidan noista koostaa postauksen joku päivä. Ollakin, että positiivisuutta olemme aika paljon kahlanneet läpi täällä blogin puolella. Mutta koskaan sitä ei voi liikaa levittää. Jos jotain yhteenvetona eilisistä keskusteluista vetäisin niin sen, että yhtälailla negatiivisten tunteiden kokeminen on tärkeää.

Ainakin mulle se, että elän myös ne elämän karikot suurella sydämellä ja välillä kyyneliä vuodattaen läpi, ovat elinehto sille, että pystyn näkemään niiden taakse. Jos koko ajan tukahduttaa tunteet ja väen vängällä yrittää olla positiivinen, niin siitä ei seuraa mitään muuta kuin pinnallista positiivisuutta hampaiden kiristyksineen. Joka valitettavasti näkyy läpi. Aito positiivisuus on se elämän suola. Se antaa niin paljon.

No mutta, aiheeseen! Sain alkuviikosta erään kommentin, jossa kysyttiin olenko narsisti, kun kehun hyvinvointiani niin vuolaasti (otin oikeuden referoida kommentin tähän blogitekstiin vähän nätimmin), niin päätin tehdä postauksen nyt niistä jutuista, jotka ovat oman hyvinvointini tiellä. Olisin mieluusti jälleen käynyt sähköpostiviestiä kommentoijan kanssa enemmänkin, mutta harmillisesti näissä kommenteissa tuntuu olevan aina keksitty sähköpostiosoite. Harmi, että ihmiset turvautuvat anonyymiuden taakse silloin kun käytöstavat tuppaavat unohtumaan. Jos hyvinvoiva, itseensä tyytyväinen ihminen on narsisti, niin ainakin itse koen tuossa suuren suuren ristiriidan. Käsittääkseni narsistit eivät voi hyvin eivätkä levitä hyvinvointia, vaan päinvastoin; saastuttavat manipuloinnillaan ja muiden alentamisella kyseisten ihmisten hyvinvointia.

Kuten olen monesti sanonut, niin kukaan meistä ei ole sellainen yli-ihminen, joka elää oppikirjojen mukaan ja on 24/7 zen ja sinut itsensä kanssa. Ei koskaan repsahda, ei koskaan koe stressiä tai ei koskaan korota ääntään. Kaikki me olemme täydellisiä omalla tavallamme. Täydellisyys ei poissulje virheiden mahdollistamista. Me jokainen ollaan täydellisiä niiden kriteerien valossa, joita me itse itsellemme asetamme. Emme niiden kriteerien tai normien valossa, joita muut ihmiset asettavat. Mulle ainakin suurin opettaja elämän varrella olen ollut minä itse ja minun tekemät laiminlyönnit hyvinvointiani koskien. Tykkään katsoa elämää kokonaisuutena, pitkän ajan välillä. Sen ansiosta voin sanoa voivani ihan himskatin hyvin. Toki sinne janan varrelle mahtuu asioita, joissa olisi vielä petraamisen varaa. Mutta joiden painoarvo ei ole niin paljon, jos tuntee itsensä muuten hyvinvoivaksi. Elämä on tarina, joka jatkuu. Ja siihen kuuluu elämän kaikki sävyt, myös ne repsahdukset.

Epäitsekkyys. Mulla suurin hyvinvointini este on kautta aikain ollut se, että olen helposti liian epäitsekäs, ellen kiinnitä tähän asiaan huomiota. Aina olen ajatellut ensin muita. Niin kotona kuin töissä. Jopa lenkkipolulla antanut tilaa vastaantulevalle hyppäämällä tarvittaessa ajotielle. Jotta sen toisen juoksurytmi ei katkea, vaan saa tallata tasaista maata jalkakäytävällä. Se muiden eteen toimiminen ja tekeminen tulee niin vahvana selkärangasta, että olen oppinut hyväksymään sen osana elämääni. Mutta sitä olen nyt monet vuodet työstänyt ja tänä päivänä osaan aina välillä pitää puoleni. Osaan jopa sanoa ei, mikä on mun mittakaavassa jo suuri asia.

Kun sitä on oppinut tuntemaan itsensä on pikkuhiljaa tarvittaessa oppinut siirtymään antajan roolista tasaajan rooliin. Aiemmin olin se, jota ottajat saattoi käyttää härskisti hyväkseen. Kiltin tytön syndrooma on nyt taakse jäänyttä elämään. Ainakin suurimmalta osin :)

Liiallinen empaattisuus. Tämä menee käsi kädessä tuon epäitsekkyyteni kanssa; oli aikoja että tunsin ympärillä olevien tuskan ja surun niin, että en huomannut siinä hötäkässä kuulostella omaa itseäni. Saatan tuntea ihan fyysistä kipua jonkun toisen tunteman vääryyden tai kivun takia. Peilaan helposti toisten ihmisten ilmeitä ja eleitä. Tartutan itseeni toisten tunteet vahvasti. Ja tämä ei ole lainkaan aina hyvä juttu, vaan mun pitää tietoisesti työstää sitä asiaa, että koko maailman murheet eivät ole mun murheita. Tässä se positiivisuuteni näyttelee merkittävää roolia; en jää vellomaan noihin murheisiin, vaan hyväksyn sen aiheuttaman tunteen, katson sen yli ja jatkan eteenpäin.

Olen surkea pitämään yhteyttä ystäviin. Joka ikinen vuosi otan tämän tavoitteekseni. Tai lähinnä käännän sen niinpäin, että tänä vuonna näen enemmän kavereita. Loppuvuonna aina skarppaan tuon kanssa ja sitten tammi-huhtikuu vietetäänkin hiljaiseloa. Sosiaaliset suhteet on todettu olevan merkittävin asia ihmisen hyvinvoinnissa ja kukoistuksessa (Martin Seligman). Joten se on mulle käsittämätöntä, että miksi en panosta tähän asiaan vielä enemmän, sillä tiedän, mikä vaikutus sillä on mun hyvinvointiini. Toisaalta elämme ystävieni kanssa kaikki samanlaista elämäntyyliä. Saamme elämäämme sisältöä työyhteisöstä ja perheestä, harrastuksista. Kyllä mulle riittää, että näen erästä rakasta helmikuun puolessa välissä kummitytön synttäreillä. Kahta rakasta sitten huhtikuun puolivälissä. Eli en mä sanoisi olevani ihan susi näissä ystävyyssuhteissa, mutta parantamisen varaa on ;)

Täysillä tai ei mitään ajatusmalli. Jos mä hurahdan johonkin esim. liikuntaan, niin alkuun teen sitä niin paljon, että lopulta se saattaa kääntyä hyvinvointiani vastaan. Pidempään mukana olleet lukijat muistavatkin sen erään syyskuun vuosia sitten, kun juoksulenkkejä tuli 30 ja välipäiviä 1. Kun juoksulenkin minimipituus oli 10 km ja vauhti keskimäärin 5,27 min/km. Sen jälkeen menikin loppusyksy levossa. Vähän vähemmän hyvinvoivana. Pidä itsestäsi huolta -sanonta toimii mun mielestä myös tähänkin suuntaan. Vaikka lempeys on ollut parin vuoden aikana kantava teema, niin huomaan silti välillä ajatuksen tasolla (ja välillä käytännössäkin) lipsuvani kohti tätä ajatusmallia.

Konkreettinen esimerkki on tältä päivältä, kun puhuttiin miehen kanssa puhelimessa, että mitä tehdään sillä aikaa, kun kuopus on harrastuksissa. Mä sanoin, että voisin juosta sieltä kotiin. Kunnes muistin, että vuorokauden sisään on kuitenkin tullut vedettyä mäkivedot, reilun tunnin reipas sauvakävely ja laitepilatestunti, joka sai joka paikan ihanasti väpättämään. Eli ehkä tälle illalle olisi fiksuinta käydä vaikka siellä viikkomaitokaupassa sillä aikaa, kun toinen jamittelee. Liikunnan tuoma hyvä olo on sellainen, että sen suhteen lähtee helposti lapasesta.

Kuuntele enemmän kuin puhut. Tämä ei varsinaisesti liity välittömästi hyvinvointiin, mutta välillisesti kuitenkin. Mulla on paha tapa puhua pulputtaa. Aina silloin tällöin otan itseäni tämän suhteen niskasta kiinni. Kuinka paljon saankaan enemmän kuuntelemalla. Olemalla läsnä ja uppoutumalla oikeasti kuuntelemaan, mitä toinen sanoo.

Nukkumaanmeno arkisin. Vaikka mä tiedän ihan täysin, että tarvitsen kahdeksan tuntia yössä unta, niin jotenkin tuo ajatus unohtuu silloin, kun meillä on miehen kanssa hyvä sarjaputki. Viime viikon ekat neljä yötä tuli vedettyä reilun viiden tunnin yöunilla. Perjantaina heräsin puolikuolleena ja viikonloppuna nukuin univelkoja. Ideaalitilannehan olisi sellainen, jossa yössä tulisi sama määrä unta. Riippumatta siitä onko viikonloppu vai ei.

Niin, että kyllä kuulkaas meikäläiselläkin niitä sudenkuoppia hyvinvoinnin suhteen riittää. Palatakseni vielä yhteen kommenttiin, jonka sain IG:iin tässä vähän aika sitten. Siinä oli ilmeisesti luotu tili ihan vain viestin jättämistä varten, sillä ko. tili ei seurannut ketään tai sillä ei ollut seuraajia. Lisäksi tili oli poistunut, kun seuraavana päivänä olisin vastannut kommenttiin. Kommentti meni hiukka sitä siistien näin: ”Hyvähän sun on pitää hyvinvoinnistasi huolta, kun et käy töissä. Oot vaan kotona, teet ruokaa ja sisustat.” Kuinka paljon omat virheelliset olettamuksemme muista saastuttavat omaa hyvinvointiamme? Mä toivon sydämeni pohjasta, että kenenkään hyvinvointi ei ole toisen hyvinvoinnin esteenä. Vaan päinvastoin, ainakin itse imen energiaa ihan hurjan paljon hyvinvoivilta ihmisiltä. Ja niinä ajanjaksoina, kun on hyvinvoinnissa parantamisen varaa päätän, että vielä joku päivä mäkin saavutan tuollaisen hyvinvoinnin tilan, joka säteilee ulospäin sisäisenä rauhana

PEACE, LOVE & CHICKEN GREASE,

PS. tulipas taas pitkä postaus…huomiselle ehkä vähän kevyempää ja vähemmän luettavaa perjantain kunniaksi.
PPS. multa toivottiin enemmän sellaisia päivän asu -postauksia. Menköön tämän postauksen kuvat tuohon teemaan :D Liituraitahousut ovat mun vaatekaapissa aina muodissa. Vaikkei ne välttämättä sitä suurelle yleisölle olisikaan, niin mulle on.