sunnuntai 26. tammikuun 2020

Puhutko oikeaa rakkauden kieltä puolisollesi?

2

SULOISTA SUNNUNTAITA IHANAT!

Tänään(kin) olen katsellut maailmaa ja varsinkin tuota aviomiestäni vaaleanpunaisten, ruusuisten lasien läpi. Kahlannut läpi rakkauden kieliä ja tieteellisestä pohjaa aikuisten kiintymyssuhteille, varsinkin rakkaussuhteille. Se, että valitsin lopputyön aiheekseni rakkauden ei tarkoita sitä, että suhteessamme olisi jotain vialla. Vaan sitä, että haluan selvittää, voiko suhde muuttua tästä vieläkin merkityksellisemmäksi. Voiko rakkaus syventyä ja mikä tärkeintä – miten varmistaa, että ne sukat pyörii jaloissa vastedeskin.

Halusin pikaisesti tulla jakamaan teille yhden asian, jonka olen positiivisen psykologian opintojeni aikana oppinut. Nimittäin tulin kertomaan teille rakkauden viidestä kielestä. Rakkaussuhteessa kun on yleensä kyse kahden ihmisen (tai miksei useamminkin, mutta yleisimmin kahden…:D) keskinäisestä suhteesta, niin on ensiarvoisen tärkeää tunnistaa mitä rakkauden kieliä puhutte. Ties vaikka puhuisitte ihan eri kieltä ja mahdolliset ongelmat johtuisivatkin siitä.

Dr. Gary Chapman on tutkinut rakkauden kieliä ja tullut tulokseen, että usein huomioimme kumppaniamme niillä meille tärkeillä rakkauden kielillä. Tietämättä lainkaan sitä, kokeeko puolisomme juurikin nuo rakkauden kielet kaikista rakastavammiksi eleiksi. Chapman tunnistaa viisi rakkauden kieltä:

♥ rakkauden lahjat
♥ fyysinen kosketus
♥ parisuhteen laatuaika
♥ myönteiset sanat
♥ rakkauden teot

Uskon, että kaikkia näitä tasapuolisesti käyttämällä ei voi mennä vikaan, mutta jos haluaa mennä vielä syvemmälle rakkauden saloihin, niin olisi hyvä olla perillä, mitä just sun puolisosi näistä arvostaa korkeimmalle. Jos sinulle tärkeimpänä on fyysinen kosketus ja viljelet sitä myös rakkaallesi voi olla, että niin ihana kuin tuo kosketus onkin, niin hän kokisi rakastavampana eleenä vaikka myönteiset sanat. Me tehtiin molemmat testi rakkauden kielistä ja ajattelin, että se olisi hyvä tehdä vaikka puolen vuoden välein; voihan olla, että tarpeet muuttuvat elämäntilanteen mukaan.

Tiesin jo ennen testin tekemistä, mitkä ovat mulle niitä rakkaimpia ja merkityksellisimpiä rakkauden kieliä. Mitä mä pidän rakastavina eleinä. Mutta vasta sen jälkeen, kun mies teki testin tiesin varmuudella, mitä näistä kielistä mun mieheni arvostaa korkeimmalle. Mä olen sellainen kyljessä nyhjääjä ja rakastan kulkea käsi kädessä. Kunnon halia ei voita mikään. Eli mulle tuli testissä ennakko-odotusten mukaan vahvimpana fyysinen kosketus.

Vähiten meille molemmille merkitsee rakkauden lahjat. On ihan kiva saada silloin tällöin kukkia, mutta enemmän me molemmat arvostamme niitä rakkauden pieniä tekoja ja myönteisiä sanoja. Sitä, että toinen tyhjää tiskikoneen ja imuroi sillä aikaa, kun toinen on harrastuksissaan. Laatuaika meillä molemmilla meni heti kakkoseksi. Olisi ollut hyvin mielenkiintoista tehdä tämä testi lasten ollessa aivan natiaisia. Silloin tuo laatuaika kaksin (jota ei ihan niin vain järjestettykään) olisi varmaankin kiilannut kärkeen. Sellainen jakamaton aika, jolloin kännykät ovat äänettömällä, telkkarikin kenties kiinni ja kummatkin ovat aivan läsnä.

Nyt piirakka uuniin ja korttipakat esiin! Taisinkin kertoa, että saadaan parin tunnin päästä maailman parhain anoppi ja appiukko korttipeliturnaukseen. Tästä sunnuntaisesta korttipeliturnauksesta pitäisi tehdä tapa. Laittaa vaikka kalenteriin ylös kerran kuussa järjestettävä ”räväytysturnaus”. Siinä missä tämä on meille tärkeä asia, on tämä varsinkin isovanhempien ja lastenlasten kannalta tärkeää – voihan sitä soveltaa rakkauden kieliä myös ihmissuhteisiin. Uskon, että tämä rakastava teko antaa meille kaikille paljon ♥

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

PS. työpöydälläni näkyvät muut teokset, joita suosittelen ihan jokaiselle, jotka haluavat panostaa parisuhteeseensa ovat:

Pawelski-Pawelski: Happy Together
Levine-Heller: Attached.
Fredrickson: Love 2.0 (tämä pätee hyvin myös muihin ihmissuhteisiin)


lauantai 25. tammikuun 2020

Koti on elämistä varten ♥

4

MOIKKAMOI!

Aurinkoinen lauantai olisi kutsunut ulkoilemaan, mutta kroppa pyysi pysymään sohvalla. Eikä suotta; esikoisen viikolla potema pieni nuhakuume taisi tarttua meikäläiseen. Ilman sitä nuhaa ja kuumetta tosin. Vetelät jalat ja kädet, varsin voimaton olo ja just sellainen ärsyttävä lämpölukema kuin 37,1. Sen verran hutera olo tuli aamupäiväisen rymsteerauksen jälkeen, että suosiolla olen kuluttanut sohvan nurkkaa.

Ja hei, mikäs siinä kuluttaessa. Aamulla hipsin hiljaa pois makkarista ja jätin miehen nukkumaan. Nautin yksinolosta sohvalla ja söin siinä jopa aamupalan. Meillähän ei yleensä ole syöminen sallittu sohvilla, mutta omalla poikkeusluvallani siinä kuitenkin nautin aamujugurtit mustikalla. Mietin kuinka vähän olohuoneessa tulee vietettyä aikaa. Oikeastaan silloin kun on vieraita istutaan tuolla, mutta muuten harvoin oleilemme kyseisessä tilassa.

Suurin syy on se, että meillä on varmaan jo kymmenen vuotta ollut telkkari muualla kuin olohuoneessa. Vanhassa kodissa tv oli takkahuoneessa ja nyt tuolla alakerran miesluolassa. Myös makuuhuoneesta löytyy telkkari. Esikoisenkin huoneessa sellainen musta iso rotjake on ollut säilössä. Päätin aamulla, että olohuoneeseen pitää tuoda eloa. Kuulostelin raskaan työn raatajan olotilaa hänen herättyään ja uskalsin ehdottaa pientä rymsteerausoperaatiota. Mikäli esikoisen huoneen telkkari olisi ollut yhtään pienempi, niin olisin toki yksinkin kannellut noita. Mies aluksi tuskasteli (onko muiden miehillä tapana tuskastella tällaisissa tilanteissa? :D), mutta sitten innostui. Nyt on esikoisen huone ilman telkkaria ja makkarin telkkari siirretty alas mustalle senkille.

Esikoisen huoneen telkkari siirtyi meidän makkariin. Siinä miehen laitellessa telkkarien johtoja kiinni veimme esikoisen telkkarin tilalle ruokatilasta sen hopeakehyksisen ison peilin. Tyhjä tila ruokatilan seinässä huusi puoleensa työhuoneesta isoa Kate Mossin julistetta. Kun Kate jätti työhuoneen piti työhuoneeseen saada jotain samantien seinälle. Sinne pääsi aiemmin mustan senkin päällä ollut pyöreä peili. Se, että tuo peili nyt tönöttää tuossa työpöydän yläpuolella seinässä kiinni kieltämättä haittaa minua pikkaisen. Vaikka huikkailenkin ohikulkiessani peilikuvalleni mukavia, niin tämä on ehkä jo vähän liikaa 😉

Koti on tehty elämistä varten. Joskus oli vaihe, että sitä ajatteli sisustusta sen mukaan, mikä näytti hyvältä kuvissa. Näin jälkikäteen ajateltuna aivan hölmö lähtökohta sisustamiselle. Olohuone on tehty asumista varten. Vaikkei blogeissa paljoa enää näitä perinteisiä mustia telkkareita näykään, niin meillä se tulee näkymään osana sisustusta. Ehkä tämäkin on osaltaan paluuta sinne 2010-luvulle. Silloin telkkari sai näkyä kuvissa. Sitä en kiellä etteikö tuohon seinälle sopisi paremmin sellainen kevyempi taulumainen telkkari. Mutta tämän hetken budjettiin se ei sovi. Toivelistalle sen kuitenkin laitoin. Josko olohuoneen kotoistamisen (tehdä kotoisammaksi, oma muunnos) myötä nuo pian kymmenen vuotta vanhat sohvatkin tuosta pehmenisivät. Niiden istuintyynyt ovat vieläkin yhtä jämäkät kuin uusina.

Käytiin miehen kanssa ostamassa olohuoneeseen myös Chromecast niin kyllä kuulkaa kelpaa. Mies lähti työjuttuihinsa hetkeksi, niin mä ajattelin parkkeerata siksi aikaa sohvaa pehmentämään tuon karvaturriaisen kanssa. Laittaa Viaplaylta leffan pyörimään ja ottaa vadelmaraakasuklaata muutaman palan. Paluu old school -meininkiin jatkuu huomenna; kutsuimme miehen vanhemmat meille korttipeliturnaukseen illalla (toki katsotaan, mihin tämä orastava flunssa johtaa). Tarjolle ajattelin tehdä pellillisen lihapiirakkaa ja salaattia. Tätä mukaa kun kuulkaas jatkuu, niin pian sitä alkaa lämpenemään taas niille vanhoille pyökkikalusteillekin ;D

IHANAA LAUANTAI-ILTAA,

PS. ai niin, rymsteerausinnostus tarttui toki kuopukseenkin ja käänsivät hänen huoneensa järjestyksen isosiskon kanssa ympäri. Ei kuulemma tunnu hyvältä. Ennen sohvalle siirtymistä pitää mennä vielä siirtämään nuo kalusteet takaisin omille paikoilleen. Isosisko, kun kerkesi karata jo omille menoilleen!


perjantai 24. tammikuun 2020

Niin kuin silloin ennen vanhaan

4

TERPPA PERJANTAIHIN!

Tuossa juuri lähetin lapset kouluun ja päätettiin pienemmän kanssa, että koska ollaan ilta kaksin kotona, pidetään just sellaiset meidän näköiset kotibileet. Poksautellaan popparit, ostetaan hänen toiveestaan kevätkääryleitä (saahan niitä kaupan pakastealtaasta?) ja molemmille sopivia namiherkkuja sekä laitetaan hassunnäköiset naamiot kasvoillemme. Vedetään ne samisunisukat jalkoihin ja hypätään pyjamapöksyihin jo heti alkuillasta. Ehkä katsotaan leffa, tai sitten katsotaan josko Nailed it -ohjelmasta olisi tullut uusia jaksoja. Leivontaohjelmat ovat meidän molempien intohimo.

Ihana Liisa elvytti Lisbet e. -bloginsa huikealla ajatuksella ”Bloggaa niinkuin olis 2010”. Mä aloin hymyssäsuin miettimään, että millainen mun blogini oli tuolloin 2010. Ei silloin alussa kuulkaa ollut mitään kuvankäsittelyohjemia käytössä. Jossain vaiheessa muistan ladanneeni Picasan ja muutamaa vuotta myöhemmin PhotoScapen. Ymmärtämättä sen kummemmin mistään, mitä siellä tein. Ei voinut vähempää kiinnostaa vuoden pimeä aika – kuvat sai olla ihan hyvällä omalla tunnolla keltaisen kukertavia, lampun valossa otettuja. Mun kamerasta ei löytynyt tuolloin itselaukaisutoimintoa enkä liiemmin viitsinyt pyytää kuvausapua mieheltä. Lapsethan nyt oli tuolloin alkuvuodesta kyllä jo 2- ja 4 vuotiaita, mutta en tajunnut turvautua pieniin kuvausassareihin. Asukuvat (joita muuten silloin harrastin enemmänkin) otettiin peilin kautta. Aina oli se sama ongelma; katsoako peilin kautta kameraan vai omiin silmiin 😀

Nuo ajat muistan ihanina. Blogi on tänä päivänä henkireikäni, mutta sitä se oli myös tuolloin. Vaikka blogi oli jo silloin intohimoni, niin enpäs olisi silloin 10 vuotta sitten uskonut, että tätä touhua näin pitkälle jatkan. Silloin blogeissa kiersi haasteet ja niitä annettiin aina eteenpäin muille bloggaajille. Pikkuhiljaa kommenttiboksin puolella oppi tuntemaan lukijoita ja muita bloggaajia niin, että jatkettiin juttua aina siitä, mihin edellispäivän postauksessa jäätiin. Tuntuu, että se yhteisöllisyys oli vahvasti läsnä. Toki nykyäänkin se yhteisöllisyys on läsnä, mutta se on osin muuttanut muotoaan; ainakin omalla kohdallani suurin osa kanssakäymisestä tapahtuu tuolla instan viestipalvelussa. Eikä se ole lainkaan huono asia.

Vuonna 2010 blogi täyttyi enemmän kuvista ja vähemmän tekstistä, mutta pikkuhiljaa myös tekstiä alkoi tulla. Ja siitä lähtien sitä on pulpunnut niin, että ei mitään rajaa 😉 En koe tänä päivänäkään blogista paineita, mutta ehkä se bloggaaminen oli spontaanimpaa silloin 10 vuotta sitten. Nykyään tuntuu välillä, että pitää vähän varoa mitä sanoo. Otin alle muutamia pätkiä alkuaikojen blogiteksteistäni. Se on kuin sukeltaisi muistojen syövereihin näiden myötä:

”Kylmä talvi on saanut aikaan sen, että meillä on poltettu takkaa urakalla. Eilen lähdimme mieheni ja isäni kanssa haukkaamaan happea raikkaaseen maalaismaisemaan puunhakureissun merkeissä. Muistatteko, kun olen haaveillut siitä ihanasta lankkulattialla varustetusta vanhasta hirsitalosta metsän reunassa? No, nyt mä löysin sen. Se olikin vain lähempänä kuin olin ajatellut ♥ Isäni kotitilan vanha pihapiiri on jo kovin hoitamattoman näköinen, mutta kuuluu silti EU:n suojelun piiriin.  Jos nyt oikein muistan niin pihapiiri kuuluu siksi tuohon suojelun piiriin, koska on perinteinen ns. neliönmalliin rakennettu. Rakennustyöt päärakennuksessa aloitettiin jo 1700-luvun lopussa hirsikehikon rakentamisella. Itse päärakennus valmistui 1800-luvulla ja onneksi sen hirret ovat vielä terveet ja ehjät.” (täältä)
”Sain tänään veljeni vaimon töihin kanssani. Olemme olleet viimeksi yhtä aikaa töissä tammikuussa 2005 ennen äitiyslomaani. Sitten olemme olleet töissä vuoron perään äitiyslomiemme välillä. Niin, mainittakoon, että lapsemme ovat syntyneet 2005, 2006, 2007 ja 2008 🙂 Joista minun siis 2005 ja 2007. Olisimme varmaan pieni painajainen työnantajalle, ellei työnantajamme olisi joku muu kuin me itse ;)! Työkaverini töihin tulo mahdollistaa myös sen, että voin ottaa joka viikko yhden palkattoman päivän ja viettää laatuaikaa lasten kanssa. Toki tämäkin työtilanteen niin salliessa. Silloin taotaan, kun rauta on kuumaa!” (täältä)
”Alkuviikon aikana olen käynyt kotona vain nukkumassa ja lapset (miehestä puhumattakaan) ovat jääneet vailla äidin hellyyttä ja huomiota. Ja sen huomaa; toinen kiukuttelee minkä ehtii ja toinen protestoi pissaamalla housuunsa. Nättiä. Ihan oikeesti, vähemmästäkin tulee jo huono omatunto ja syyllisyys siitä, ettei vietä enemmän aikaa lastensa kanssa. Mutta nyt on opintokiireet hetkeksi tauolla, töitäkin enää vajaa pari viikkoa ennen lomaa. Luksusta!” (täältä)
Tuntuu kuulkaa kuin mikään ei olisi muuttunut. Ja silti kaikki olisi muuttunut. Vanhoja blogitekstejä lukiessani hetken aloin kaipaamaan niitä kotipäiviä, kun lähdin lasten kanssa muskariin. Ostettiin viereisestä maitokaupasta kotimatkalla Tapolan mustaa, syötiin kotona ja sitten peittelin lapset päikkäreille. Kymmenen vuotta on hujahtanut ihan silmänräpäyksessä…
Nyt lopputyön syövereihin; kun aiheena on rakkaus ja parisuhde, merkityksellisyys ja onnellisuus niin en voi todeta muuta kuin, että ihan älyttömän kiva perjantai edessä. Toivottavasti sielläkin. Ja hei, tässä vaiheessa on jälleen syytä kiittää teitä. Ilman teitä tuskin olisin tätä touhua kymmentä vuotta tehnyt. Lämmin kiitos ♥
PERJANTAITERKUIN,
PS. olisin mieluusti liittänyt tähän blogipostaukseen noita entisajan kuvia, mutta ne pikselöityivät ihan mössöksi. Mutta käykäähän katsomassa millaista kuvien ilotulitusta silloin oli IG Storyn puolelta. Ei paljoa päätä painaneet kuvien suoristukset sun muut 😉

torstai 23. tammikuun 2020

Hyvinvointini kompastuskivet

8

HEPSKUKKUU

ja hei ihan ensinnä; lämmin kiitos kaikille teille, keiden kanssa mulla oli ilo ja kunnia käydä keskustelua positiivisuudesta eilen illalla IG:n puolella. Meillä oli niin hyviä keskusteluita, että taidan noista koostaa postauksen joku päivä. Ollakin, että positiivisuutta olemme aika paljon kahlanneet läpi täällä blogin puolella. Mutta koskaan sitä ei voi liikaa levittää. Jos jotain yhteenvetona eilisistä keskusteluista vetäisin niin sen, että yhtälailla negatiivisten tunteiden kokeminen on tärkeää.

Ainakin mulle se, että elän myös ne elämän karikot suurella sydämellä ja välillä kyyneliä vuodattaen läpi, ovat elinehto sille, että pystyn näkemään niiden taakse. Jos koko ajan tukahduttaa tunteet ja väen vängällä yrittää olla positiivinen, niin siitä ei seuraa mitään muuta kuin pinnallista positiivisuutta hampaiden kiristyksineen. Joka valitettavasti näkyy läpi. Aito positiivisuus on se elämän suola. Se antaa niin paljon.

No mutta, aiheeseen! Sain alkuviikosta erään kommentin, jossa kysyttiin olenko narsisti, kun kehun hyvinvointiani niin vuolaasti (otin oikeuden referoida kommentin tähän blogitekstiin vähän nätimmin), niin päätin tehdä postauksen nyt niistä jutuista, jotka ovat oman hyvinvointini tiellä. Olisin mieluusti jälleen käynyt sähköpostiviestiä kommentoijan kanssa enemmänkin, mutta harmillisesti näissä kommenteissa tuntuu olevan aina keksitty sähköpostiosoite. Harmi, että ihmiset turvautuvat anonyymiuden taakse silloin kun käytöstavat tuppaavat unohtumaan. Jos hyvinvoiva, itseensä tyytyväinen ihminen on narsisti, niin ainakin itse koen tuossa suuren suuren ristiriidan. Käsittääkseni narsistit eivät voi hyvin eivätkä levitä hyvinvointia, vaan päinvastoin; saastuttavat manipuloinnillaan ja muiden alentamisella kyseisten ihmisten hyvinvointia.

Kuten olen monesti sanonut, niin kukaan meistä ei ole sellainen yli-ihminen, joka elää oppikirjojen mukaan ja on 24/7 zen ja sinut itsensä kanssa. Ei koskaan repsahda, ei koskaan koe stressiä tai ei koskaan korota ääntään. Kaikki me olemme täydellisiä omalla tavallamme. Täydellisyys ei poissulje virheiden mahdollistamista. Me jokainen ollaan täydellisiä niiden kriteerien valossa, joita me itse itsellemme asetamme. Emme niiden kriteerien tai normien valossa, joita muut ihmiset asettavat. Mulle ainakin suurin opettaja elämän varrella olen ollut minä itse ja minun tekemät laiminlyönnit hyvinvointiani koskien. Tykkään katsoa elämää kokonaisuutena, pitkän ajan välillä. Sen ansiosta voin sanoa voivani ihan himskatin hyvin. Toki sinne janan varrelle mahtuu asioita, joissa olisi vielä petraamisen varaa. Mutta joiden painoarvo ei ole niin paljon, jos tuntee itsensä muuten hyvinvoivaksi. Elämä on tarina, joka jatkuu. Ja siihen kuuluu elämän kaikki sävyt, myös ne repsahdukset.

Epäitsekkyys. Mulla suurin hyvinvointini este on kautta aikain ollut se, että olen helposti liian epäitsekäs, ellen kiinnitä tähän asiaan huomiota. Aina olen ajatellut ensin muita. Niin kotona kuin töissä. Jopa lenkkipolulla antanut tilaa vastaantulevalle hyppäämällä tarvittaessa ajotielle. Jotta sen toisen juoksurytmi ei katkea, vaan saa tallata tasaista maata jalkakäytävällä. Se muiden eteen toimiminen ja tekeminen tulee niin vahvana selkärangasta, että olen oppinut hyväksymään sen osana elämääni. Mutta sitä olen nyt monet vuodet työstänyt ja tänä päivänä osaan aina välillä pitää puoleni. Osaan jopa sanoa ei, mikä on mun mittakaavassa jo suuri asia.

Kun sitä on oppinut tuntemaan itsensä on pikkuhiljaa tarvittaessa oppinut siirtymään antajan roolista tasaajan rooliin. Aiemmin olin se, jota ottajat saattoi käyttää härskisti hyväkseen. Kiltin tytön syndrooma on nyt taakse jäänyttä elämään. Ainakin suurimmalta osin 🙂

Liiallinen empaattisuus. Tämä menee käsi kädessä tuon epäitsekkyyteni kanssa; oli aikoja että tunsin ympärillä olevien tuskan ja surun niin, että en huomannut siinä hötäkässä kuulostella omaa itseäni. Saatan tuntea ihan fyysistä kipua jonkun toisen tunteman vääryyden tai kivun takia. Peilaan helposti toisten ihmisten ilmeitä ja eleitä. Tartutan itseeni toisten tunteet vahvasti. Ja tämä ei ole lainkaan aina hyvä juttu, vaan mun pitää tietoisesti työstää sitä asiaa, että koko maailman murheet eivät ole mun murheita. Tässä se positiivisuuteni näyttelee merkittävää roolia; en jää vellomaan noihin murheisiin, vaan hyväksyn sen aiheuttaman tunteen, katson sen yli ja jatkan eteenpäin.

Olen surkea pitämään yhteyttä ystäviin. Joka ikinen vuosi otan tämän tavoitteekseni. Tai lähinnä käännän sen niinpäin, että tänä vuonna näen enemmän kavereita. Loppuvuonna aina skarppaan tuon kanssa ja sitten tammi-huhtikuu vietetäänkin hiljaiseloa. Sosiaaliset suhteet on todettu olevan merkittävin asia ihmisen hyvinvoinnissa ja kukoistuksessa (Martin Seligman). Joten se on mulle käsittämätöntä, että miksi en panosta tähän asiaan vielä enemmän, sillä tiedän, mikä vaikutus sillä on mun hyvinvointiini. Toisaalta elämme ystävieni kanssa kaikki samanlaista elämäntyyliä. Saamme elämäämme sisältöä työyhteisöstä ja perheestä, harrastuksista. Kyllä mulle riittää, että näen erästä rakasta helmikuun puolessa välissä kummitytön synttäreillä. Kahta rakasta sitten huhtikuun puolivälissä. Eli en mä sanoisi olevani ihan susi näissä ystävyyssuhteissa, mutta parantamisen varaa on 😉

Täysillä tai ei mitään ajatusmalli. Jos mä hurahdan johonkin esim. liikuntaan, niin alkuun teen sitä niin paljon, että lopulta se saattaa kääntyä hyvinvointiani vastaan. Pidempään mukana olleet lukijat muistavatkin sen erään syyskuun vuosia sitten, kun juoksulenkkejä tuli 30 ja välipäiviä 1. Kun juoksulenkin minimipituus oli 10 km ja vauhti keskimäärin 5,27 min/km. Sen jälkeen menikin loppusyksy levossa. Vähän vähemmän hyvinvoivana. Pidä itsestäsi huolta -sanonta toimii mun mielestä myös tähänkin suuntaan. Vaikka lempeys on ollut parin vuoden aikana kantava teema, niin huomaan silti välillä ajatuksen tasolla (ja välillä käytännössäkin) lipsuvani kohti tätä ajatusmallia.

Konkreettinen esimerkki on tältä päivältä, kun puhuttiin miehen kanssa puhelimessa, että mitä tehdään sillä aikaa, kun kuopus on harrastuksissa. Mä sanoin, että voisin juosta sieltä kotiin. Kunnes muistin, että vuorokauden sisään on kuitenkin tullut vedettyä mäkivedot, reilun tunnin reipas sauvakävely ja laitepilatestunti, joka sai joka paikan ihanasti väpättämään. Eli ehkä tälle illalle olisi fiksuinta käydä vaikka siellä viikkomaitokaupassa sillä aikaa, kun toinen jamittelee. Liikunnan tuoma hyvä olo on sellainen, että sen suhteen lähtee helposti lapasesta.

Kuuntele enemmän kuin puhut. Tämä ei varsinaisesti liity välittömästi hyvinvointiin, mutta välillisesti kuitenkin. Mulla on paha tapa puhua pulputtaa. Aina silloin tällöin otan itseäni tämän suhteen niskasta kiinni. Kuinka paljon saankaan enemmän kuuntelemalla. Olemalla läsnä ja uppoutumalla oikeasti kuuntelemaan, mitä toinen sanoo.

Nukkumaanmeno arkisin. Vaikka mä tiedän ihan täysin, että tarvitsen kahdeksan tuntia yössä unta, niin jotenkin tuo ajatus unohtuu silloin, kun meillä on miehen kanssa hyvä sarjaputki. Viime viikon ekat neljä yötä tuli vedettyä reilun viiden tunnin yöunilla. Perjantaina heräsin puolikuolleena ja viikonloppuna nukuin univelkoja. Ideaalitilannehan olisi sellainen, jossa yössä tulisi sama määrä unta. Riippumatta siitä onko viikonloppu vai ei.

Niin, että kyllä kuulkaas meikäläiselläkin niitä sudenkuoppia hyvinvoinnin suhteen riittää. Palatakseni vielä yhteen kommenttiin, jonka sain IG:iin tässä vähän aika sitten. Siinä oli ilmeisesti luotu tili ihan vain viestin jättämistä varten, sillä ko. tili ei seurannut ketään tai sillä ei ollut seuraajia. Lisäksi tili oli poistunut, kun seuraavana päivänä olisin vastannut kommenttiin. Kommentti meni hiukka sitä siistien näin: ”Hyvähän sun on pitää hyvinvoinnistasi huolta, kun et käy töissä. Oot vaan kotona, teet ruokaa ja sisustat.” Kuinka paljon omat virheelliset olettamuksemme muista saastuttavat omaa hyvinvointiamme? Mä toivon sydämeni pohjasta, että kenenkään hyvinvointi ei ole toisen hyvinvoinnin esteenä. Vaan päinvastoin, ainakin itse imen energiaa ihan hurjan paljon hyvinvoivilta ihmisiltä. Ja niinä ajanjaksoina, kun on hyvinvoinnissa parantamisen varaa päätän, että vielä joku päivä mäkin saavutan tuollaisen hyvinvoinnin tilan, joka säteilee ulospäin sisäisenä rauhana ♥

PEACE, LOVE & CHICKEN GREASE,

PS. tulipas taas pitkä postaus…huomiselle ehkä vähän kevyempää ja vähemmän luettavaa perjantain kunniaksi.
PPS. multa toivottiin enemmän sellaisia päivän asu -postauksia. Menköön tämän postauksen kuvat tuohon teemaan 😀 Liituraitahousut ovat mun vaatekaapissa aina muodissa. Vaikkei ne välttämättä sitä suurelle yleisölle olisikaan, niin mulle on.

 


keskiviikko 22. tammikuun 2020

Arki-illan fiasko? Vai sittenkin euforia?

6

MOIKKAMOI

ja hei vindeloora; aurinko paistelee siihen malliin, että sisäinen kello kehoittaa menemään takapihalle vähän kuopsuttelemaan maata 😀 Ah, tätä on kaivattu!

Tein viime viikolla IG Storyssa pienen gallupin, että kuinka moni palautuu arkiruoan laittamisen aikana. Sain myös sen tiimoilta paljon viestejä. Kävi ilmi, että reilusta tuhannesta vastaajasta 79% ei palautunut arkiruoan valmistamistouhuissa, kun taas 21% koki arkiruoan tekemisen palauttavaksi.

Kuvitellaan tilanne, että takana on reilu kahdeksan tuntia tiukkaa työrupeamaa. Kurvaat kotiin kaupan kautta. Eka väännät muutamat hikipisarat siitä, kun koko muu perhe vastaa ruokatiedusteluihisi ”Ihan sama, kaikki käy.” Mietit, että miksei ne nyt vaan sano vaikka, että kanapastaa. Ruoan keksiminenhän se työlästä vasta onkin. Tulet kotiin kauppakassin kanssa ja jälleen manaat sitä, että miksi unohdit tilata viikkomaitokauppaostokset kotiin kuljetettuna. Nyt se on tätä päivittäistä kaupassa ravaamista ja rahanmenoa. Saat takin pois päältäsi, nostat kassin keittiön työtasolle ja käyt ekaa kertaa päivän aikana pelastamassa virstarakkosi jomotukselta. Toivoen, että ehkä sillä aikaa joku olisi ystävällisesti purkanut kauppakassin.

Palaat keittiöön, jonka ruokapöydän ääreen onkin jo kokoontunut puolet perheestä esittäen semimankuvalla äänellä toiveensa siitä, että ruoka olisi hyvä olla jo pöydässä. Kiljuva nälkä. Samaan aikaan, kun se ruoka pitäisi olla jo pöydässä vaatii toinen noista mankujista sua katsomaan matikantehtävää, jota ei osannut tehdä. Nostat kädet ylös, ei pysty auttamaan. Odotetaan iskää töistä.

Purat kassista ne ainekset, jotka tuovat pelastuksen koko perheen iltaan. Pistät kanat paistumaan pannulle ja veden kiehumaan. Avaat laatikon ja huomaat, että se pastapussi joka siellä vielä viime viikolla oli, on kadonnut. Kurkkaat jääkaappiin. Vihanneslaatikosta löytyy perunoita, joista kasvaa jotain vihreää. Kuorit perunat ja kuorien mukana ne vihreät. Heittelet potut kattilaan ja katsot kelloa, reilun puolen tunnin päästä pitäisi olla jo autossa kohti harrastuksia. Samalla kun heittelet perunat sinne kiehuvaan veteen huomaat, että olet unohtanut kääntää broitsut ja hella on täysillä. No, mustunut pinta tuo pientä rapeutta kanoihin.

Tähän väliin purat loput kauppakassista tai ajattelit purkaa, kunnes hella alkaa piippaamaan ja sihisevä ääni kertoo siitä, että perunoiden vesi on auttamattomasti kiehunut yli. Nostat kattilan ja paistinpannun pois hellalta. Siirtelet vettä lieden toiselta reunalta toiselle. Tiputtaen osan parketille. Poltat sormesi kuumaan hellaan. Päästelet ärräpäitä ja lopulta pääset jatkamaan ruoanlaittamista.

Saat ruoan pöytään ja huomaat, että osa perunoista on raakoja. Muistat, että olit yhdistänyt samaan pussiin sekä kiinteää että jauhoista perunaa. Kanat ovat kuivia kikkanoita, joita ei edes currykermakastike pelasta. Lasket kymmeneen, katsot kelloa ja alat odottaa sitä hetkeä, kun saat painaa pään tyynyyn.

Kuulostiko tutulta? 😉 Niin täälläkin. Eihän se ruoanlaitto todellakaan aina palauttavaa ole. Kaukana siitä. Mutta kyllä mun täytyy sanoa, että suurimmaksi osan ajasta arkiruokien valmistaminen on mulle sellainen oma hetki työpäivän jäljiltä. Vaikka olisikin vähän kiirettä. Avain arkiruoanlaitosta nauttimiseen ainakin omalla kohdallani on valmistautuminen. Viikon ruokalistan tekeminen ja sen pohjalta kauppakassitilauksen naputteleminen. Viehän nämäkin vähän aikaa, mutta maanantaista perjantaihin kiitän itseäni siitä, että on selvät sävelet ruoanlaitossa. Yleensä tykkään myös ajaa töistä suoraan kotiin ja siinä missä aiemmin nautin maitokaupassa käymisestä, on nyt tuollainen maitokauppapitstop neljän ruuhkassa jotenkin työn ja tuskan takana.

Välillä on myös niitä iltoja, että ruoka pitää olla pöydässä vartissa. Niille illoille olen valinnut ruoan, joka vartissa onnistuu. Kuten kuvissa näkyvät gnocchit sitruunaisessa tomaattikastikkeessa. Euforinen kokemus, aina ruoanlaitosta sen nauttimiseen asti.

Gnocchit sitruunaisessa tomaattikastikkeessa
2-3:lle

500 g perunagnoccheja
vettä
suolaa

2 valkosipulin kynttä
1 pieni punasipuli
15 miniluumutomaattia
öljyä
puolikkaan sitruunan mehu
mustapippuria
persiljaa
basilikaa
parmesanjuustoa

-kuullota pienisteltyjä valkosipulin kynsiä ja pienistelyä punasipulia öljytilkassa
-keitä tällä välin gnocchit ohjeen mukaan (keittämiseen menee pari minuuttia)
-lisää paistinpannulle sipuleiden kanssa halkaistut miniluumutomaatit, persiljaa ja basilikaa
-valuta gnocchit ja lisää nekin pannulle
-paista gnocchiseosta, kunnes gnocchit ottavat vähän pintaväriä
-lisää mustapippuria ja puolikkaan sitruunan mehu

Tarjoiluun: raastettua parmesania ja tuoretta basilikaa

Oletteko kokeilleet perunagnoccheja? Mä tutustuin niihin vasta vuosi takaperin yhden kamppiksen myötä ja siitä lähtien niitä on löytynyt meidän jääkaapissa. Hintakaan ei päätä huimaa, sillä tuollainen 500 gramman pussi on noin 2,5 euroa. Ne on raviolien ja tortellinien kanssa sarjassamme, helposti hyvää eri lisukkeita vaihdellen. Olen perunafani enemmän kuin jopa pastafani. Joten perunagnocchit iskevät tämän fanin johonkin herkkään kohtaan.

Onko sulle arkiruoan valmistaminen palauttavaa puuhaa vai pakkopullaa?

AURINKOISIN KESKIVIIKKOTERKUIN,

PS. tiedoksenne saatettakoon, että tällä viikolla on juurikin ainekset fiaskoon. Kauppakassitilaus jäi muka kiireessä tekemättä. Teen sen ensitöikseni…samalla kun yritän miettiä, mitä sitä tänään söisi iltaruoaksi? 😀

 


« Vanhemmat
Uudemmat »