MOIKKELIS

ja terkkuja ruokatunnilta! Piti ihan alunperin postata pieleen menneestä mekkoviikosta (flunssa, kylmä ja seliseli) ja tuosta parin euron Saint Tropez kirpparipaitalöydöstäni, mutta taas tuli jotain akuutimpaa, jota sanoa. Yhtäkkiä taas nuo materialistiset jutut tuntuu taas niin turhilta. Tiedättekö, mulla on ollut eilisestä asti sellainen mötti tuossa rinnassa. Pieni ahdistuksen poikanen. Luin tarkemmin tuosta ”Anna lapselle raitis  joulu” -kampanjasta ja nyt olen taas ottanut kaikkien niiden lasten, joille ei suoda joulun iloa, tuskan omille harteilleni. Huh, sydäntä riistää.

Pistää vihaksi, kun miettii, että mikä oikeus meillä aikuisilla on viedä ilo lapselle tärkeästä juhlasta (tai ylipäätään alkoholin käytöllämme tehdä lapsen elämästä jotain muuta kuin mitä sen kuuluisi olla ihan normi arjessakin)? Voi olla, että sohaisen ampiaispesään väittäessäni, että tässä tapauksessa näin käyttäytyvät aikuiset ovat ihan siellä itsekkyyden toisessa päässä. Pahimmassa päässä. Tiedän, että alkoholismi on sairaus, mutta tajuntaani ei sovi se, että miksi me äiteinä tai isinä emme ota vastuuta käytöksestämme. Jos meille on sellainen onni suotu, että tuollainen luojan luoma pienokainen on saatu aikaiseksi, niin miksi sitä ei sitten tehdä kaikkemme, jotta tuolla lapsella olisi hyvä olla?

Oikeasti sydän melkein särkyy, kun miettii että tänä joulunakin tuolla on liian monta lasta, joille ei suoda joulun iloa. Jotka joutuvat katsomaan känniläistä äitiä ja/tai iskää. Tuntevat ehkä turvattomuutta. Joutuvat huolehtimaan pienimmistä sisaruksistaan, kun vanhemmat eivät pysty. Nostamaan äidin humalaisen hoipparoinnin tuloksena kaatuneen joulukuusen. Syömään jouluaattonakin sitä samaa mikrossa lämmitettävää lihaperunasoselaatikkoa kuin vuoden jokaisena muunakin päivänä. Vain haaveilemaan edes yhdestä pienestä lahjasta. Ihan oikeasti on kamala ajatella, mutta jossain kodeissa tilanne on tämä.

Onneni on ollut, että mulle ja veljelleni on suotu joulun ilo. Kiitollinen olen siitä, etten ole ikinä nähnyt omia vanhempiani sen kummemmin alkoholin vaikutuksen alaisena. Toki meilläkin saatetaan juoda ruoan kanssa lasi viiniä tai saunaolut/siideri, mutta kyllä sellaiset bilejuomingit tapahtuu sitten, kun lapset ovat jossain muualla kuin kotona. Harvoin kuitenkaan enää sellaisia tekee edes mieli ottaa 🙂 Mun mielestä on ihan hyvä, että lapset näkevät kotona sen, että alkoholia voi nauttia kohtuudella. Paino sanalla kohtuudella. Voi olla, että olen ihan toinen ääripää (ja ihan nuttura kireällä), mutta ajattelen niin, että jommankumman vanhemman tulee olla ajokunnossa, sillä mitäs jos yhtäkkiä yöllä sattuisi jotain (esim. lapsen akuutti ja kivulias korvatulehdus, johon ei mikään lääke auta), että pitäisi lähteä päivystykseen. Voin sanoa, että siinä vaiheessa kun pitäisi tilata taksi sinne päivystykseen vain sen takia, että on tullut nautittua vähän ilolientä eikä pysty ajamaan, olisi loppuelämän morkkis taattu. Olenko ainoa, joka ajattelee näin tiukkapipoisesti? 🙂

Mä tiedän, että otan taas koko maailman murheet harteelleni ja vaivaan ajatuksia niillä. Jos voisin, ottaisin nuo kaikki kaltoinkohdellut lapset meille jouluksi. Mutta en voi. Joten tänä iltana sulkeudun omien pikkuisten ja miehen kanssa siihen onnen kuplaan ja pidän leffaillan. Anneli ja Onneli, vaaleanpunaista hattaraa, popparia ja jätskiannokset. Juomaksi muumilimppaa. Leffan jälkeen suukottelen lapset yöunille ja kiitän siitä, että meille on kaksi tuollaista kullannuppua suotu ♥

Näihin ajatuksin, toivottelen mitä ihaninta alkavaa viikonloppua. Pitäkäähän lapsistanne huolta!

PERJANTAITERKKUSIN,

PS. Niin, noista joulutortuista piti sanomani; leivoin aamulla työkavereilleni joulutorttuja, sillä ajattelin että saamme tällä tavalla lisää kuvia tuonne Joulun tähti -kilpailuun
Instagramiin #perinteinenluumu -tägin alle. Mutta hei, enhän mä muistanut, että ei kaikilla ole Instagramia. Saatikka edes kännykkää. Joten joimme aamukahvit kera lämpimien torttujen. Hyvässä hengessä, ilman kilpailua 😉