maanantai 17. helmikuun 2020

Miten saada lapset innostumaan ruoanlaitosta?

HEIPATSU!

Tänä iltana töistä kotiin tullessani tuoksutin nakkikastikkeen jo pihaan asti. Kuopus kyllä soitti mulle viisi minuuttia aiemmin ja kysyi voitaisko heti tehdä ruokaa, kun tuun. Näemmä oli vain tiedustelusoitto, että missäpäin olen ajelemassa kotiin :) Pöytä oli valmiiksi katettu salaatteineen päivineen ja perunatkin olivat just kiehuneet. Nakkikastike oli parempaa kuin mitä itse osaan tehdä.

Aina silloin tällöin saan postaustoiveen siitä, miten meidän tytöt ovat keittiöhommiin oppineet, mitkä ovat heidän ruokabravuureitansa ja miten kannustan laittamaan ruokaa. Viitisen vuotta sitten tein aiheesta toivepostauksen, mutta ajat ovat muuttuneet ja lapset kasvaneet. Siinä missä vielä viisi vuotta sitten eivät saaneet käyttää uunia tai hellaa ilman vanhempien kotona olemista, on hellan käytön rajoitusten poistuminen saanut ruoanlaiton ja sitä mukaa arjessa auttamisen nousemaan uusiin sfääreihin.

Meillä molemmat lapset ovat ihan puolivuotiaasta asti (kun ovat saaneet istua syöttötuolissa), istuneet keittiötason vierellä ja katsoneet, kun mä teen ruokaa. Mummulassa oli sama homma; meidän äiti otti lapset mukaan keittiöpuuhiin aina, kun lapset täällä olivat. Puhkeaviin hampaisiin annettiin kapustoja laatikosta ja kuola valui. Mutta ei haitannut, hyvin viihtyivät. Pari-kolme vuotiaina saivat ekat omat essut (muoviset pinkit Muumi-essut) ja pääsivät tiskauspuuhiin jakkaralla seisoen.

Heti, kun veitsi pysyi kädessä turvallisesti saivat alkaa pilkkomaan ja tekemään avustavia töitä keittiössä. Esikoinen taisi olla viisi tai kuusivuotias, kun meidän äiti opetti hänelle, miten tehdään ruskea kastike. Nakkikastike on ollut molempien lasten ensimmäinen ruoka, mitä ovat itse tehneet. Toisena kestosuosikkina on ollut keltainen kanakastike ja keitetty riisi. Kolmantena se ihanan arjen perusruoka eli makaronilaatikko.

Nykyään keittiö on ruoanlaittotouhujen jälkeen siisti, mutta eihän se aina näin ole ollut. Välillä keittiö oli kuin pommin jäljiltä, mutta mä koin, että silläkin uhalla on hyvä lasten opetella laittamaan ruokaa. Muistan, että joskus teki mieli kieltäytyä toisten kysyessä lupaa ruoanlaitto- tai leivontatsembaoihin. Onneksi en kieltäytynyt, on nimittäin pieni vaiva siivota keittiö. Pääasia, että ovat oppineet laittamaan ruokaa. Ja nyt ovat oppineet sen, että keittiön siivous on jo puoli ruokaa.

Meillä lapset ovat siis kasvaneet pääosin keittiössä :D Toki välillä olivat olkkarinkin lattialla ryömimispuuhissa, mutta päivittäin olivat keittiöpuuhissa mukana. Ovat sitä nykyäänkin. Mun mielestä ruoan laittaminen yhdessä tavallisena arki-iltana on aivan luksusta. Siinä samalla saadaan vaihtaa kuulumiset ja jutella niitä näitä. Ehkä se on luonnekysymyskin ja osaltaan geeneissä, mutta meidän lapset ovat innostuneet ruoanlaitosta tekemällä ruokaa. Seuraamalla sivusta ruoanlaittoa jo ihan pienestä saakka.

Tänä iltana ruoanlaitossa oli tosin taka-ajatus. Pyysivät kyytiä sellaiseen yhteen tanskalaiseen kauppaan, jonka nimi viittaa lentäviin tiikereihin. Enköhän mä sen verran myönny, niin isosti pääsivät raskaan työpäivän jälkeen yllättämään – heti kun hetken olen sulatellut iltaruokaa tässä sohvalla ♥ 

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,

PS. neljäntenä lasten bravuurina voisin mainita erilaiset pastasalaatit, kuten kuvissa näkyvä makaronisalaatti.


sunnuntai 16. helmikuun 2020

Elä niin, ettei tarvitse katua jälkeenpäin

SULOISTA SUNNUNTAITA IHANAT!

Tiedättekö, että tähän alkuun voisin manata tätä keliä, mutta ei – me emme voi sille mitään, joten tyydyn toteamaan, että näillä mennään. Jos vuoden vesimäärä on vakio, niin kesästä tullee melko kuiva ;)

En tiedä miksi, mutta viime aikoina mulla on ”soinut” päässä meidän iskän käyttämä lause: Ei se matkan pituus tai päämäärä, vaan se itse matka ja sen leveys. Tarkoitti tällä just sitä, että kun eli niin täysillä joka päivä kun pystyi, niin matkan pituus ei merkinnyt loppupeleissä. Ja näin mäkin haluan uskoa, että 65-vuotiaana, kun joutui matkansa päättämään, oli toteuttanut unelmiaan ihan niistä pienimmistä vähän isompiinkin. Oli jo niin sanotusti nähnyt kaiken, mutta myös tehnyt hurjan paljon töitä saavuttaakseen nuo unelmat. Oli elänyt hetkessä, osin terveytensäkin uhalla.

Ei sitä silloin reilu parikymppisenä tajunnut, että miksi iskä osti viidenkympin villityksissään Harrikan. Keräilykappaleen, joita Suomessa oli vain kaksi. Ajeli kesäpäivinä hissukseen Kangasalan harjua pitkin Orivedelle Roineen näkymiä ihastellen. Näin jälkikäteen ymmärrän täysin miksi. Se oli parasta vastapainoa hektiselle työlle.

Kun iskä ilmoitti lähtevänsä miesporukalla lentämällä Kiinaan ja siitä junalla Mongolian ja Siperian läpi Suomeen pudistelin jälleen päätäni ja mietin, että miksi. Näin viitsentoista vuotta jälkeenpäin en mieti enää miksi. Mietin vain, että miksikäs ei? Jos sulla on mahdollisuus, niin hyvä ihminen, mikset tee asioita silloin kun voit!

Netti on täynnä listoja siitä, mitä ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan. Niitä kaikkia leimaa mun mielestä se, että on puuttunut hetkessä elämisen taito. Tai itsensä kunnioitus. Jopa rohkeus. Kokosin alle mun mielestä ne silmiä avaavimmat katumisen aiheet:

Toivon, että olisin elänyt omaa elämääni.
Niin, elätkö elämää, joka on sulle merkityksellistä vai elätkö elämää jonkun muun toiveiden mukaan?

Toivon, että olisin urheillut enemmän.
Monet tutkimukset puoltavat liikunnan vaikutusta hyvinvointiin, että miksemme pidä huolta tästä kehostamme. Se on luotu liikkumaan. Ihan jos jo katsoo ihmisen evoluutiota. Ihmiskroppa on luotu tekemään fyysistä työtä.

Toivon, että olisin ajatellut vähemmän mitä muut ihmiset minusta ajattelevat.
Se on kuulkaa just näin. Silloin kun ollaan omia aitoja itseämme ja elämme omien arvojemme ja moraalien mukaan, niin se on aivan yksi ja sama hailee, mitä muut ihmiset ajattelevat.

Toivon, että olisin antanut anteeksi, enkä olisi ollut niin pitkävihainen.
Anteeksi antaminen on mun mielestä yksi elämän kantava voima. Kaunaa on turha kantaa ja menneitä on turha muistella.

Toivon, että olisin tehnyt vähemmän töitä.
Mutta mitä jos nauttii työnteosta? Jos työn tekeminen on itselle mieluisaa eikä lähimmäiset kärsi siitä?

Toivon, että olisin arvostanut asioita ja ihmisiä enemmän.
Eikä vasta sitten, kun ne menettää. Kiitollisuus elämästä ja sen joka vivahteesta on itselläni läsnä päivittäin.

Toivon, että olisin rakastanut myös itseäni niin kuin rakastin muita.
Itsensä rakastaminen terveellä tavalla on parasta, mitä itselleen voi tehdä. Sen avulla kun voi saada jopa vuosia loppupäähän, sillä se toimii suurena motivaattorina omasta hyvinvoinnistaan huolehtimisessa.

Elämässä ei ole varaa jossitteluun. Välillä tulee olla vähän hullunrohkea ja ottaa riskejä. Tavoitella haaveitaan ja muuttaa suuntaa, jos näyttää siltä, että haaveet eivät tule toteutumaan. Pääasia on, että tekee. Elää elämäänsä nyt, eikä sitten joskus. Varmasti kun emme voi sanoa kuin tästä hetkestä. Joten jos sulla on mahdollisuus, niin miksi et siihen tarttuisi? Mulla tämän hetken haaveet liittyvät jatko-opintoihin. Tiedän, että mun sydän näyttää siihen suuntaan. Järki ehkä vielä hilaa vähän perässä, mutta kyllä mä sillekin saan vielä perusteltua miksi. Jos en kääntäisi tuota korttia elämässä, voisi se kenties olla se juttu, jota mä joskus vielä katuisin.

SULOISTA SUNNUNTAIN JATKOA TOIVOTELLEN,


lauantai 15. helmikuun 2020

Helppo ja herkullinen salaattipiirakka

Minä: ”Kulta, haluaisitko vaikka pelata hetken?”
Hän: ”No okei, onks sulla koulujuttuja?”
Minä: ”Ei kun mun on pakko päästä keittiöön!” :D

ILTAA IHANAT!

Kun keittiöhommat kutsuu, niin silloin on kuulkaa mentävä. Spotifysta musiikit soimaan, jääkaapin ovi auki ja mietintämyssy päähän. Tänä lauantai-iltana meillä valmistui pitkästä aikaa salaattipiirakkaa. Oltiin aiemmin päivällä kummitytön synttäreillä ja siellä muistin jälleen salaattipiirakoiden olemassa olon (oli muuten jäätävän hyvää suolaista juustokakkua, jossa salaattia päällä). Yleensähän salaattipiirakoita on tullut tehtyä mökillä, mutta menevät ne näin kotioloissakin. Ja näemmä on niitä aiemminkin kotona tehty (klik ja klik).

Pakkasesta löytyi joululta kolme torttulevyä, jääkaapista kylmäsavulohipaketin puolikas ja ruohosipulituorejuuston jämät. Päälle pantavia löytyi jääkaapin salaattilootasta. Helppoa, herkullista ja just sellaista kivaa lauantai-illan syötävää. Jos ei olisi tipatonta, niin kyllä lasi rutikuivaa skumppaa olisi maistunut tämän kanssa :)

Lohisalaattipiirakka

Pohja
3 torttulevyä

Päälle
ruohosipulituorejuustoa
kylmäsavulohta

Täyte
salaattia
1/2 punasipuli
1 pieni avokado
tilliä
sitruunaa

Kastike
Avokado-sitruunaöljyä

-liitä torttulevyt pitkältä sivulta toisiinsa, kaulitse hieman leivinpaperin päällä
-aseta torttulevyt uunivuokaan (ei pakollinen, peltikin käy)
-levitä niille tuorejuustoa (jätä reunoista ilman) ja pienisteltyä kylmäsavulohta
-voitele reunat kananmunalla
-paista 220 asteessa noin 15-20 minuuttia
-sekoita sillä aikaa salaatin aineet ja kaada hieman jäähtyneen piirakkapohjan päälle
-lorota päälle pikkuisen avokado-sitruunaöljyä

Nyt koiran kanssa iltelenksulle ja sitten pari jaksoa Advokatenia, ollaan ihan koukussa tuohon :) Huomenna ei tarvitsekaan laittaa kelloa soittamaan, joten haaveissa on kellon ympäri nukutut yöunet.

LEPPOISIN LAUANTAI-ILTATERKUIN,