MOIKKAMOI!

Kyllä siinä itselläkin suu kääntyi hymyyn, kun tulin tuossa töistä kotiin ja yläkerrasta tyttöjen huoneista hihkuttiin käymään siellä. En ollut takkia saanut vielä pois päältäni, kun kyseltiin joko pian tulen. Mietin, että näinköhän se koulupäivä sujuu aivan muita juttuja tehden kuin koulujuttuja. Odotin, että siellä Simsissä on rakennettu joku hieno luksuslukaali tai muuta vastaavaa, niin innosta hihkuivat. Mutta ei, molemmat olivat siivonneet huoneensa siihen kuntoon, että siellä on mielekästä opiskella. Halusivat näyttää mulle ”kotikoulunsa”. Kerrankin koulupöydät tulevat käyttöön siinä tarkoituksessa, mihin ne aikoinaan on ostettu 🙂 Meillä kun on ruokapöytä tähän asti ajanut koulupöydän virkaa.

En tiedä onko tämä vain alkuinnostusta, mutta toisethan ovat aivan innoissaan etäopiskelusta. Toivottavasti innokkuus jatkuu vielä sitten, kun palataan normiarkeen koulun kanssa. Eilen esikoinen purnasi, että haluaisi enemmän koulutehtäviä, että on tehnyt jo kaikki erään aineen tehtävät, joita kahdeksi viikoksi saivat. Ja hei toi Teams, minkä kautta koulua käyvät…musta ei ole apuja sen käyttämiseen. Onneksi se on esikoiselle tuttu ympäristö, että auttaa tarvittaessa pikkusiskoaan. Mulla Teamsista on kokemusta tasan yhden työpalaverin verran. Palaveri meinasi loppua ennen kuin alkoikaan, sillä tajusin, ettei mun työkoneella ole mikrofonia 😀

Siinä, missä hetken epäilin että mitenkähän tämä kotiopiskelu seuraavan kuukauden ajan sujuu, olen tosi iloinen että saan myöntää itselleni epäilleeni tyttöjen valmiuksia etäopiskeluun turhaan. Toisaalta, kyllähän kutos- ja kasiluokkalainen ovat jo aivan eri valmiuksissa kuin nuoremmat oppilaat. Olin valmistautunut tekemään lukkareita päivittäin ja pitämään opiskelua silmällä, mutta näillä näkymin näyttää siltä, että ei tarvitse.

Se, mikä näinä parina päivänä on paistanut läpi on oppimisen ilo. Voiko uusi oppimisympäristö oikeasti tehdä sen? Molemmilla on ovet kiinni huoneissaan (mitä nyt vähän kävin kuvaustouhuissa koulutyötä häiritsemässä), onko kotiympäristö rauhallisempi ympäristö opiskella kuin koulu, jossa on isot luokkakoot?

Viime päivien aikana mulle on tullut ihan yhtäkkiä hellyyspuuskia. Koko maailmaa ja kaikkia sen ihmisiä kohtana. Tänään hellyyspuuskan aiheutti se, että kuinka lämmittää äidin mieltä, että toiset ovat olleet enemmän kotona meidän kanssa kuin ikinä ennen. Rakastan sitä tunnetta, kun ollaan koko perhe kotona. Ei olla kielletty treffaamasta kavereita, mutta eletään vähän sellaista tunnusteluvaihetta. Toisaalta on syytä miettiä, että jos sosiaalisia suhteita pystyy hoitamaan etänä, niin pitäisikö kavereitten kanssa fyysistä kanssakäymistä välttää ainakin nyt ens alkuun. Miten teillä muilla, saako lapset olla kavereiden kanssa?

Nyt kohti ruokavälkkää. Mä toimin tämän kotikoulun keittäjänä, joten luvassa lounaspuuhia. Lohta, pastaa, pestoa ja loraus kermaa. Ei voi mennä vikaan. Ja hei, mitä eilen puhuttiin puuroista helppoina lounaina… Meillä kuulemma ollaan jo kyllästytty puuroihin. Ok, ehkä innostusin vähän itse liikaa, kun puuroa on nyt ollut aamu- ja iltapalana sekä lounaalla. Pidetään pari puurotonta päivää tähän väliin ja otetaan puurot kehiin taas ensi viikolla 😉

OIKEIN IHANAA KESKIVIIKKOA,
VOIKAAMME HYVIN JA OLKAAMME TERVEINÄ – KYLLÄ SE TÄSTÄ ♥

PS. tilanteet muuttuvat melko nopeasti ja näin yrittäjänä sitä seisoo vaikka päällään tämän poikkeusajan, jotta saadaan pitää kaikki terveet työntekijät töissä. Pienen organisaation etu on joustavuus, mutta myös haavoittuvaisuus. Yhden perheen kotikaranteeni sairastapauksen vuoksi ja päiväkotien ”poikkeustilanne” (edit: tarkoittaen suositusta siitä, että ne ketkä suinkin voivat kotona päiväkoti-ikäisiä lapsiaan hoitaa, sen tekisivät) tietävät sitä, että huhtikuun loppuun asti saan olla töissätöissä enemmän kuin pitkään aikaan. Siellä on joustettu mun blogitöiden ja koulujuttujen suhteen viime aikoina. Nyt on mun aika joustaa. Silläkin uhalla, että blogissa voi olla hiljaisempaa. Tiedä häntä, toisaalta voi olla, että blogi päivittyy samaan tahtiin, sillä blogin pitäminen on mulle terapiaa. Katsotaan, miten rahkeita riittää – päivä kerrallaan mennään 🙂