MOIKKISTA!
Niin vain maanantai ja sitä myötä uusi viikko saapui nopeammin kuin ikinä. Vaikka kieltämättä torstai-illan pienoisen pysähtymisen jälkeen tuntui, että maanantai on valovuosien päästä. No mutta hei, pahimmasta shokkivaiheesta (tiedon suhteen) olemme tainneet selvitä vai mitä? Itse huomaan ainakin itsessäni, että aivot ovat nopeasti prosessoineet tiedon ja hetkellisen kaoottisen ajatusmyrskyn jälkeen osaavat suhtautua tilanteeseen paikka paikoin rationaalisesti.
Huomaan, että mielipiteeni ja ajatukseni koko kamalasta tilanteesta vaihtuu päivän mittaan. Välillä tulee mieleen se, kun tsunamin aikana tiedotettiin, että suomalaisilla ei ole mitään hätää. Että voidaanko me luottaa siihen, mitä media meille kertoo. Toisinaan taas ajattelen, että herran haltuun – kyllä ne päättäjät tietää, mitä tekevät ja varmasti tekevät meidän suomalaisten parhaaksi. Kuitenkin pitää mielessä, että oma toiminta tässä hetkessä on ratkaisevassa asemassa.
Sitten taas on niitä hetkiä, kun unohdan koko tilanteen ja ajaudun haaveilemaan. Olen sen sallinut itselleni, niin pinnalliselta kuin haaveni myös omaan korvaani välillä kuulostaa. Viikonloppuna on tullut kulutettua sohvan nurkkaa. Sohvien nurkkia, mies toisella sohvalla ja mä toisella. Haave isosta kulmasohvasta nosti taas päätään. Sellaisesta, johon mahduttaisiin koko perhe löffäilemaan kerralla. Pidempään mukana olleet lukijat muistanevatkin, että ennen näitä Ikean Kivik-sohvia meillä oli sellainen iso löhökulmasohva. Ja olihan se ihana. Myytiin se ja saatiin sillä rahalla ostettua nämä sohvat. En tosin usko, että Kivikien hinnalla saisin tänä päivänä löhökulmasohvaa…
Sohvaa enemmän haaveilen kyllä myös siitä, että saadaan virus kuriin. Että pääsemme takaisin normiarkeen. Se on kyllä jännä juttu, miten se tavallinen arki tuntuu ihanemmalta silloin kun sitä ei ole saatavilla. Noh, parin viikon päästä sitten, ajattelen. Ja tosiasiassa takaraivossani jyskyttää ajatus, että pahimmassa tapauksessa se entinen arki ei ole enää saavutettavissa. Tai ei ainakaan ole saavutettavissa pitkään aikaan. Väistämättä tulee mieleeni, että onko tämä luonnon keino kertoa, että maapallo on ylikansoittunut. Luonto pitää huolen omistaan, sanotaan. Onko tämä sitä? 
Kuten huomaatte, niin ajatukset ovat kovin ristiriitaisia. Tänään aamulla töihin ajaessani (force majeure tilanne) mietin, että aamuruuhkassa ei näkynyt lainkaan se, että ihmisiä kehotettiin pysymään etätöissä mikäli mahdollista. Sähköpostiin tulee meilejä ja näköjään rautakaupat ovat vielä auki. Ehkä se maailma kuulkaa kuitenkin jatkaa pyörimistään, kunhan se on eka vähän ravistellut meitä huomaamaan mikä oikeasti elämässä on tärkeää ♥ Onko siellä muita, keillä ajatukset vaeltavat sikinsokin sekaisin? 🙂
MAANANTAITERKUIN,
