HEIPPAHEI IHANAT
ja huikean kivaa alkanutta vuotta! 🙂 Piti kyllä postaamani jo eilen illalla teille uuden vuoden toivotukset, mutta ilta meni vähän järkytyksen puolelle ja blogiteksti jäi kesken. Oltiin miehen ja Tobyn kanssa iltalenkillä, kun sivusilmällä näin liikettä kadun viereisen rivitalon oven suusta. Käännyin katsomaan ja näin susikoiran, joka lähtee haukkuen oven suusta suoraan kohti meitä. Sillä sekunnilla näin remmin päässä miehen, joka kierii rappuset alas ja jää makaamaan tajuttomana rappusten alapäähän. Taisin mennä vähän paniikkiin, mutta onneksi mies tajusi soittaa ambulanssin.
Susikoira oli niin hyvin remmissä kiinni miehen kädessä, että jäi omistajansa viereen. Juoksutin Tobyn kotiin ja hurautin autolla paikalle. Tuo tajuton mies oli onneksi vironnut istumaan, mutta emme uskaltaneet mennä viittä metriä lähemmäs, sillä ainakin itse pelkään isoja koiria. Tai en pelkää, mutta suhtaudun varauksella. Susikoira näytti myös vartioivan isäntäänsä hanakasti.
Se 20 minuuttia, mikä ambulanssin tuloon kesti tuntui tunnilta. Tuntui tosi pahalta, kun olisi halunnut mennä auttamaan lähemmin, mutta ei voinut muuta kuin seisoa etäällä. Loukkaantunut mies onneksi pääsi sen verran pystyyn, että ennen ambulanssin tuloa sai vietyä koiran sisälle. En usko, että hoitohenkilökuntakaan olisi juuri noussut ambulanssista ennen kuin koira on sisällä.
Omin jaloin mies käveli ambulanssiin, mutta koko illan ja yön mietin, että mitä hänelle kuuluu. Tietäen, että kun päänsä kovin lyö, niin komplikaatioita voi tulla myöhemminkin. Mietin myös sitä, että olisiko meillä enää tuota kovin rakasta Tobya, jos sakemanni olisi sieltä päässyt ryntäämään. Onneksi oli enkeleitä matkassa, niin loukkaantuneen miehen osalta kuin koirankin osalta.
Siinä missä vielä viime yönä valvoin, kun en voinut silmiäni ummistaa ilman näkyä tuosta tapahtumasta, tuntuu tapahtuma tänään jo aika absurdille. Ja hieman tunnen itseni jopa hölmöksi, että niin järkytyin. Mutta toisaalta, minkä sitä luonteelle mahtaa.
Palataanko alun järkytyksen jälkeen normipostausaiheisiin? Kuvissa viime vuoden jokaiselta kuukaudelta blogista yksi lempparikuvistani. Näin jälkikäteen kuvia selatessani täytyy kyllä myöntää, että näimme ja koimme paljon. Vietimme aikaa perheenä ja vuoteen mahtui paljon hyvää. Luetuimpia postauksia oli jälleen ruoka-aiheiset postaukset sekä yleisesti elämää käsittelevät postaukset. Hih, ne Marian syväanalyysit elämästä. Kyllä te tiedätte 😉
Mitä tulee tapahtumaan blogissani tänä vuonna, vuonna 2018? Minulla on ilo kertoa, että me jatkamme samaan malliin. Olen miettinyt kovasti sitä viime aikoina, että kun aina painotetaan kehitystä, niin miten voisin kehittyä bloggaajana. Onko pakko kehittyä, jos ei halua? Onko pakko vallata uusia alueita, jos ei koe tarvetta siihen?
Viime vuoden lopulla podcastit toivat mukavan lisän blogiskeneen. Jossain vaiheessa mietin, että ehkä podcast-junan kyytiin tulisi hypätä pysyäkseen mukana. Mutta tarkemmin kun asiaa ajattelin, niin tulin siihen tulokseen, että vaikka tykkään puhua, en ole puhuja. Ilmaisen mieluummin itseäni kirjallisesti. Tunsin, että vaikka rakastan podcastien kuuntelemista, niin musta ei ole niiden tekijäksi. Hatunnosto heille, ketkä ovat niin moniosaajia, että pyöräyttävät tuosta vaan laadukasta blogi- ja podcast-sisältöä 🙂
Lisäksi mietin, että olisiko jotain uusia postausaiheita, joita nostaa pinnalle tänä vuonna. Lifestyle-blogiin kun mahtuu aihepiiriltään laidasta laitaan. Yksi postaustoive viime vuodelta on ainakin vielä toteuttamatta. Sellainen, jota täällä blogissa ei olla juuri syvemmin käyty läpi, nimittäin sijoittaminen.
Itse olen aikoinaan opiskeluaikoinani lukenut Talouselämän ja Kauppalehden pörssikursseja hartaudella. Päässyt jotenkuten silloin sisään sijoittamisen periaatteisiin, mutta konkreettisella tasolla en ikinä ole sijoittanut esimerkiksi rahastoihin. Tämä on aihe, joka kiinnostaa ja josta aion ottaa selvää. Heti kun saan taustatietoa haalittua kasaan, niin postausta luvassa aiheesta!
Tällä viikolla tulossa vielä arjen pieniä säästövinkkejä sekä terveellisen tammikuun herkkuruokia.
Tai sitten jotain ihan muuta, fiilispohjalla kun mennään ♥ Tästä se lähtee, yhdeksäs kokonainen blogivuosi – tervetuloa mukaan! 🙂
IHANAA TIISTAITA TOIVOTELLEN,
Joskus muinoin mietin, että mikä äitiä ja iskää veti tänne Lappiin. Nyt sen ymmärrän. Kun arki etelässä on hektistä ja työt vaativia, niin ihmisellä pitää olla joku paikka, jossa saada rentoutua. Jos ei sitä pysty kotona tekemään (mikä toki olisi suotavaa), niin onni on löytää paikka, jota kutsua happy placekseen. Itseäni on suotu monella paikalla, jossa pääsen rentoutumaan, mutta mikään niistä ei rentouta niin kuin Lappi.
Se rentoutus alkaa oikeastaan heti, kun tuon ulko-oven aukaisee ja tuoksuttaa tutun tuoksun. Näkee tutut huonekalut ja tavarat. Ne, jotka täällä ovat jo parikymmentä vuotta olleet. Täällä tunturin juurella kaikki sisustustrenditkin tuntuvat kovin kaukaisilta. Tunturin laelta asumatonta maisemaa katsoessaan ylipäätään kiireinen elämä kaupungissa tuntuu kovin kaukaiselta.
