ILTAA IHANAT!

Varpaat on vieläkin jäässä ja posket kuumottaa punaisena koko päivän ulkoilun jälkeen. Mökkikausi on tältä erää taputeltu. Muutamaa hassua päivää vaille puoli vuotta on pitkä aika. Se meni näin jälkikäteen ajateltuna silmänräpäyksessä. Tähän mökkikauteen, niin kuin kaikkiin mökkikausiin, mahtui aivan mielettömiä muistoja. Päällimmäisenä ehkä helteinen ja kertakaikkisen ihana juhannus. Mutta myös terassiprojektit ja etätyöt mökiltä

Mökkikausi startattiin huhtikuun 22.päivä, kun ajettiin miehen kanssa veneellä lahden perukoille pakkautuneiden jäiden läpi saareen. Perjantaina 24.4. mentiin mökille ekaa kertaa viikonlopuksi ja tuo ensimmäinen mökkiviikonloppu on kyllä aina yhtä tunteellinen. Mökkikausi aloitettiin näissä kuvatunnelmissa:

Kesä oli vasta alussa ja saari kaipasi vehreyttä. Alkukesä on mökkeilyssä mun suosikkiaikaa. Kaikki on vasta edessä.

Näin lokakuun puolivälissä saari on tunnelmaltaan erilainen. Kylmä ja kalseakin tavallaan. Mutta eipä sitä taaskaan säästytty haikeudelta. Pakattiin peitot ja tyynyt talvehtimaan ilmatiiviisiin laatikoihin, tyhjättiin jää- ja kuivakaappi. Siivottiin muruset pois, ettei hiiret koe houkutuksia tulla sisälle. Laskettiin verhot peittämään ikkunoita. Viimeisen kerran lämmitettiin sauna ja otettiin saunomisen jälkeen saunan pumppu talvisäilöön. Alla kuvia tältä lokakuiselta lauantailta, kun viima iskostui luihin ja ytimiin.

Keitettiin viimeisen kerran kahvit ja istuttiin tuijottelemassa ulos. Pipot päässä ja visusti kevyttoppaan kietoutuneina. Sammutettiin kynttilät, laitettiin ovi säppiin ja pakattiin vene ääriään myöden täyteen.

Vielä on moottori kiinni veneessä, sillä meillä on yksi projekti laituriin liittyen, johon tarvitaan venettä. Kunhan saadaan se tehtyä, niin moottori joutaa myös talviteloille ja vene telakalle. Siitä se kuulkaa alkaa mökkihöperön jokavuotinen odotus 😀 Joko joko joko. Ei aikaakaan, että päästään taas tekemään murikkatestejä.

Mutta sitä ennen nautitaan kotona olosta, perjantai-illoista kellarin sohvalla, lauantaiaamuista kotisängyssä heräten,  lähestyvästä joulusta ja siitä, että on taas jotain mitä odottaa ♥

LEPPOISAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,

HEI IHANAT 🤎

No niin, siinä se on lyhyesti ja ytimekkäästi otsikossa. Sanottu ääneen ja kirjoitettu alas. Asia, jota en voi enää pitkittää. Rehellisyys ja aitous ovat olleet mun kaksi arvoa, joita olen ylpeydellä kantanut mukanani myös täällä blogissa. En vain yksinkertaisesti pystynyt tekemään tälle päivälle suunnittelemaani omenaruusupostausta, vaan tunsin jossain tuolla sisällä, että mun täytyy kertoa teille asiat niin kuin ne ovat. Mutta en voinut tehdä sitä ennen kuin olin kertonut päätöksestäni tuonne Helsingin päähän huipputyypeille, joiden kanssa olen saanut tätä hommaa tehdä ♥

Mutta odottakaas, mistään lopullisesta surujuhlasta ei ole kyse. Luopuminen tuo uusia mahdollisuuksia. Lukekaahan pidemmälle. Viime joulun välipäivinä Lapissa mietin ensimmäistä kertaa, että niin paljon kuin rakastankin tätä touhua, jota tuolloin olin tehnyt kymmenen vuotta, tuntui käsite laajasta lifestyleblogista ensimmäistä kertaa liian laajalta. Työ perheyrityksessä, opiskelu ja blogin kirjoittaminen täyttivät kalenterit oikein ihanalla tavalla. Mutta tavalla, joka oli ensimmäistä kertaa saanut mut välillä miettimään omaa jaksamistani.

Mahdollisuus kirjoittaa monesta elämää koskettavasta asiasta on ollut toisaalta ihan ääretön rikkaus. Mutta huomasin, että sisälläni oli tarve kirjoittaa myös vähän syvällisemmistä jutuista kuin vain kuulumisista. Mutta toisaalta tiedostin, että julkinen blogi ei ole kanava avata itseään vereslihalle. Ostin päiväkirjan, johon kirjoitan. Päätin, että katsotaan vielä ennen kuin tehdään mitään radikaalia. Vuoden alussa kyselin teiltä, millaisia postauksia haluatte lukea. Sillisalaatti oli yleisin vaihtoehto. Tunsin piston sydämessäni ajatellessani kaventaa blogin aihealuetta. Teidän takia kun pääasiassa olen blogia tehnyt. Teidän inspiroiminen ja ilo on ollut mulle se luovuuden ja inspiraation lähde, mikä on tehnyt blogin kirjoittamisesta niin antoisaa.

Kesälomalla pysähtyessäni tulin jälleen pohtineeksi, että mihin tätä palettia alan kehittämään. Pääsin opiskelemaan aihetta, johon tunnen suurta intohimoa. Hyvinvointi ja sen coachaaminen tuovat mulle sitä merkitystä, jota elämältä haen. Muiden auttaminen on houkutellut mua jo vuosia, mutta en ole tiennyt, miten tai millä keinoin tuon teen. Nyt tiedän. Loppukesästä kalenteri täyttyi blogitöistä, opiskeluista ja töistätöistä. Rakastin sitä tunnetta, kun kalenteri alkoi täyttyä hiljaisen koronakevään jälkeen.

Mulle nousi kuitenkin ihan puskista kuume, henkeä ahdisti ja olin sohvan omana viitisen päivää. Huomasin olevani ennen kaikkea väsynyt, mutta toki myös kipeä. Tuolloin tajusin, että yhtälössä on joku osanen liikaa. En tunne stressiä ajoissa, mutta tunnistan sen sitten, kun kroppa alkaa reagoimaan. Ottaen huomioon sen, että vuodenvaihteen jälkeen tuohon opiskeluiden ja töiden palettiin tulee vielä yksi työ lisää, nimittäin coaching, oli aika alkaa pohtimaan, mikä on se kombo tai tapa, jolla mä saan tehdä rakastamiani asioita ilman, että hyvinvointini kärsii.

Rakastan blogin kirjoittamista ja rakastan valokuvausta. Kaikkea sitä mikä siihen liittyy. Pohdin, mikä bloggaamisessa on teidän lukijoiden vuorovaikutuksen lisäksi parasta. Se on ollut ilman muuta ne hetket Marian keittiössä, kun olen saanut luoda reseptejä, tehdä ruokaa, valokuvata ja käsitellä kuvia. Kirjoittaa ruokatarinoita perjantai-iltaisin suoraan sydämestä ja tallentaa ne tänne blogiin. Jo yhdenkin lukijan palaute siitä, että olen helpottanut heidän arkiruokailujaan on tuonut niin hyvän mielen, jollaisesta en edes aiemmin uneksinut. Se, kun seuraajat ovat IG:ssä tägänneet mua kokkailuihin, joita ovat tehneet, on ollut merkki siitä, että olen onnistunut inspiroimaan.

Joidenkin seuraajien kanssa ollaan keskusteltu mun haavestani avata Marian Bistro. Sellainen, jossa tarjottaisiin rakkaudella tehtyä ruokaa ja jossa viihdyttäisiin pidemmän kaavan mukaan. Jossa mä saisin kiertää pöydästä toiseen kyselemässä kuulumisia ja ruokatoiveita. Nauru raikaisi ja puheensorina täyttäisi tilan. Tajusin, että mun on aika ottaa askel kohden tuota haavetta. Koska rahkeita fyysisen Marian Bistron avaamiseen ei ole, niin hei, tehdään se verkossa. Tarinallinen ruokablogi, jossa ruokatarinoiden lisäksi voi vilahtaa aiheeseen liittyvää sisustusta ja keittiöelämää. Marianbistro.fi avaa ovensa 1.1.2021.

At Maria’s -blogi täyttää marraskuussa 11 vuotta ja hitto vie, me juhlistetaan nämä kolme kuukautta täysillä sitä. Mutta vuoden vikana päivänä on aika laittaa blogi pakettiin. En osaa vielä ihan tarkalleen sanoa, poistuuko blogi samantien täältä interwebin ihmeellisestä maailmasta, mutta vuosia takaperin lupasin teille kertoa ajoissa, jos joskus päätän blogin lopettaa. Jotta ehditte ottamaan reseptejä sun muita talteen. Osan lemppariresepteistäni vien mukaani Marian Bistroon. Nettisivut ovat mulla työn alla ja olen sinne muutamia reseptejä vienyt, jotta pystyn hahmottamaan layoutteja sun muita. Tässä pientä sneak peekiä. Vielä sivut ehtivät ennen vuodenvaihdetta muokkautua, mutta kokolailla tämän suuntaisesti mennään.

Mutta kuulkaas ystävät ihanat, meillä on niin hyvä buugi tuolla At Maria’sin Instassa, että mulla on ilo ilmoittaa, että At Maria’s Instagram jatkaa porskuttamistaan blogin lopettamisen jälkeenkin. Koen, että sinne on helpompi/nopeampi päivittää niitä päivittäisiä juttuja sisustuksesta ja elämästä kuin blogiin. Ja hei mökkijuttuja, mihin mä muuten niitä tallettaisin? Suurin osa kommentoinnistakin on viimeisen vuoden aikana siirtynyt instaan kuvakommentteihin ja dm:een, joten siellä me jatketaan samalla pöhinällä kuin tähänkin asti. Toivottavasti ♥

Marian Bistro toki saa myös oman instatilin ja FB-tilin, joihin päivittyy ruoka-aiheisia juttuja. Näistäkin lisää vuoden lopussa.

Eikä tässä vielä kaikki 😉 Hyvinvoinnista kirjoittaminen on mulle yhtä lähellä sydäntä kuin ruokajutuista kirjoittaminen. Tuleville health coach -sivuilleni tulee hyvinvointia  koskeva blogi, joka tosin tulee päivittymään todennäköisesti vain kerran pari kuussa, mutta se on sellainen kanava, johon mä saan tallentaa niitä syvällisempiä tekstejäni lähdeviittauksineen sun muineen.

Mä tunnen sydämessäni, että tämä on ratkaisu, joka mahdollistaa mulle jatkaa työtä jota rakastan. Vaikka työnteko on mulle elämäntapa, niin olen oppinut, että se voi olla sitä niin hyvässä kuin pahassakin. Elämässä on kuitenkin niin paljon muutakin kuin työ. Ollakin, että joudun jälleen toteamaan, että 11 vuoden aikana on ollut laskettavissa ehkä yhden käden sormilla ne kerrat, kun blogityö on tuntunut työltä siinä työn perinteisessä merkityksessä, missä usein työ määritellään. Vaikka kaupalliset yhteistyöt ovat ehkä monelle lukijalle olleet se blogin punainen vaate, ovat ne olleet mulle rakas tapa tehdä tätä työtä. Ne ovat mahdollistaneet mulle sen, että olen ylipäätään pystynyt kirjoittamaan blogia sillä intensiteetillä kuin olen sitä tehnyt.

Tässä syy siihen, miksi viime viikko oli mulle jotenkin tosi haikea. Sähköposti, jonka alkuviikosta lähetin Helsingin päähän oli henkisesti erittäin raskas kirjoittaa. Mutta tiedättekö, että tuon postin kirjoittamisen jälkeen mä olen vain yhä varmempi siitä, että olen tehnyt oikean päätöksen. Ilo ja tietynlainen keveys valtasivat mielen. Ollakin, että tällä hetkellä kirjoitan tätä postausta tippa linssissä ja pala kurkussa. Mutta hei, nyt lähden lasten kanssa ostamaan lehtitaikinaa kaupasta ja aletaan leivontapuuhiin. Omenaruusujen lisäksi leivotaan joulutorttuja 🙂 Ai niin, ja yksi syy miksi muutos tapahtuu vasta vuodenvaihteessa on se, että kun mä ryhdyn johonkin hommaan, niin sitä ei kesken lopeteta. Hyvinvoinnin vuosikello -postaussarja ei voi loppua lokakuuhun, vaan se viedään kunnialla loppuun. Huomenna muuten ko. postaussarjan aihe siitä, miten aikaansaaminen vaikuttaa hyvinvointiimme 🙂

Hyvä tästä vielä tulee, kiitos kun olette olleet siellä kaikki nämä vuodet ♥

SULOISTA SUNNUNTAITA TOIVOTELLEN
(silmät sumeana, joten pahoitteluni mahdollisista kirjoitusvirheistä)

PS. eikä sitten mitään hyvästejä vielä heitellä, sillä meillä on tässä vielä kolme kuukautta aikaa. Eikä sittenkään ole tarve hyvästeille. Homma jatkuu At Maria’sin osalta instassa ja Marian Bistrossa järjestetään kannat kattoon -tuparit, johon olette kaikki lämpimästi tervetulleita!

MOIKKA!

Ja hei morjens, millaiset kesäkelit näin syyskuun lopulla. Tänä aamuna, kun lähdimme laituriprojektiin puin kollarin päälle miehen kevytuntsikan. Eka lähti kevytuntsikka ja sit collegepaita. Lopulta kävin vaihtamaan bikinin yläosan päälle. Viime vuonna tähän aikaan uumoiltiin jo mökin talviteloille laittamisen kanssa, sillä yöpakkaset vaanivat nurkan takana. Nyt ei moisista ole vielä onneksi tietoa ja intiaanikesäkelit otetaan mieluusti vastaan.

Instagramin puolella aamun kuvassa pohdinkin sitä, kuinka elämä ottaa ja antaa. Viimeiset puoli vuotta ovat olleet hyvin poikkeavat siitä, mihin ollaan totututtu. Epävarmuus tulevasta on ollut läsnä päivittäin. Yhtäkkiä maailman valtasi pandemia, jollaiseen vissiin kukaan meistä ei ollut varautunut. Elämä ja sen ihana rytmi heitti häränpyllyä kertaheitolla.

Just kun oltiin luotu uudet rytmit ja hei oikeasti alettu nauttimaan siitä uudesta tavasta elää, elämä otti taas omansa. Itse olin saanut jo aiemmin tietää työhöni liittyvistä muutoksista ja yhtäkkiä miehen työkuviot menivät uusiksi. Ekat pari tuntia mietittiin, että mitäs nyt sitten. Oltiin jo vuosia aiemmin päätetty, että jos moinen tilanne tulee eteen, niin meidän perhe lähtee vähintään kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille. Nyt se ei ollut mahdollista koronan takia. Siinä, missä uutisten saatuamme aamulla raivattiin hetken ajatuksiamme pommin jälkeen, avattiin sinä helteisenä kesäkuun iltana jo shamppanjapullo, kippisteltiin elämälle ja muutoksien tuomille mahdollisuuksille. Elämä otti osansa, mutta enemmän se on kyllä ottamisen jälkeen antanut. Toista tällaista loppukesää ja syksyä ei tule varmastikaan enää koskaan eteemme. Miltään kantilta katsottuna.

Tuntuu, että elämä on loppujen lopuksi aika sympaattinen; se ikään kuin paikkaa niitä ottamiaan asioita. Kesällä se antoi meille mielettömiä helteitä ja nyt mielettömän ruskan yhdistettynä intiaanikesän lämpöön. Enpä muista toista syksyä, että mökissä on voinut pitää läpi vetoa ilman, että tulee kylmä. Että oltaisiin voitu nauttia iltaruokaa kesähuoneessa ovien ollessa sepposen selällään 🙂

Just tämän takia mä rakastan elämää. Sitä, että se välillä ottaa osansa eikä päästä meitä helpolla. Ja kun vain malttaa odottaa, niin se kyllä antaa moninkertaisesti takaisin ottamansa ♥ Nyt paljuttelemaan ja sitten ilta-aurinkoa ihastelemaan uudelle terassille. Josko laittaisi nuotion pystyyn kalliorannalle ja pysähtyisi hetkeksi nauttimaan siitä, mikä elämässä on tärkeintä.

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,