tiistai 23. lokakuun 2018

It’s not a goodbye, it’s a see you later ♥

MOIKKA IHANAT!

Saari on hiljentynyt vastaanottamaan pitkän ja lumisen talven. Tyynyt ja peitot on pakattu ilmatiiviisiin säilytyslaatikoihin, jääkaappi ja pakastin on tyhjennetty. Imuroitu ja pyyhitty kaikki muruset tasoilta. Vesipumput on viety varastoon ja vesikourut puhdistettu. Moottori on irroitettu veneestä ja kannettu talvisäilöön. Terassilta on lakaistu lehdet ja auringonottotuolit on laitettu säilöön. Riippukeinut laskostettu odottamaan uusia  aurinkoisia lököttelyhetkiä. Verhot on vedetty ikkunoiden eteen ja ovet laitettu säppiin.

Vene on soudettu vastarannalle ja nostettu venevajaan säilöön. Vastarannan laituri on purettu ja mutterit otettu talteen ensi kevättä varten. Viimeisen kerran tänä vuonna on ajettu pois venerannasta. Mökkitie tuntui kovin lyhyeltä kotiinpäin tultaessa. Siinä, missä se tuntuu kestävän ikuisuuden taas ensi keväänä.

Niinä kertoina, kun jännitetään, että onkohan se järvi sulanut….? Joko joko? Kun venerannassa viskelemme murikoita jäälle ja testaamme, että antaako se yhtään periksi. Yksi saarimökin ihanuuksista on juurikin se, että ei ole itsestään selvää, että sinne tuosta vaan mennään. Oppii kunnioittamaan luontoa ja elämään osaltaan sen armoilla. Aikatauluttamaan tekemisensä. Tekemään ne joskus jopa viime tingassa. Tervetuloa vaan loppuviikon pakkasyöt ja lumisateet. Mökki, pian nähdään taas ♥

TIISTAITERKUIN,

 


keskiviikko 17. lokakuun 2018

”Äiti, pitääkö sun aina tehdä töitä?”

HEIPPA IHANAT!

Musta tuntuu, että ei ole yhtäkään vanhempaa, kuka ei joskus kokisi huonoa omatuntoa siitä, että käy töissä. Riittämättömyyttä ja tunnetta, että viettääkö lasten kanssa tarpeeksi aikaa. Itse sain varttua maailman parhaimmassa perheessä, jossa rakkautta ei puuttunut. Mutta jossa kummatkin vanhemmat tekivät paljon töitä. Erittäin paljon töitä. Lapsen silmin liian paljon töitä. Iskä yrittäjänä teki pitkiä päiviä, reissasi paljon ja usein oli viikonloputkin asiakkaita kestittämässä. Se oli sitä 80-lukua, kun asiakkaita maasutettiin saunailloin.

Äiti toimi ison tamperelaisen yrityksen johto- ja hallintotehtävissä ja työpäivät venyivät usein iltatilaisuuksien takia myöhäiselle. Myös viikonloppuisin totuin viettämään aikaa äidin toimistolla, sillä aikaa kun äiti teki töitä. Vieläkin muistan tuon kuudennen kerroksen pitkän käytävän ja sen kuinka kiva sitä oli juosta täpöillä päästä päähän.

Itse olen paljon viime aikoina pohtinut sitä, kuinka tärkeää on näyttää työnteon malli kotona. Jotta lapset näkevät, että ilman työntekoa ei pystyttäisi tekemään esimerkiksi niitä yhteisiä ulkomaanreissuja, joista kaikki nautimme niin kovin. Että he oppisivat, että vain työtä tekemällä pystyy saavuttamaan tietynlaisen elintason. Taloudellisesti turvatumman elämän, joka helpottaa elämää ihan hirmuisesti. Raha ei tuo onnea, mutta kyllä työnteosta vastineena saatu korvaus helpottaa elämää hurjasti. Sitä tuskin kukaan pystyy kieltämään. Ja toisaalta olen ollut sangen kiitollinen, että meillä molemmilla on työpaikat ja useasti kertonutkin lapsille, että tänä päivänä työnteko ei välttämättä ole mikään itsestäänselvyys.

Olen pohtinut myös sitä, että miten opettaa lapsille, että työnteko voi olla yksi sangen mielekäs osa elämää. Siinä mielessä olen saanut lottovoiton, että mulla on kaksi ihanaa työpaikkaa. Molemmissa maailman parhaimmat työkaverit. Harvoin meidän perheessä kuuluu sunnuntaisin mutinaa alkavasta työviikosta. Tai aamuisin sadattelua työpaikasta, johon täytyy lähteä. Oli kyse kotitoimisto- tai työtyöpäivästä.

Mutta tässä päästäänkin siihen aiheeseen, että missä menee raja työnteon tekemisen suhteen. Työn mielekkyys kun voi pahimmillaan olla huono juttu. Rakkaus työntekemiseen avain itsensä loppuun polttamiseen. Ellei osaisi himmata, kun aika on. Kun toisen työni toimisto on täällä kotona, niin helposti sitä livahtaa tänne työhuoneeseen ”ihan vain vähän kirjoittelemaan” kirjoitusinspiraation vallitessa. Oli kello sitten lauantaiaamuna kymmenen tai keskiviikkoiltana puoli seitsemän. Työaikoja minä en tunne. Olen yrittänyt asettaa itselleni työajat, mutta se ei toimi. Kuka tahansa kirjoitustyötä tekevä ihminen sen tietää, että kun se luovuuspuuska iskee, niin silloin on tartuttava näppäimistöön.

Ei ole kerta eikä kaksi, kun olen kuullut jomman kumman lapsen suusta kysymyksen: ”Äiti, pitääkö sun aina tehdä töitä?”. Sillä sekunnilla tuntenut sen tunteen, minkä itse pikkutyttönä tunsin. Aivan liian usein. Odotuksen, että koska äidin työpäivä loppuu. Sellaista en halua meidän lasten usein joutuvan tuntemaan. Tällä viikolla meidän lapset ovat tottuneet siihen, että äiti on lomalla. Yllättyneet nähdessään äidin, joka ei istu tietokoneella tai läppärillä. Nähneet äidin joka rötköttää siellä sohvannurkassa tanskalaisten sisustuslehtiensä parissa. Joka saattaa ex tempore jopa suostua pyyntöön lähteä erääseen ruotsalaiseen ravitsemussisustusliikkeeseen lihapullille. Kesken arkipäivän.

Hirmuisen vaikeita asioita jälleen nämä työnteon ja perheen väliset asiat. Tuntuu, että jälleen kerran tämä vanhemmuus on ammatti, jota varten pitäisi käydä miljoona vuotta korkeakouluja. Tehdä käytännön ryhmätöitä ja lukea kirjakaupalla teoriaa. Toisaalta taas koen vanhemmuuden etuoikeutena. Elämän mittaisena pestinä, jossa pärjää parhaiten kuuntelemalla sisintään ja toimimalla niin, miten parhaaksi näkee 

KESKIVIIKKOTERKUIN,

PS. ja koska lomailen tämän viikon, niin kommentteihin vastaamiset laahaa. Kiitos niistä ihanat, kuron ne kyllä kiinni. Mutta ensiksi sinne ruotsalaiseen ravitsemussisustusliikkeeseen murkinoimaan 🙂


tiistai 16. lokakuun 2018

Kööpenhaminan lumoissa (+ muutamia vinkkejä)

…kuten jo kuvatulvasta pelkästään voisi päätellä 😉

MOIKKAMOI!

Insta Storyn puolella kerroinkin, että olen osannut ottaa tämän syysloman loman kannalta. Yleensä kun sitä tulee lomallakin ekana aamulla avattua reskontraohjelmat, vastattua sähköposteihin, blogikommentteihin sun muuta. Toki olen akuuteimpiin työtyömaileihin vastannutkin, mutta ne, jotka eivät ole olleet niin kovin akuutteja olen antanut suosiolla odottaa siihen, kun olen saanut loma-aamujen tärkeimmät pois alta. Eli koiran lenkityksen ja aamupalan.

Lomalaisen aamupala-aika on jotenkin pyhä. Sen, jos minkä olen näiden muutaman lomapäivän aikana huomannut. Ymmärtänyt jälleen sen, että mulla on lupa ja oikeus rötköttää lomalla sohvalla, jos siltä tuntuu. Vihdosta viimein olen sisäistänyt sen ”loma on ihmisen parasta aikaa” -sanonnan 😀 Lomasta Köpiksen reissuun. Kuten kerroin, niin sain paljon kyselyitä tuon viikonloppureissumme aikana siitä, mitä kannattaa nähdä ja kokea. Milloin Kööpenhaminaan kannattaa reissata ja missä shoppailla. Miten kaupunki kohtelee lapsiperheitä ja mikä on hintataso. Aloitetaan siitä, että rakastan Kööpenhaminaa. Rakastan tanskalaista hygge-mentaliteettiä ja sitä, että Köpis osaa ilahduttaa joka kerta positiivisesti. En tiedä, mutta ehkä se on omasta asenteestakin kiinni; joka ikinen kerta sitä näkee Nyhavnin talojen värit kirkkaimpina, ihmiset hymyilevimpinä ja joka ikinen kerta ruoka maistuu maukkaammalta. Kun sitä ei odota liikoja (kuten elämältä yleensäkin), niin sitä osaa nauttia myös niistä ihan pienistä vivahteista.

Milloin Kööpenhaminaan kannattaa matkustaa? Me ollaan käyty Kööpenhaminassa joulukuussa, lokakuussa, kesäkuussa, heinäkuussa muutaman kerran ja elokuussa. Keväinen Kööpenhamina on vielä kokematta ja tämä epäkohta tarvitsee korjata heti kun olen antanut itselleni siimaa tuon hiilijalanjäljen suhteen (tsek eilinen postaus). Jokaisessa kerrassa on ollut jotain viehättävää. Joulukuussa joulutorit ja -kojut, kesäkuussa miellyttävä ilmasto ja ei niin pullollaan olevat terassit, heinäkuussa ja elokuussa helteet (ja turistimassat) ja nyt lokakuussa ihanan kirpsakka, mutta lämmin ilmasto.

Heinäkuun helteillä jos matkustaisin, suuntaisin ehdottomasti ulos ihan keskustasta. Tai ainakin Strøgetin sivukujille. Jonne suosittelen suuntaamaan muutenkin. Turisteja on ollut Köpiksessä joka kerta paljon, mutta heinä-elokuussa niitä tuntui olevan aivan hirmuisesti. Jouluinen Kööpenhamina oli tunnelmallinen ja silloin kun me siellä olimme, niin suurin osa terasseista oli auki. Lämppärien alla oli lämmin ja joka terassilta löytyi viltti jalkoja tai hartioita lämmittämään. Rakastin pysähdellä kahville tai glögille ihmisiä katselemaan. Ja samalla joulukoristeostoksia hipelöimään 🙂

Joulukuussa myös Tivoli näytti parastaan. Näin luulin, kunnes näin Halloween asuun pukeutuneen Tivolin. Aivan ihastuttava! Miljoona kurpitsaa ja miljoonasti nähty vaivaa koristeluihin. Kruununa kaunis ruskan väritys puissa.

Mitä tehdä lasten kanssa Kööpenhaminassa? Meillä oli tytöt 2- ja 4-vuotiaita, kun ekan kerran olivat Kööpenhaminassa ja silloin reissu oli mieleenpainuva. Ihan sen takia, että molemmat viihtyivät vielä rattaissa. Strollailtiin pitkin Kööpenhaminan katuja ja pikkuiset nukkuivat välillä päikkärit. Tivolissa ostimme vain sisäänpääsyt ja sitten lippuja laitteisiin. Muutamissa laitteissa mies kävi tuolloin esikoisen kanssa. Me pikkuisemman kanssa fiilisteltiin Tivolin tunnelmaa.

Seuraavalla kerralla lapset eivät viihtyneet juuri rattaisssa, mutta eivät oikein jaksaneet kävellä. Otimme päivälipun perusturistibussiin (Hop on, Hop off) ja menimme täyden kierroksen lasten päikkäriaikaan. Reilun kahden tunnin aikana mies ja minä tutustuimme Kööpenhaminaan bussista käsin ja lapset nukkuivat päikkärit 🙂

Sen jälkeen lapset ovatkin olleet niin reippaita, ettei rattaita tai turistibusseja ole tarvittu. Yhtenä kertana tutustuimme Köpiksen keskustan leikkipuistoihin ja se oli kivaa. Eräänä vuonna etsittiin geokätköjä ja siinä saatiin kulumaan hurjan paljon aikaa. Jokaisena vuonna kivoin juttu on kuitenkin ollut Tivoli. Vielä tänäkin vuonna taisimme käydä tuossa vuoristoradassa kymmenen kertaa. Se on ihana!

Millainen hintataso Kööpenhaminassa on? Sanoisin, että ravintoloiden ruoan hinnan suhteen samoissa mennään kuin Suomessa. Perusvaatekaupat ovat myös samaa hintatasoa, mutta joissain kaupoissa hinnat tuntuvat kalliimmilta. Me ei juuri shoppailla (paitsi pikkuinen shopaholic), mutta mieluusti käydään kahveilla ja syömässä ravintoloissa. Edullisemmin lounaan saa napattua vähän syrjemmältä. Ihania kahviloita löytyy tämän tästä ja hei vinkkinä hodarikärryt. Ihania hodareita, joiden hinta ei päätä huimaa!

Olen jostain syystä tullut siihen tulokseen, että hotellit ovat Köpiksen keskustassa kalliita. Samoissa hinnoissa kuin NYCissä. Ehkä kannattaisi seuraavan kerran ottaa hotelli sivummalta ja käyttää metroa/junaa! Meillä on aina ollut hotellissa aamupala huoneen hintaan sisältyneenä, mutta ensi kerran tekisi mieleni kokeilla myös Kööpenhaminan lukuisia kahviloita aamupalan suhteen. Hotelliaamupalat kun eivät ole olleet hirmuisen hyviä ennen tätä kertaa. Tuon the Square -hotellin aamis oli kyllä ihan kelpo ja isot propsit inkiväärishoteista 🙂

Missä kannattaa syödä?  Tivoliin kannattaa ruuhka-aikaan varata pöytä jostain sen lukuisista ravintoloista. Muuten saattaa helpostikin joutua jonottamaan tunninkin pöytää. Nyt olimme Mazzolissa ja varsinkin alkupalat olivat ihania! Grøftenista on myös parilta kerralta kokemusta ja sekin oli hyvä. Oma suosikkini on Færgekroen Brewery, jonka sisustus hivelee silmää ja jonka terassilta on ihanat näkymät lammelle. Kun kerran Tanskassa ollaan, niin yksi sana: Smørrebröd! Tuolla Færgekroen Breweryssa nekin on taivaallisia.

Noita voikkuleipiä olemme syöneet myös Nyhavnissa parissa ravintolassa, mutta ravintolan nimet eivät ole jääneet mieleen. Eivätkä kyllä leivätkään ihan niin hyviä olleet, että ne kunniamaininnan saisivat. Maailman parasta sashimia olen syönyt Kööpenhaminassa Bento -ravintolassa. Sille iso suositus.

Vielä yksi vinkki! Kätevimmin lentokentältä pääsee keskustaan junalla. Kööpenhaminan rautatieasema on aivan Tivolia vastapäätä. Rautatieasemaksi ihanan siisti ja hei, sieltä löytyy Köpiksen ainoa Dunkin Donuts 🙂

Aikoinaan, kun mies työskenteli reilun 10 vuotta tanskalaisen yrityksen palveluksessa, pääsin itsekin kokemaan tanskalaisen vieraanvaraisuuden monta kertaa avec-tilaisuuksissa. Silloin tuolla keskellä ei mitään, mutta kuitenkin tarvittavan lähellä Århusia olen astunut Smørrebrödien ihanaan maailmaan. Maailmaan, josta ei ole paluuta. Voileivät ovat liian aliarvostettuja. Sen takia ajattelin omistaa niille yhden kokonaisen postauksen. Josko siitä olisi teillekin lounasvinkkiä 🙂 Sitä siis myöhemmin tällä viikolla luvassa!

ILOISIN TIISTAITERKUIN,

PS. aiempia Kööpenhamina -juttujani löytyy täältä, täältätäältä, täältä ja täältä.


maanantai 15. lokakuun 2018

Ristiriitaisia ajatuksia matkustamisesta

HEIPPUTIRALLAA IHANAT

ja terkkuja ihanasta, värikylläisestä koti-Suomesta ♥ Täällä on hyvä olla! Vaikkakin viikonloppureissu Kööpenhaminaankin oli enemmän kuin onnistunut ja tuo yksi lempparikaupungeistani näytti taas parastaan. Kööpenhaminasta tai lähinnä Tivolista Halloween-asussaan juttua huomenna tai viimeistään keskiviikkona. Sain myös yllättävän paljon yhteydenottoja Köpis-vinkeistä, joten niitä tulossa tuossa postauksessa myös. Mutta ensinnä taas akuuteimmat. Eli se, mikä on painanut sydämessä jo pidemmän aikaa. Matkustaminen ja sen varjopuolet.

Olen joskus kertonutkin, että meidän perheen yhteinen intohimo on uusien paikkojen näkeminen ja kokemusten kartuttaminen. Kaikki ylimääräinen menee matkustusbudjettiin. Lapsemme ovat ikäisekseen saaneet nähdä ja kokea paljon. Oppineet eri kulttuureista ja toivottavasti sen avulla kasvaneet ymmärtämään, että jokainen ihminen on arvokas. Väriin, sukupuoleen tai uskontoon katsomatta. Varauksetta hymyilleet kaikille uusille tuttaville ja osanneet olla ystävällisiä ja kunnioittavia. Vaikkei yhteistä kieltä ole ollut. Kulttuurien erilaisuuksien ymmärtäminen ja niiden välillä tehtyjen henkisten pääomien vaihto on mielestäni yksi elämän rikkauksista.

Yksi elämän rikkauksista…mutta minkä kustannuksella? Tämän rakkaan maapallomme. Sen planeetan, joka kätkee sisäänsä niin paljon ihanaa. Eläimiä, kasvillisuutta. Luonnon moninaisuutta. Neljä vuodenaikaa meillä, ketkä toivottavasti osaamme niitä arvostaa.

”Istun lentokoneessa ja mietin kapteenin juuri lausumia sanoja…koska Euroopan ilmatila on täynnä, joudumme odottelemaan vielä hetken lähtölupaa. Ilmassa huomaan, että kaartelemme sinne ja tänne. Väistelemme muita koneita ja yritämme luovia reittiä takaisin pohjoiseen. Takaisin sinne Suomeen, jossa ainakin vielä saamme nauttia paukkupakkasista, lumesta ja yöttömistä öistä. Kurkkuani puristaa.”

En tiedä miten sen osaisin sanoa oikeilla sanoilla, mutta yritän. Ajatukset, joita päässäni vilisee ovat varsin sekavia. Jos saisin ne jotenkin ulos siinä muodossa, etten tule ihan väärin ymmärretyksi. Se, että sieluani puristaa johtuu osin siitä, että kerrankin tunnen itseni ihan pirun itsekkääksi. Samalla, kun haluan nähdä ja kokea, istuu olkapäilläni pieni piru, joka saa minut epäilemään, että onko tuo 46 euroa, jonka hyvitin koko perheen lentopäästöistä Kööpenhaminaan minkään väärti. Mitä tuolla reilulla neljälläkympillä muka saan pelastettua? Lentolaskurin mukaan kun koko perheen reissun hiilidioksidipäästöt olivat 1543 kiloa. Ei kuulosta paljolta, jos asiasta ei mitään tietäisi.

Mutta niin minä kuin ehkä suurin osa teistäkin siellä ruudun toisella puolella olette tehneet Sitran Elämäntapatestin ja tiedätte, että summa on aika suuri. Jos keskimäärin yhden suomalaisen hiilijalanjälki vuodessa on 7 300 kg CO₂e. Tuolla meidän Kööpenhaminan reissun lentojen osuudella saisimme ajaa autolla 17 140 kilometriä. Se on aika paljon. Aika hemmetin paljon! 

Tässä päästään siihen ristiriitaan; rakastan matkustamista ja rakastan kokea uusia paikkoja. Mutta koen ihan älyttömän huonoa omatuntoa lentämisestä.

”Olen ladannut puhelimelleni FlightRadar -sovelluksen, koska minussa asuu pieni ”air geek”. Rakastan katsoa, mihin ihmiset matkustavat ja kuinka paljon lento kestää. Etsin käsiini miehen kotilennon ja seuraan lentoa. Kun se on lähellä Pirkkalaa, lähden töistä noutamaan toista kentältä. En voi kuitenkaan sivuuttaa sovelluksen ahdistusta lisäävää seikkaa; koko Eurooppa on keltaisenaan koneita. Aasiassa alkaa olla jo yö ja lentoliikenne on selvästi vähentynyt siitä, mitä se oli vielä pari tuntia sitten. Amerikassa taas herätään uuteen päivään ja lentoliikenne vilkastuu. En uskalla edes miettiä noiden kaikkien ilmassa olevien koneiden hiilijalanjälkiä…”

Ajattelen asian siltä kantilta, että millaisella maapallolla meidän lapsemme ja heidän jälkeläisensä saavat asua. Onko aurinko niin polttava, että luonto pitää huolen omistaan ja suuri osa ihmisistä kuolee ihosyöpään? Jääkö osa maapalloa tulvien alle, kun etelä- ja pohjoisnapa sulaa? Maapallo tulee väistämättä köyhtymään myös eläimien myötä. Miten käy ravinnon, jos vesi on jatkossa kultaakin kalliimpaa eikä rutikuivia peltoja voi kastella?

Onko minun luovuttava lentämisestä vai onko jotain vaihtoehtoisia tapoja, joilla voisin omalla kohdallani pelastaa maapalloa? Jos en ole valmis luopumaan lentämisestä, niin ainakin voin vähentää lentämistä. Viikonloppureissujen sijaan tehdä vaikka yhden pidemmän reissun vuodessa. Senkin suoralla lennolla, ollakin että välipomppujen kautta lentäminen tulee yleensä edullisemmaksi. Jostain muistan lukeneeni, että se on nimenomaan koneen nousu, joka on kaikista haitallisinta maapallolle. Sen takia suosin suoria lentoja. Vaikka ne maksaisivatkin enemmän. Mutta kolikon kääntöpuolena on se, että sitten ehkä tulee reissattua vähemmän, kun ei aina varaa suoriin lentoihin ole. Itse povaan lentohintojen reilua kallistumista tulevaisuudessa…hiilijalanjälki kun on ollut tapetilla niin pitkään, niin uskon lentohintoihin lisättävän jonkin sortin lisän kompensaationa.

Suomi ja Pohjoismaat ylipäätään houkuttelevat. Haaveissa olisi automatka Norjan pohjoisosiin ja sieltä alas Osloon, Tukholmaan ja takaisin kotiin. Niin, onko aina pakko lentää saadakseen kokemuksia, elämyksiä ja kulttuurinvaihtoa? Ei todellakaan. Usein se vain on ajansäästökysymys. Lentäminen kun on niin paljon nopeampi tapa matkustaa kuin junailu tai autoilu.  Ja jos mennään ihan ääripäihin, niin riittäisikö minulle uusista kulttuureista lukeminen niiden kokemisen sijaan. Omalla kotisohvalla, ilman lentämisen tuomia ilmastohaittoja?

Matkustaminen on toki vain yksi maapalloa rasittava tekijä. Lisäksi on niin monta muutakin asiaa, jossa petrata. Kuten lihansyönti, sähkönkulutus, vedenkulutus yms. Meillä on kaksi lasta, rakkaita ja toivottuja, mutta ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka ovat tietoisesti lapsettomia. Lisääntyminen kun on yksi maapallon uhkista. Ja toisaalta, ei ole ihan hakuammuntaa miettiä, millaiseen maailmaan sitä lapsen synnyttäisi. Jatkossa ajattelin miettiä uudelleen lihansyöntiäni, panostaa vielä enemmän satokausikalenterin kasviksiin ja olla lutraamatta vedellä. Maalämpö meillä jo onkin, joten ehkä sen puolesta saan pienen synninpäästön. Rakastuin taannoin sähköautoon, joten jos niiden hinnat hieman laskisivat ja toimintasäde kasvaisi, niin sähköauto olisi ehdottomasti autovalintani.ID

Sitten taas on se kolikon toinen kääntöpuoli; jos jokainen ihminen lopettaisi matkustamisen, niin miten ne ihmiset, jotka elävät turismista saisivat elinkeinonsa? Se ihana perhe, jonka ravintolassa käymme Thaimaassa syömässä maailman parasta ruokaa, muovituoleilla istuen. Auringonlaskua ja palmuja ihastellen. Miten ne ihanat naiset hierontakojussa Balin rannalla kokisivat uutta kulttuuria, jos emme näyttäisi heille kuvia Suomesta. Lumisesta Lapista ja yöttömästä yötä. Samalla, kun maksaisimme siitä taivaallisesta jalkahieronnasta, annamme heille mahdollisuuden tutustua kuvien välityksellä johonkin, mihin heillä ei muuten olisi ehkä mahdollista tutustua.

Siihen, kuinka turismi osaltaan taas pilaa luontoa muutenkin kuin lentomatkojen hiilijalan jäljellä, en halua edes ajatella. Mutta vastuullisena kansalaisena on pakko. Voisinko kuvitella säästäväni luontoa matkustamalla paikkoihin, joita turismi ei ole vielä pilannut? Joiden luonto ei siitä kärsi, että siellä tallustelen paljain varpain. Surullisena luin taas Maya Beachin sulkemisesta. En surullisena sen takia, että paikka suljetaan vaan surullisena siitä, että taas yksi osa luontoa on tuhoutunut. Pari vuotta sitten veneellä ko. paikassa pikaisesti vierailleena voin vain todeta, että paikka oli ihan kamala. Kaukana siitä paratiisirannasta, mikä se joskus oli.

Mietittekö te koskaan näitä asioita? Vaikka olen näennäisesti se huoleton ja positiivinen tyyppi, niin kannan suuresti huolta maapallosta. Sen tulevaisuudesta ja siitä, miten omilla toimillani teen hallaa planeetallemme. Olen monta kertaa todennut, että luonto ja metsä ovat mulle henkireikiä. Paikkoja, joissa ladata akkuja. Joita en missään nimessä haluaisi tieten tahtoen turmella. Sitten kun tähän matkustusnäkökulmaan lisää vielä sen parin viime vuoden aikana esiintyneen pienen lentopelkoni, niin asia voisi olla ihan pässin lihaa. Älä lennä. Se olisi se helpoin vaihtoehto. Aiemmin rakastin lentokenttiä ja lentämistä. Nyt lentokentät saavat mut jotenkin surulliseksi. Se lähdön tunnelma on muuttunut johonkin haikeaan. Lentäminen taas…jotenkin tuntuu, että turbulensseja on nykyään paljon enemmän kuin ennen. Monesti turbulenssin kourissa mietin, että onko tämä maapallon tapa viestittää, että lopettakaa se lentäminen. Nykyään ihan pienenkin turbulenssin aikana päätän, että en lennä enää ikinä, jos täältä hengissä alas tullaan. Tietäen kuitenkin, että seuraavan matkan lentolippu kuumottaa pian jo taskussa 

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,


lauantai 13. lokakuun 2018

Toivepostaus: Musiikista tunnelmaa Insta stories:iin

HELLUREI

ja ajastettuna oikein ihanaa lauantaiaamua täältä Kööpenhaminasta toivotellen Kuulkaas, nyt astutaan sellaisen aiheen pariin, jota ilman en voisi elää. On monia asioita, joita ilman en voisi elää, mutta yksi niistä on musiikki. Musiikki toimii parhaillaan rentouttajana, mutta vuosien varrella olen hyötynyt musiikista eniten juoksulenkeillä. Tapanani onkin lenkin jälkeen todeta, että ”Volbeat ja volat kaakkoon” -lenkki oli onnistunut. Juoksulenkkilistoja minulla on Spotifyssa varmaan seitsemän tai kahdeksan. Kaikissa niissä on ainakin tsipale Volbeatia. Yleensä Evelyn, jonka rähinäosuuden jälkeen tulevan kertsin mukaan jalat rullaa kuin itsestään. Rähinäosuudessa Pispalan portaan menee heittämällä ylös 🙂

Saan liki päivittäin kyselyä Insta storiesin puolella taustamusiikkia koskien. Yleensä kysytään, että miten saan musiikin laitettua videoihin, mutta usein kysellään myös kappaleen ja esittäjän perään. Kerrotaan nyt ensiksi se, jos jollekin on epäselvää, että miten tuon musiikin saa videoihin. Itse laitan Spotifysta kappaleen soimaan ja kuvaan videon IG:n omalla kameralla. Vissiin kännykän normikameran videotoiminnassa musiikki ei kuulu…? Sitten itse asiaan…ketkä on ne artistit ja mitkä on ne biisit, joita mun IG Storiesissa kuuluu.

Dan Owen
Stay awake with me
Hand that you hold
Made to love you

Declan J Donovan
Better
Human Way

Lewis Capaldi
Bruises
Lost on you
Mercy

Dean Lewis
Need you now (acoustic)
Chemicals
Lose my mind
Waves

Forest Blakk
Love me
Tread lightly
Where I first found you

Plested
Worthy of oy
First time
Lost for words

Michael Kiwanuka
Cold little heart
Love & hate
Home again

Oliko tuttuja artisteja? Tuossa kattava lista leppoisista biiseistä niin IG Storiesien taustalle kuin leppoisan letkeään lauantaiaamuunkin. En tiedä löytyykö Spotifysta mun Insta Story -musiikkilistaani, mutta jos löytyy niin sieltä löydätte vielä muutamia muita biisejä. Yhteensä biisejä siellä taitaa olla 50, mutta lisäilen sinne jatkuvasti uusia. Sitä mukaa, kun niitä kuulen. Ei ole lainkaan tavanomaista, että kysyn kahvilassa tai kaupassa henkilökunnalta, että mikä biisi taustalla soi. ID

Nyt toivottelen ihanaa lauantaita ja hyvää syyslomaa teille, keillä sellainen alkoi ♥  Itselläni on viikon palkaton loma päivätöistä. Jotta saan viettää aikaa noiden lomailevien koululaisten kanssa. Kotosalla ollaan suurin osa viikosta, mutta Suomen Turkkusessa olisi kyllä myös tarkoitus mennä käymään! Sekä yhtenä arki-iltana ystävien kanssa ”after work” -viineillä, vaikken töissätöissä tulevalla viikolla olekaan 😀 

LAUANTAITERKUIN,