keskiviikko 17. lokakuun 2018

”Äiti, pitääkö sun aina tehdä töitä?”

HEIPPA IHANAT!

Musta tuntuu, että ei ole yhtäkään vanhempaa, kuka ei joskus kokisi huonoa omatuntoa siitä, että käy töissä. Riittämättömyyttä ja tunnetta, että viettääkö lasten kanssa tarpeeksi aikaa. Itse sain varttua maailman parhaimmassa perheessä, jossa rakkautta ei puuttunut. Mutta jossa kummatkin vanhemmat tekivät paljon töitä. Erittäin paljon töitä. Lapsen silmin liian paljon töitä. Iskä yrittäjänä teki pitkiä päiviä, reissasi paljon ja usein oli viikonloputkin asiakkaita kestittämässä. Se oli sitä 80-lukua, kun asiakkaita maasutettiin saunailloin.

Äiti toimi ison tamperelaisen yrityksen johto- ja hallintotehtävissä ja työpäivät venyivät usein iltatilaisuuksien takia myöhäiselle. Myös viikonloppuisin totuin viettämään aikaa äidin toimistolla, sillä aikaa kun äiti teki töitä. Vieläkin muistan tuon kuudennen kerroksen pitkän käytävän ja sen kuinka kiva sitä oli juosta täpöillä päästä päähän.

Itse olen paljon viime aikoina pohtinut sitä, kuinka tärkeää on näyttää työnteon malli kotona. Jotta lapset näkevät, että ilman työntekoa ei pystyttäisi tekemään esimerkiksi niitä yhteisiä ulkomaanreissuja, joista kaikki nautimme niin kovin. Että he oppisivat, että vain työtä tekemällä pystyy saavuttamaan tietynlaisen elintason. Taloudellisesti turvatumman elämän, joka helpottaa elämää ihan hirmuisesti. Raha ei tuo onnea, mutta kyllä työnteosta vastineena saatu korvaus helpottaa elämää hurjasti. Sitä tuskin kukaan pystyy kieltämään. Ja toisaalta olen ollut sangen kiitollinen, että meillä molemmilla on työpaikat ja useasti kertonutkin lapsille, että tänä päivänä työnteko ei välttämättä ole mikään itsestäänselvyys.

Olen pohtinut myös sitä, että miten opettaa lapsille, että työnteko voi olla yksi sangen mielekäs osa elämää. Siinä mielessä olen saanut lottovoiton, että mulla on kaksi ihanaa työpaikkaa. Molemmissa maailman parhaimmat työkaverit. Harvoin meidän perheessä kuuluu sunnuntaisin mutinaa alkavasta työviikosta. Tai aamuisin sadattelua työpaikasta, johon täytyy lähteä. Oli kyse kotitoimisto- tai työtyöpäivästä.

Mutta tässä päästäänkin siihen aiheeseen, että missä menee raja työnteon tekemisen suhteen. Työn mielekkyys kun voi pahimmillaan olla huono juttu. Rakkaus työntekemiseen avain itsensä loppuun polttamiseen. Ellei osaisi himmata, kun aika on. Kun toisen työni toimisto on täällä kotona, niin helposti sitä livahtaa tänne työhuoneeseen ”ihan vain vähän kirjoittelemaan” kirjoitusinspiraation vallitessa. Oli kello sitten lauantaiaamuna kymmenen tai keskiviikkoiltana puoli seitsemän. Työaikoja minä en tunne. Olen yrittänyt asettaa itselleni työajat, mutta se ei toimi. Kuka tahansa kirjoitustyötä tekevä ihminen sen tietää, että kun se luovuuspuuska iskee, niin silloin on tartuttava näppäimistöön.

Ei ole kerta eikä kaksi, kun olen kuullut jomman kumman lapsen suusta kysymyksen: ”Äiti, pitääkö sun aina tehdä töitä?”. Sillä sekunnilla tuntenut sen tunteen, minkä itse pikkutyttönä tunsin. Aivan liian usein. Odotuksen, että koska äidin työpäivä loppuu. Sellaista en halua meidän lasten usein joutuvan tuntemaan. Tällä viikolla meidän lapset ovat tottuneet siihen, että äiti on lomalla. Yllättyneet nähdessään äidin, joka ei istu tietokoneella tai läppärillä. Nähneet äidin joka rötköttää siellä sohvannurkassa tanskalaisten sisustuslehtiensä parissa. Joka saattaa ex tempore jopa suostua pyyntöön lähteä erääseen ruotsalaiseen ravitsemussisustusliikkeeseen lihapullille. Kesken arkipäivän.

Hirmuisen vaikeita asioita jälleen nämä työnteon ja perheen väliset asiat. Tuntuu, että jälleen kerran tämä vanhemmuus on ammatti, jota varten pitäisi käydä miljoona vuotta korkeakouluja. Tehdä käytännön ryhmätöitä ja lukea kirjakaupalla teoriaa. Toisaalta taas koen vanhemmuuden etuoikeutena. Elämän mittaisena pestinä, jossa pärjää parhaiten kuuntelemalla sisintään ja toimimalla niin, miten parhaaksi näkee 

KESKIVIIKKOTERKUIN,

PS. ja koska lomailen tämän viikon, niin kommentteihin vastaamiset laahaa. Kiitos niistä ihanat, kuron ne kyllä kiinni. Mutta ensiksi sinne ruotsalaiseen ravitsemussisustusliikkeeseen murkinoimaan 🙂


8 Responses to “”Äiti, pitääkö sun aina tehdä töitä?””

  1. Riina sanoo:

    Samat mietteet täällä! Lapsena olin silloin tällöin äidin tai isän työpaikalla mukana, ja enemmän se oli jännää ja kivaa kuin ikävää. Ja sieltähän se kumpus oma eka työkin, kun aloin tstoa viikkosiivoamaan yläkouluikäisenä 🙂

    • Maria sanoo:

      Moikka Riina!

      Mulla oli aivan sama; eka kesätyöpaikka (jos ei mallilautojen maalauksia 13-kesäisenä lasketa) oli just äiskän työpaikalla. Jaoin sisäistä postia, myös siellä pitkällä käytävällä, jossa olin tottunut pienempänä juoksemaan 🙂

      Ihanaa torstaita! ♥

  2. Kuulostaa niin tutulta. Olen täysin yhden asian ihminen, siksi joko olen töissä tai en ole. Tällä hetkellä yritän irtautua sataprosenttisesti, ensi viikolla taas teen sataprosenttisesti töitä.

    Kun lapset olivat pieniä, ratkaisin asian jäämällä kotiin moneksi vuodeksi. Kun esikoinen joskus haaveili jostain reissusta, riitti että muistutin häntä vaihtoehdosta, että äiti lähtisi töihin. Kymmenvuotias esikoinen valitsi ennemmin äidin, joka on kotona. Kuopus on nyt kahdeksan ja välillä tunnen huonoa omaatuntoa hänen vuokseen, toisaalta hänen onnensa on, että hänellä on useampi isompi sisarus seuranaan. Ja itse nautin töissäkäynnistä suuresti, aivan kuten silloin nautin kotona lasten kanssa olemisesta.

    Rentouttavaa lomaa <3

    • Maria sanoo:

      Heippa Ei-Leen

      sehän se juurikin tärkeintä olisi, että osaisi irtaantua töistä välillä ♥ Ihan jo lastenkin, saatikka itsensä kannalta.

      Kotiäitiys silloin kun lapset ovat pieniä on kultaakin kalliimpaa. Niin paljon arvokkaampaa kuin mitkään ulkomaan reissut.

      Mä olen myös sellainen äiti, että koen olevani kotona parempi äiti, kun saan olla myös töissä. Eli pystyn antamaan lapsilleni enemmän, kun saan vähän muita aikuiskontakteja töissä ollessani.

      Hei kiitos ja ihanaa lomaa teillekin ♥

  3. Seija sanoo:

    Hei Maria…
    Ihana kirjoitus. Olin pienen maatilan vanhin ja minulla nuorempi veli. Vanhemmat teki aina töitä. Mutta sunnuntaisin vaan ihan pakollinen. Siinä opin työntekemisen… Murrosiössä kapinoin hiukan ja kadehdin niitä, joilla ei ollut maanviljelystä.

    Annoimme omien lasten keskittyä kouluun, opiskeluun,harrastuksiin, tietenkin pikkusiskon kaitsemista ja ruuan lämmitystä. Me käytiin töissä miehen kanssa. Jossain vaiheessa huolestuin, että olinko päästänyt heidät liian helpolla??? Olimmeko opettaneet työntekemisen mallin??
    Se oli turhaa… Vanhinta topuuttelin heti ensimmäisten ammattiin opisken aikana kun illat ja viikonloput teki töitä. Kaikki kolme ovat saaneet opiskelua jälkeen töitä ja suunnitelmia opiskeluun tuntuu olevan. Poikamme painii väitöskirjansa kanssa ja tekee yliopistolla tutkimustyötä. Lokakuun alku ilahdutti, oli saanut hyvän apurahan.
    Kaikkea hyvää Maria sinulle ja perheellesi ja kiitos niin ihanasta blogista.
    Halusin kertoa omaa tarinaa… Jota hyvin paljon mietin, kuten sinäkin kultaisen keskitien löytämisestä työntekemiseen.
    seijasa❤

    • Maria sanoo:

      Moikka Seija

      ja ihanaa – kiitos tarinasi jakamisesta ♥

      Tiedätkös, itsekin isän kotitilalla lapsuudenkesiä viettäessäni sain lempeän kautta opetella työnteon. Vaikka kerran teimme veljen kanssa lakon, kun navetan maalaus ei edistynyt. Iskä kävi ostamassa maaliruiskun ja jatkoimme hommia 😀

      Oih, onnea poikasi väikkärin apurahasta! Kuulostaa siltä, että teillä on ihana ja tasapainoinen perhe. Se on onni tässä maailmassa ♥

      Kiitos sinulle ja ihania lokakuun päiviä ♥

  4. EijaMarianne sanoo:

    Hei, tämä teksti on aivan huippujuttu.”että työnteko voi olla yksi sangen mielekäs osa elämää”, tätä asennetta pitäisi korostaa enemmänkin nykyään, samoin sitä että mitä saa vastineeksi työstä kuten hienosti kuvasit. Tuntuu että nykypäivänä näitä puolia ei riittävästi tuoda esiin. Ihmiset valittavat aamuisin töihin menoa ja pyrkivät lähtemään sieltä varsin varhain…,” työ on pakkopullaa” monelle. Oma asenne ratkaisee niin paljon ja miten sen siirrämme lapsillemme… jaoin blogiasi fb ja instagramitutuilleni, että lukekaa please, tämä vaan kolahti. Tuo sukupolvelta seuraavalle- ajatus pitäisi olla punaisena lankana jokaisen aikuisen elämässä. Ei ”mulle ja hetipaikalla”-kuten valitettavasti monasti on vallalla. Hyvää syksyn jatkoa.

    • Maria sanoo:

      Heippa EijaMarianne

      ja hei kiitos kaunis ♥

      Näinhän se on, että työ on niin iso osa elämää, että olisi hyvä, jos se ei olisi vain ”välttämätön paha”. Harmillisen usein kuitenkin kuulee purnausta työpaikasta.

      Voi kiitos, että jaoit postaukseni 🙂

      Hyvää syksyä sinullekin ♥

Kommentoi