lauantai 18. tammikuun 2020

Mitäs jos talvea ei tulekaan?

MOIKKAMOI!

Tiedättekö, että tuossa pikku hölköttelyllä ollessani tuli yhtäkkiä kevään tuoksu. Sellainen märän, uuden nurmikon tuoksu. Lähistön lammen päältä oli osin jää jo sulanut ja jään päälle oli heitelty keppejä. Joki tulvi uomistaan ja sorsat pitivät lauantaikarnevaalejaan tulvavedessä.  Vaikka ilma on lonkeronharmaampi kuin marraskuussa konsanaan, oli se kuitenkin omalla tavallaan kirkkaampi.

Aloin miettimään, että olisiko se nyt sitten katastrofi, jos talvea ei enää tulisikaan? Ekosysteemille ja luonnolle muutenkin ei olisi hyvä juttu, mutta minulle – olisinko valmis siitä, että kevät aikaistuisi ja sitä myötä ne kesäiset ihanat illat, kun aurinko kultaa maiseman?

Miehen kanssa juuri ruokapöydässä juteltiin, että onhan sitä luntakin tullut tänä talvena. Marraskuussa oli monta päivää näkymä kuin winter wonderlandissa konsanaan. Tuolloin fiilistelin sydämeni pohjasta töppölumisia puita kotikadulla. Toisenkin kerran saimme lunta ja silloin onneksi osasin myös nauttia siitä ja kävellä keskustaan lumisen Pispalan läpi. Vaikkei täällä meillä ole sen jälkeen lunta satanutkaan, ainakaan niin että olisi jäänyt maahan, niin tuolla Teivossa, jossa käymme porrastreenejä ja ylämäkivetoja tekemässä on pari kertaa ollut aivan täystalvi. Tunti silloin tällöin täystalven keskellä on tehnyt sielulle mannaa.

Toki meillä oli myös etuoikeus kokea paukkupakkaset ja valkoinen maa Pyhällä. En tiedä olisinko ilman tuota kokemusta valmis kevääseen tässä mittakaavassa.

Täytyy myöntää, että mä olen kääntänyt katseeni jo täysin keväisiin juttuihin. Kulkenut tuolla takapihalla ja pohtinut, että mitäköhän sieltä nyt taas tuppaakaan maan pinnalle. Käynyt ammentamassa yrttimaan antia, ne yrtit, jotka maahan jäivät kukoistavat. Se ei kuitenkaan ole poissulkenut sitä, että olen osannut nauttia tässä hetkessä täysin. Ihastellut pitenevää päivää ja sulaa Pyhäjärveä. Lintujen laulua, joka aamuisin siivittää koiran ulkoilutuslenkkiä.

Kyllä, haluaisin että meillä olisi tällä hetkellä viime vuoden kaltaiset olosuhteet. Pääsisi hiihtämään ja lapset pääsisivät pulkkamäkeen. Mutta kun kädessäni ei ole sitä kynää, jolla piirtää näitä asioita, niin ei auta muuta kuin nostaa kädet ylös ja hyväksyä se, mitä on. Ja heittää pieni toive ilmoille, että ehkä ensi vuonna taas sitten olisi toisenlainen talvi ♥ 

Onko siellä heitetty toivo paukkupakkasten ja lumen suhteen? Siis kaikki te Oulusta ja Kuopiijosta alaspäin olijat? 🙂

LEPPOISAA LAUANTAITA,

 

 


torstai 16. tammikuun 2020

Mitä tykkään katsoa telkkarista?

MOIKKAMOI IHANAT!

Mitä kuuluu? Viime aikoina ajatukseni ovat olleet aika diipeissä jutuissa. Sellaisissa syvissä hyvinvoinnin koukeroissa. Osin sen takia, että viime aikoina olen tehnyt lopputyötä ajatuksen tasolla kuin viimeistä päivää. Tutustunut pitkästä aikaa tieteellisen kirjoittamisen saloihin ja muistellut miten viittaukset tehtiin. Etsinyt tieteellisesti päteviä interventioita ja niihin mittareita. Kahlannut läpi alan kirjallisuutta ja pohtinut, josko lopputyön kirjoittaisi englanniksi. Jotkut termit, kun eivät oikein käänny suomen kielelle. Lopputyöni teen merkityksellisen parisuhteen vaikutuksesta elämän tyytyväisyyteen, joten voipi olla että tännekin siitä pieni siivu tulee kirjoitettua 🙂

Joten nyt luvassa hieman kevyempää juttua, joka kyllä myös liittyy hyvinvointiin 🙂 Mä sain aikapäiviä sitten (syksyllä) viestiä IG diren kautta, että tuleeko mun seurattua enää telkkariohjelmia vai katsotaanko miehen kanssa vain suoratoistopalvelun kautta sarjoja. Silloin vastasin, että pääosin suoratoistopalvelun kautta ohjelmia. Koin ja koen edelleen, että on ihanaa katsoa sarjaa monta jaksoa putkeen. Mutta…

Talven aikana (vai pitäisikö tätä jo kevääksi kutsua ;)) olen alkanut katsomaan telkkaria enemmänkin. Huomaan yhtäkkiä odottavani tiettyjä viikonpäiviä, koska tiedän, että silloin tulee uusi jakso jostain niistä ohjelmista, joihin olen koukuttunut. Huomaan myös, että siinä missä suoratoistopalvelun kautta tulee katsottua enemmänkin rikos/draamasarjoja, niin telkkarista tulee katsottua ruoka-, hyvinvointi- ja visailuohjelmia.

Mä tykkään tällä hetkellä katsoa Koko Suomi leipoo -ohjelmaa. Tämä on itse asiassa koko meidän perheen naisten suosikki. Usein miehen ollessa työreissussa, pötkötämme tyttöjen kanssa meidän sängyllä yökkäreissä ja katsomme uusimman jakson. Kertaakaan ei olla selvitty jaksosta ilman, että jollekin tulee nälkä. Näinhän se yleensä leivonta- ja ruokaohjelmissa käy. Toinen ruokaan liittyvä suosikkini (joka muuten alkaa uusin jaksoin helmikuun alussa) on Neljän tähden illallinen. Tykkään niin paljon siitä, että tuo tulee joka arki-ilta (jos nyt en väärin muista). Usein katson kyllä koko viikon jaksot kerralla. Kaappaus keittiössä on yksi all time favorite ja eikös siitäkin ala nyt uudet jaksot?

Visailuohjelmista katsotaan The Wall:ia. Mikäli telkkarin eteen sillain sopivasti satumme. Tykkään, vaikka välillä kysymykset ovat sitä luokkaa, että ei minkäänlaista hajua. Myös Haluatko miljonääriksi jää päälle kanavarallia tehtäessä. Salainen paheeni on Huutokauppakeisari. Tätäkään varten en peru suunnitelmiani, mutta usein se tulee just niin telkkarista, että olemme rauhoittuneet alakerran sohvalle. Alusta asti mun ei tarvitse nähdä, mutta se loppu, jossa kertoo paljon tienasi, on pakko nähdä 😀

Tykkään katsoa myös Olet mitä syöt -ohjelmaa sen takia, että olen saanut siitä hyviä vinkkejä mm. liikuntaan ja ravintoon. Myötäinto ja -ilo on mun mielestä myös parasta ja rakastan nähdä, miten ihmiset alkaa muutosten myötä säteilemään! Sisustusohjelmista jään sohvalle katsomaan Remppa vai Muutto -ohjelmaa. Tykkään eniten siitä Kanadan versiosta. Tuossa ohjelmassa on vain se paha puoli, että se saa sisustusinnon tappiin. Tykkään niistä periamerikkalaisista sisustuksista lasipöytineen ja isoine kukkakimppuineen. Ja kevään tullessa yksi suosikkini on Huvila ja Huussi. Mökkikautta odotellessa

Pitääkö olla huolissaan kuuluu myös niihin ohjelmiin, joita katsotaan yhdessä. Rrrrakastan Kari Hotakaisen, Miika Nousiaisen ja Tuomas Kyrön älykästä dialogia. Jennin pirskahtelevaa iloisuutta. Mies katsoo Villi korttia ja ajan myötä mäkin olen siihen koukuttunut. Siinä saa nauraa vedet silmissä.

Koska olen niin jotenkin ottanut tuon perinteisen töllöttimen katsomisen vaihtuvine ohjelmineen palautuskeinokseni, niin olen alkanut haaveilemaan olohuoneeseen telkkaria. Tällä hetkellähän meillä on telkkari makkarissa ja kellarissa. Josko sen makkarin telkun siirtäisi olohuoneeseen. Mustan senkin päälle se ei mene, joten pitäisi olla sellainen tv-kaappi, että sen saa piiloon halutessaan.

Nyt harrastusten pariin; meillä pienempi aloitti taas tanssin parin vuoden tauon jälkeen. Reilun vuoden kävi cheerissä, mutta tanssi veti takaisin sinne. Ja harmillisesti menivät päällekkäin, joten tanssi voitti.

Mitä sä tykkäät katsoa telkkarista?

IHANAA TORSTAI-ILTAA,

PS. näiden lisäksi katson kyllä myös lätkää, amerikkalaista jalkapalloa, hiihtoa, uutisia ja tulosruutua 🙂

 


keskiviikko 15. tammikuun 2020

Vähemmän ruoskaa, enemmän rakkautta

HEI HUOMENTA IHANAT!

Aamuenergiat ei ota loppuakseen, joten nautitaan niistä niin kauan kuin energiaa riittää. Tällä viikolla olen huomannut olevani tuotteliain näin heti aamusta.

Mä olen viime aikoina miettinyt sitä, kuinka paljon itse kullakin ruoska viuhuu. Varsinkin näin uuden vuoden ja vuosikymmenen alussa. Kurjistutaan liian tiukalla dieetillä ja kenties omilla teoillamme lasketaan elämänlaatuamme. Jopa merkittävissä määrin. Pahimmassa tapauksessa leikitään sillä tärkeimmällä eli terveydellämme. Mitäs jos annettaisiin itsellemme vähemmän ruoskaa ja enemmän rakkautta. Ainakin me terveet, jotka siihen pystymme ilman rajoitteita. Ja jälleen nämä sanat tulevat sellaisen ihmisen kynästä, joka on läpikäynyt kaikki dieetit mitä maa päällään kantaa. Normaalipainoisena, hoikkana nuorena aikuisena ajatellut, että olisin ehkä ihmisenä parempi, jos painaisin 48 kiloa. Sen 52,5 kilon sijaan. Tavoitteeni saavutin kaalikeittodieetin, paaston ja juoksulenkkien avulla parissa viikossa. Olo oli kaikkea muuta kuin hyvinvoiva. Olin väsynyt, ärtynyt ja itsetuntoni oli nollassa. Farkut tippuivat päältä ja rintsikat jäivät vailla täytettä.

Näin jälkikäteen olisin valinnut ruoskan sijaan rakkauden. Mutta joskus meidän on pakko elää tiettyjä elämänvaiheita viisastuaksemme. Koska virheethän on niitä, mistä elämässä opimme. Sen takia omat mokat ja ajatusharhatkin on hyvä ottaa oppimismielessä. Just puhuttiin siitä itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä täällä.  Siitä, miten se on mun mielestä (ja monen ihan tutkijankin mielestä) avaintekijä hyvinvoinnissamme.

Ruoska ei vain viuhu omasta toimestamme kohdistuen itseemme, vaan löysin muutamia muitakin tilanteita, jossa ruoskan sijaan voisi ehkä olla tarpeen keskittyä muunlaiseen motivoimiseen. Mikäli siis tuota ruoskaa voi edes motivointikeinoksi kutsua.

Yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen. Näin sanoo osakeyhtiölain viides pykälä ja näin sen vissiin sitten kuuluu olla. Mutta millä kustannuksella tätä viidettä pykälää toteutetaan…työntekijöiden hyvinvoinnin kustannuksella? Miten yrityksen kävisi, jos yritysjohto viuhuttaisikin ruoskan sijaan hyvinvointisauvaa, joka taikoisi yritysjohdolle kaiken empatiasta työntekijöiden hyvinvoinnin tärkeyden ymmärtämiseen? Koska työntekijäthän loppupeleissä ovat yrityksen tärkein voimavara.

Itse näen asian niin, että jos yritys haluaa tuottaa voittoa, niin sen on panostettava työntekijöiden hyvinvointiin. Vanhanaikainen tulos tai ulos -menetelmä on edelleen käytössä, varsinkin monessa pörssiyhtiössä (ja kyllä, ymmärrän miksi), mutta vääränlaisella tai puutteellisella motivoinnilla ei voi syyttää kuin itseään, jos ei tulosta synny. Työntekijöiden suuri vaihtuvuus varmasti on indikaattori myös yritysjohdolle jostain, eikö? Mitäs jos tuo ruoska korvattaisiinkin merkityssauvalla, jota viuhuttamalla samalla yrityksen jokainen työntekijä kokisi roolinsa merkitykselliseksi yrityksessä? Veikkaan, että  sitä myötä työntekijöiden vaihtuvuus pienenisi ja tuo osakeyhtiölain viides pykälä täyttyisi.

Myös meille vanhemmille soisi välillä ruoskan sijaan rakkautta. Milloin ruoskimme itseämme tuntiessamme riittämättömyyttä, milloin lapsiamme parempiin suorituksiin koulussa tai harrastuksissa. Riittämättömyyttä tuntee varmasti jokainen vanhempi joskus, mutta koen, että ei se ainakaan helpota riittämättömyyden tunteessa, jos soimaamme siitä itseämme lisää. Itsekin koen joskus aikataulujen takia riittämättömyyttä. Silloin raivaan kalenterista tilaa lapsille. Ja pitäydyn tuossa suunnitelmassa. Laitan puhelimen sivuun ja omistan koko illan lautapeleille, herkuttelulle sekä mikä tärkeintä, niille rakkaille lapsille ja läsnäololle. Otan opikseni, mutta en ruoski itseäni.

Kuinka helposti sitä kertoo äänenpainollaan ysin keskiarvon lapselle, ettei ole tyytyväinen 7+ hissan kokeen numeroon? Miksei vain voisi sanoa, että ihan hyvin meni – ensi kerralla menee sitten vielä paremmin. Jos tähän edes tarvetta on. Mä muistan pelänneeni näyttää huonoja koenumeroita kotona. Se oli ihan kamalaa. Tuntui, että kokeesta piti saada hyvä numero (ysi tai kymppi) tai muuten sitä olisi jotenkin huonompi kuin muut. Vaikka lopulta en muista, että kukaan olisi mulle kertaakaan huutanut tai edes kertonut äänenpainollaan olevansa pettynyt. Mua rakastettiin kasin keskiarvolla ja se riitti.

Tällaisia ajatuksia mulla heräsi yhtenä kauniina ja kuulaana pakkaspäivänä lenkillä. Kun kävelin hissukseen luonnosta nauttien pari tuntia. Tuntien pikkupakkasen poskillani, aurinkolasit silmilläni. Ilman sykemittarin piipityksiä sykerajoista. Ilman kiirettä mihinkään. Ilman painetta hengästyä. Ilman kilometritavoitteita. Tyytyväisenä just siihen olotilaani. Sellaisena kuin olin. Elämässä ei ole koskaan liikaa rakkautta. Muistetaan tuhlata sitä ihan huolella – se kun ei tuhlaamisesta kulu ♥ 

KIVAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,

 


maanantai 13. tammikuun 2020

Hyvinvointi on omasta aktiivisuudesta kiinni

HEIPPA!

Tuossa aamulla, kun tein aamuharjoituksia viinipullon korkki hampaiden välissä, aloin miettimään kuinka moni hyvinvointiin liittyvä asia on loppupeleistä omasta aktiivisuudesta kiinni. Niin kuin tuo narskuttelulihasten vetreytys. Mä käyn joka kuukausi voice massagessa, jossa nuo mun välillä erittäin jumiutuneet purentalihakset manipuloidaan auki. Mutta se ei yksin riitä, vaan mun täytyy tehdä töitä myös itse, jottei korva mene taas lukkoon ja ala vinkumaan. Ettei pää räjähdä ja niskat poksahda. Ettei poskipäät pistele ja silmät sumene.

Sen takia otin taas vuoden vaihteessa itseäni niskasta kiinni tämän(kin) asian suhteen. Päivittäiset treenit viinipullon korkin kanssa ovat tuoneet tulosta ja siinä, missä aloitin lyhennetyllä korkilla, saan kohta ottaa kokonaisen korkin käyttöön. Tuon lisäksi joka aamuiset guashalastaukset avaa jumeja korvien edestä ja saa nesteet kiertämään yön jäljiltä.

Parikymppisenä, kun sain jännitysniskadiagnoosin, kävin Kelan tukemana fyssarilla vuoden verran. Mutta en muista kertaakaan tehneeni kotona harjoituksia, joita sain. En venytellyt enkä liiemmin pitänyt huolta itsestäni. Ellei spinningiä otettu huomioon siinä haalaribileiden välipäivinä. Nyt tuo sama ihana hieroja, joka hieroo mun purentalihakset, käsittelee usein ensin selkää, niskaa ja rintarankaa. Me ollaan reilussa vuodessa päästy siihen pisteeseen, että tuo on vain ns. huoltokäsittelyä. Pahoja jumeja ei ole ollut muuta kuin kerran tai kaksi, sillä olen pitänyt kotona niin hyvää huolta lihaksistostani ja venytellyt.

Reilut neljäkymmentä vuotta siihen meni, että hiffasin mistä tässä hyvinvoinnista on kyse. Ja hei parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mulle hyvinvointi on kokonaisuus, jossa niin psyykkinen kuin fyysinenkin hyvinvointi kulkevat käsi kädessä ja mikä tärkeintä; ovat balanssissa.

Se, missä aiemmin ajattelin, että hei – aina tulee uusi maanantai, en enää odota uutta maanantaita. Vaan toimin samantien. Tai oikeastaan olen toiminut jo pidemmän aikaa. Se, että saa liikunnasta miellyttävän ja energisoivan osan elämää ei tapahdu hetkessä. Alkuun on mentävä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Välillä teen sitä vieläkin, kun tuntuu että kaipaan pientä buustia esimerkiksi juoksemiseen. Eilen vedin aivan liian pitkän juoksulenkin sykelukemiini nähden. Lenkin jälkeen luulin kuolevani (no en nyt tietysti oikeasti) ja olin aivan puhki. Hehkuin kuin paloauto ja syke tuntui päässä asti. Viileän suihkun jälkeen se iski. Euforia.

Kyllä, mä olen sitä mieltä että hyvinvointi on valintoja. Kukaan ei tule mua sohvan nurkasta lenkille nostamaan, ellen itse valitse sieltä nousta. Kukaan muu ei tee valintaa maanantain ihanuudesta mun puolesta kuin mä itse. Kukaan ei pakota mua syömään terveellisesti, ellen itse sitä valitse tehdä. Kukaan muu ei saa mua hidastamaan tahtia muuta kuin mä itse. Kukaan muu ei tee mun puolesta päätöstä nauttia elämästä. Hyvinvoivana ja uutta draivia täynnä. Jopa näin maanantaiaamuna

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,


lauantai 11. tammikuun 2020

Näin elämä on helpottunut lasten kasvamisen myötä

HYVÄÄ LAUANTAI-ILTAA IHANAT!

Toivottavasti siellä vietellään rentoa ja palauttavaa viikonloppua. Mulla kruunasi viikonlopun parituntinen kävelylenkki niin ihanassa pakkassäässä, että oksat pois. Nyt illalla ollaan kotoiltu ihan urakalla, tehtiin ruokaa ja parhaamme mukaan hurrattiin Tapparaa voittoon. Ei tainneet kuulua meidän tsempit ihan Hakametsään asti 😉

Ollaan viime aikoina juteltu jonkun verran kasvatusasioista lasten kasvaessa. Edelleen olen sitä mieltä, että lapset ovat kaikki erilaisia. Murrosiät ovat erilaisia. Nyt kun meillä asustaa pian 13- ja 15-vuotiaat nuoret naiset, niin tottahan toki murrosikä näkyy ja kuuluu. Ei usein, mutta silloin tällöin. Mutta hei, mä otan krediitit siitä meille vanhempina, että ollaan pystytty luomaan niin turvallinen ilmapiiri kotiin, että toiset uskaltavat täällä tarpeen mukaan purkaa turhautumistaan, joka liittyy tähän ikään. Saa sanoa välillä vähän ilkeästi ilman, että me vanhemmat siitä otamme itseemme. Saa lähteä omaan huoneeseen niskojaan niksautellen, jos tilanne sitä vaatii. Tulla hetken päästä alas ja pyytää omalla tavallaan anteeksi.

Asiat eivät ole mustavalkoisia ja varsinkin näin murtsikkaikäisten lasten vanhempana sitä on oppinut pidentämään pinnaa. Tajunnut, että itse pitää asettua aikuisen rooliin. Hyvä esimerkki tästä oli männä viikolla, kun meillä toinen lapsista kadotti matkakortin. Tai mikä bussikortti se nyt onkaan 😀 Sen sijaan, että olisin laittanut whatsuppiin pääkallon kuvia ja heristellyt nyrkkiä, laitoin sydämiä ja lupasin kuolettaa kortin asap. Kaikille meille tapahtuu virheitä ja mä näen, että ne ovat niitä kasvun paikkoja. Silloin on syytä tukea ja riippuen toki mokasta, näyttää aikuisen mallilla, miten vastoinkäymiset hoidetaan.
Elämä on tuonut paljon lisää lasten kasvaessa. Edelleen olen sitä mieltä, että elämä on helpottunut vuosi vuodelta. Murrosiän myllerrysten sijaan haluan tässäkin postauksessa keskittyä niihin hyviin juttuihin. Sillä onhan tää nyt ihan aikamoista, että niistä just vasta toppahaalareissa lattialla makaavista meritähdistä on kuoriutunut noin hienoja nuoria naisia

♥ ruokaan saa nykyään laittaa sipulia.
♥ kasviksia ei tarvitse enää muusata keittoihin, vaan ne saa olla ihan näkyvillä.
♥ kun itsellä on tylsää, löytyy liki aina juttelukumppani kotoa.
♥ oman vaatekaapin repertuaaria voi käydä välillä laajentamassa esikoisen huoneesta. Meillä kun menee sama vaatekoko (mun farkut odottelevat tosin hänen päällään nousuveden laskua :D)
♥ kotona on oma meikkitaiteilija, joka osaa tehdä kulmat ja häivytykset miljoona kertaa paremmin kuin minä. Ja näemmä pisamatkin piirtää (huomasin tämän kuvia käsitellessäni).
♥ molempien tyttöjen meikkipussit ovat hurjan paljon kattavammat kuin omani. Niistä tekee välillä löytöjä.
♥ pysyy mukana uusimmista musiikkitrendeistä. Sitä ei tapahtuisi muuten, sillä tuolla Iskelmä-taajudella ei kuulemma moiset soi 😉
♥ nykyään pystytään miehen kanssa tekemään mitä vain juttuja kaksn ja jättämään tytsyt kotiin tietäen, että he pärjäävät.
♥ töistä kotiin tullessa täällä saattaa olla makaronilaatikko uunissa. Meillä tytöt on kovia tekemään ruokaa.
♥ meitä hemmotellaan mitä ihanimmilla leipomuksilla. Kakut ovat tytsyjen bravuureita.
♥ lasten ystävien myötä olen saanut kokonaan uuden sosiaalisen piirin.
♥ nyt kun mun ei tarvitse olla koko ajan saatavilla, voin nukkua päikkärit ihan koska tahansa. Tai käydä kaupassa tai lenkillä.
♥ en muista koska olisin itse tyhjännyt tiskikoneen, kun meillä tuo kuuluu lasten hommiin.
♥ myös pyykkikorit tyhjenevät itsestään, kun opeteltiin tyttöjen kanssa pyykkikoneen ja kuivarin käyttö.
♥ lasten pyykit viikkautuvat kaappeihin heidän toimestaan.
♥ tytöt tykkäävät ostaa omiin huoneisiinsa omilla rahoillaan sisustusjuttuja. Sitten kun kyllästyvät niihin, päätyvät nuo onneksi minulle.
♥ nykyään tyttöjen kanssa pystyy pelaamaan ihan mitä vain kortti- tai lautapeliä.

Vaikka rakastin aikaa, kun lapset olivat pieniä ja täysin riippuvaisia meistä vanhemmista, niin ei tämä napanuoran venytysvaihekaan nyt niin ihan mahdottoman kamala vaihe ole. Onko siellä elämä helpottunut lasten kasvamisen myötä? Meillä vietellään parhaillaan vielä aika hiljaista lauantai-iltaa (mies pelaa alakerrassa Xboxia ja pienempi yläkerrassa Simsiä…), joten taidan ottaa tästä kaiken ilon irti ja mennä sohvalle omien ajatusteni kanssa. Tietäen, että vähän ajan kuluttua esikoinen saapuu kotiin kolmen yökyläystävän kanssa, niin hiljaisuus on muisto vain 😀 Ihanaa, kun talossa on ääntä

LEPPOISAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,