HYVÄÄ LAUANTAI-ILTAA IHANAT!
Toivottavasti siellä vietellään rentoa ja palauttavaa viikonloppua. Mulla kruunasi viikonlopun parituntinen kävelylenkki niin ihanassa pakkassäässä, että oksat pois. Nyt illalla ollaan kotoiltu ihan urakalla, tehtiin ruokaa ja parhaamme mukaan hurrattiin Tapparaa voittoon. Ei tainneet kuulua meidän tsempit ihan Hakametsään asti 😉
Ollaan viime aikoina juteltu jonkun verran kasvatusasioista lasten kasvaessa. Edelleen olen sitä mieltä, että lapset ovat kaikki erilaisia. Murrosiät ovat erilaisia. Nyt kun meillä asustaa pian 13- ja 15-vuotiaat nuoret naiset, niin tottahan toki murrosikä näkyy ja kuuluu. Ei usein, mutta silloin tällöin. Mutta hei, mä otan krediitit siitä meille vanhempina, että ollaan pystytty luomaan niin turvallinen ilmapiiri kotiin, että toiset uskaltavat täällä tarpeen mukaan purkaa turhautumistaan, joka liittyy tähän ikään. Saa sanoa välillä vähän ilkeästi ilman, että me vanhemmat siitä otamme itseemme. Saa lähteä omaan huoneeseen niskojaan niksautellen, jos tilanne sitä vaatii. Tulla hetken päästä alas ja pyytää omalla tavallaan anteeksi.
Asiat eivät ole mustavalkoisia ja varsinkin näin murtsikkaikäisten lasten vanhempana sitä on oppinut pidentämään pinnaa. Tajunnut, että itse pitää asettua aikuisen rooliin. Hyvä esimerkki tästä oli männä viikolla, kun meillä toinen lapsista kadotti matkakortin. Tai mikä bussikortti se nyt onkaan 😀 Sen sijaan, että olisin laittanut whatsuppiin pääkallon kuvia ja heristellyt nyrkkiä, laitoin sydämiä ja lupasin kuolettaa kortin asap. Kaikille meille tapahtuu virheitä ja mä näen, että ne ovat niitä kasvun paikkoja. Silloin on syytä tukea ja riippuen toki mokasta, näyttää aikuisen mallilla, miten vastoinkäymiset hoidetaan.
Elämä on tuonut paljon lisää lasten kasvaessa. Edelleen olen sitä mieltä, että elämä on helpottunut vuosi vuodelta. Murrosiän myllerrysten sijaan haluan tässäkin postauksessa keskittyä niihin hyviin juttuihin. Sillä onhan tää nyt ihan aikamoista, että niistä just vasta toppahaalareissa lattialla makaavista meritähdistä on kuoriutunut noin hienoja nuoria naisia ♥
♥ ruokaan saa nykyään laittaa sipulia.
♥ kasviksia ei tarvitse enää muusata keittoihin, vaan ne saa olla ihan näkyvillä.
♥ kun itsellä on tylsää, löytyy liki aina juttelukumppani kotoa.
♥ oman vaatekaapin repertuaaria voi käydä välillä laajentamassa esikoisen huoneesta. Meillä kun menee sama vaatekoko (mun farkut odottelevat tosin hänen päällään nousuveden laskua :D)
♥ kotona on oma meikkitaiteilija, joka osaa tehdä kulmat ja häivytykset miljoona kertaa paremmin kuin minä. Ja näemmä pisamatkin piirtää (huomasin tämän kuvia käsitellessäni).
♥ molempien tyttöjen meikkipussit ovat hurjan paljon kattavammat kuin omani. Niistä tekee välillä löytöjä.
♥ pysyy mukana uusimmista musiikkitrendeistä. Sitä ei tapahtuisi muuten, sillä tuolla Iskelmä-taajudella ei kuulemma moiset soi 😉
♥ nykyään pystytään miehen kanssa tekemään mitä vain juttuja kaksn ja jättämään tytsyt kotiin tietäen, että he pärjäävät.
♥ töistä kotiin tullessa täällä saattaa olla makaronilaatikko uunissa. Meillä tytöt on kovia tekemään ruokaa.
♥ meitä hemmotellaan mitä ihanimmilla leipomuksilla. Kakut ovat tytsyjen bravuureita.
♥ lasten ystävien myötä olen saanut kokonaan uuden sosiaalisen piirin.
♥ nyt kun mun ei tarvitse olla koko ajan saatavilla, voin nukkua päikkärit ihan koska tahansa. Tai käydä kaupassa tai lenkillä.
♥ en muista koska olisin itse tyhjännyt tiskikoneen, kun meillä tuo kuuluu lasten hommiin.
♥ myös pyykkikorit tyhjenevät itsestään, kun opeteltiin tyttöjen kanssa pyykkikoneen ja kuivarin käyttö.
♥ lasten pyykit viikkautuvat kaappeihin heidän toimestaan.
♥ tytöt tykkäävät ostaa omiin huoneisiinsa omilla rahoillaan sisustusjuttuja. Sitten kun kyllästyvät niihin, päätyvät nuo onneksi minulle.
♥ nykyään tyttöjen kanssa pystyy pelaamaan ihan mitä vain kortti- tai lautapeliä.
Vaikka rakastin aikaa, kun lapset olivat pieniä ja täysin riippuvaisia meistä vanhemmista, niin ei tämä napanuoran venytysvaihekaan nyt niin ihan mahdottoman kamala vaihe ole. Onko siellä elämä helpottunut lasten kasvamisen myötä? Meillä vietellään parhaillaan vielä aika hiljaista lauantai-iltaa (mies pelaa alakerrassa Xboxia ja pienempi yläkerrassa Simsiä…), joten taidan ottaa tästä kaiken ilon irti ja mennä sohvalle omien ajatusteni kanssa. Tietäen, että vähän ajan kuluttua esikoinen saapuu kotiin kolmen yökyläystävän kanssa, niin hiljaisuus on muisto vain 😀 Ihanaa, kun talossa on ääntä ♥
LEPPOISAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,
niin toisella, itsellä murruikäinen autistimin kirjon lapsi enkä voi todella sanoa että on helppoa tai ihanaa, koska minun pitää olla käytettävissä 24h eli oma aika on todella nollissa vaikka mies hoitaa yhtä lailla, niin kukaan terveen vanhempi ei vaan voi tajuta mitä on kun lapsi ei ole terve ja joka minuutti on ajatukset hänessä. Siksi välillä oikeasti on kateellinen ihmisille, joiden elämä on niiin ihanaa, että miksi meille on käynyt näin ja tämä on koko elämän samaa. Toki lapsesta on kiitollinen, mutta se huolen määrä. Kun kuuntelee kaverin ruikutusta, jonka elämä on oikeasti täydellistä ja lapset ovat kuin herran enkeleitä ja hän on väsynyt, niin tekisi mieli…
Hei Lila,
kommenttisi sai minut jotenkin surulliseksi ♥ Olen pahoillani, että teillä on niin raskasta. Saattehan apuja myös ulkopuolelta? Sillä uskoisin, että teidänkin tilanteessa on kaikkien etu, että te vanhempana saatte edes joskus hengähtää ja saatte lomaa kotiarjen ympyröistä.
Se on totta, että kukaan terveen lapsen vanhempi ei voi tajuta, millaista arkea ei-terveen lapsen perheessä eletään. Uskoisin kuitenkin, että se kiitollisuus ja rakkaus lapseen ei ole kuitenkaan tuosta terveydestä kiinni. Uskon, että se rakkaus lasta kohtaan on teilläkin se, mikä antaa voimia.
Itse en ole tuttu autismin kanssa, mutta minua jäi askarruttamaan asia niin paljon, että halusin ottaa selvää asiasta. Että pystyisin kuvittelemaan edes murto-osan teidän arjestanne murrosikäisen kanssa. Jossain törmäsin lauseeseen, että murrosikä on haastavaa ns. terveille lapsille, mutta erittäin vaikeaa autismikirjon omaaville (varsinkin tytöille). Kuinka murrosikä koettelee yhtäkkiä; alakoulu saattaa olla vielä helppoa mm. sosiaalisten suhteiden kanssa, mutta yläkoulussa nuo suhteet mutkistuvat (uusien tunteiden myötä) ihan terveilläkin lapsilla. Myös murrosiäin mukanaan tuomat muutokset kropassa, jotka ovat vaikeita hyväksyä terveille lapsille ovat hurjan paljon vaikeampia hyväksyä heille, keiden muutoksen hyväksymiskyky on selvästi alentunut.
Aurinkoisia tammikuun päiviä ja hurjan paljon voimia jokaiseen päivään ♥
Hei Maria,
Ihanan leppoisa kirjoitus haikeutta aiheuttavasta aiheesta. Itse olen tänä syksynä/talvena kipuillut lasten kasvamisen ja siihen liittyvän haikeuden kanssa erityisen paljon, kun nuorin aloitti koulun ja toinen siirtyi yläasteelle. Eivät ole enää ihan pieniä lapsia kumpikaan. Toisaalta niin haikeaa, ja yhtä aikaa ihanaa ja mieltä lämmittävää nähdä miten hienosti kumpikin tahoillaan pikku hiljaa itsenäistyvät.
Onnellista alkanutta vuotta sinulle ja perheellesi.
-Mia
Hei Mia
ja voi kiitos ♥
Tarkoituksella tein tekstistä vähän keveämmän; uskon, että murrosikäisen kanssakin selviää himppusen keveämmällä otteella. Sillä, että löysää omaa nutturaa (toki tarvittaessa osaa sitä kiristääkin ja pitää rajat hyppysissään, kun tilanne sitä vaatii) 🙂
Lasten kasvaminen on jotenkin haikeaa, mutta nyt viimeisen vuoden aikana olen oppinut näkemään ne positiiviset puolet. Ollakin, että ne ovat tyyliin ”mulla on oma kulmien muotoilija”. Ei sitä ehkä selviäisi tästä kasvun vaiheesta itsekään tervejärkisenä ellei ottaisi vähän huumoria mukaan 😀
Kiitos samoin, onnellista alkanutta vuotta teillekin ja aurinkoisia talvipäiviä ♥
Asialla on puolensa ja puolensa 🙂 Meillä kohta 15- ja 17-vuotiaat, ihania isoja lapsia. Mutta olisivatpa välillä vielä 2 ja 4 😉
Kyllä, tietyt asiat helpottuvat, mutta tilalle tulee aina jotain uutta. Huolet kasvavat, kun esim. liikkumisen reviiri kasvaa myös. Omaa napanuoraa saa kyllä venyttää ihan huolella…
Heissan Rita
ja just näin, niin kuin kirjoitin niin kyllä meilläkin murrosikä näkyy ja kuuluu; tässä postauksessa halusin nimenomaan tarkoituksella kohdistaa huomioni niihin hyviin puoliin, joita ilmenee lasten kasvaessa 🙂
Se voi olla, että meilläkin parin vuoden päästä venytellään äipän mielestä napanuoraa vähän liikaakin 😀 Tyydyn siis toteamaan, että vielä tässä vaiheessa kaikki on ihan ookoo ♥
Kivaa alkanutta viikkoa ♥
Tämä postaus osui eteeni täydelliseen aikaan. Juuri hetki sitten kiittelin itseäni keittiössä siitä, miten pieneksi osaan sipulin nykyään kastikkeeseen pilkkoa, ettei 5-vuotias sitä sieltä saa nypittyä pois. Hyvä minä! 😀
Heippa Iina
ja todellakin, hyvä sinä 😀
Mä niin muistan tuon vaiheen, mutta hei se menee tosi nopsaa ohi. Ja jos jotain positiivista, niin tosiaan oppii pilkkomaan sipulit sun muut megapieniksi 🙂
Kivaa tiistai-iltaa ♥