MOIKKAMOI!
Aina päätän, että huomenna pidän välipäivän blogista ja sitten huomaan näin ruokatunnilla näpytteleväni postausta 😀 Koukuttavaa puuhaa? Yep. Päässä on miljoona postausideaa, jotka pitäisi saada paperille. Joku sellainen ajatusten puhtaaksi kirjoittava kone olisi toivomuslistalla.
Olen viime aikoina miettinyt sitä, miten ruokailutottumukseni ovat muuttuneet iän myötä. Tuntuu, että parikymppisenä sitä söi saadakseen energiaa. Big Maccejä kului kiitettävään tahtiin ja ruoka ei ollut niinkään nautinto. Se oli polttoaine, joka auttoi jaksamaan. Iltapalaksi valikoitui usein Makuunin irttareita. Eli en mäkään aina ole kuulkaa ollut se ruoalla myysseilevä ja kattauksiin panostava minä. Toki Makuunin irttarit usein kaadoin kippoon, jotta pussi ei rapisisi ;D
Se taisi olla mieheni tavattuani, kun aloin innostumaan todenteolla ruoanlaitosta, ruoan esillepanosta ja siitä mitä suustani alas laitan. Salaatit valtasivat ruokavaliotani ja aloimme käydä Tampereen Kauppahallissa lihaostoksilla. Kerran kuussa paistettiin oikein mureat naudan sisäfilepihvit ja tehtiin niille suussa sulava makea pippurikastike. Liekö tuon ruoan ansiosta, niin aloin tajuta myös sen, kuinka hyvä ja täyteläinen punaviini voi kruunata aterian. Ennen meistä kumpikaan ei ollut tykännyt viineistä lainkaan. Ei edes hän, joka oli asunut Ranskassa viinialueella.
Lasten syntymän myötä ruoanlaitto nousi taas uusiin ulottuvuuksiin. Kotona ollessani istutin lapset heti, kun mahdollista (6 kk iässä…?), syöttötuoliin keittiön työtason viereen. Annoin puukauhan käteen ja tein ruokaa toisten lyödessä kapustalla tahtia. Arkiruokien merkitys korostui tuossa vaiheessa. Ja olihan se miehellekin kiva tulla kotiin, kun ruoka oli valmiina. Illalla saatuamme lapset nukkumaan usein kokkasimme yhdessä vielä iltapalaa. Tai viikonloppuiltaisin vasta varsinaisen iltaruoan. Onni oli se, että lapset nukahtivat jo klo 19 maissa. Ruoasta ja ruokailusta tuli nautinto.
Tänä päivänä ruoka ja ruoanlaitto ovat rakkaita harrastuksiani. Asioita, joihin haluan panostaa. Myös kiireisinä päivinä. Siinä missä aiemmin mulla oli paha tapa plärätä kännykkää syödessäni (jos ei pöydässä ollut muita), olen oppinut nauttimaan ruokailusta ilman mitään muita virikkeitä. Ruoan maut tulevat paremmin esiin. Sitä keskittyy pureskelemaan. Keskittyy nauttimaan ruokahetkestä.
Nykyään osaan tulkita myös kroppaani ja sen tarpeita paljon paremmin kuin aiemmin. Tiedän, että päivällä mun ei kannata syödä kovin hiilaripitoista ateriaa tai liian paljon; työtehokkuus laskee samantien. Illalla voin kyllä nauttia lautasellisen pastaa ja silti virtaa riittää vaikka kuinka. Olen opetellut syömään välipaloja viime vuosina ja syön jotain noin kolmen tunnin välein. Verensokerin tasaisena pitäminen on jotenkin korostunut iän myötä.
Tyttöjen ollessa isompia on ihana huomata, että rakkaus ruokaan on periytynyt. Esikoinen sai ensimmäiseksi valinnaisaineekseen köksän ja toiseksi valinnaisaineekseen luovan köksän. Ja näiden parin viikon aikana noista on jo tullut suosikkiaineita. Kuopuskin sai valinnaisaineekseen tälle vuodelle master chefin, joka on ikäänkuin alakoululaisten köksä 🙂 Niin paljon kuin rakastankin ruoanlaittoa, niin kyllä välillä on ihana nauttia muiden tekemää ruokaa. Tänä iltana ruokana on pikkuisemman tekemää kanawokkia ♥
Eilen syötiin kaappien jämiä ja yleensä niistä syntyy parhaimmat ateriat. Kuten tämä nopea ja helppo tortellonivuoka! (saa valistaa ja kertoa, jos tietää mikä ero on tortellinilla ja tortellonilla :))
Tomaattinen tortellonivuoka
500 g juustotäytteisiä tortelloneja (tuorepastaa)
1 prk Dolmio Smooth Classico -tomaattikastiketta
1 valkosipulin kynsi pilkottuna
kirsikkatomaatteja puolitettuna
lehtipersiljaa silputtuna
1 pallo bufala di mozzarellaa
mustapippuria
-keitä tortelloneja muutama minuutti
-sekoita tortellonit, tomaattikastike, valkosipuli, tomaatit ja lehtipersilja uunivuoassa keskenään
-revi päälle mozzarellasuikaleita
-kierrä päälle muutama kierros mustapippurimyllystä
-paista uunin keskitasolla 200 asteessa noin 5-7 minuuttia ja nosta sitten grillivastuksen alle, kunnes mozzarella alkaa ruskistumaan
Kaapin jämistä löytyi myös ainekset salaattiin, joka ei sopinut makumaailmaltaan sitten lainkaan tortellonivuokaan. Mutta muuten oli kyllä oikein hyvää. Syön katkarapuja ehkä kerran vuoteen enkä osaa sanoa miksi en syö niitä useammin. Mutta eilen oli taas katkarapuhimo. Pakkasesta sulatin katkarapuja ja tein niistä salaatin parsakaalin, kaalin ja porkkanan kanssa. Kastikkeen sekoitin oliiviöljystä, limen mehusta ja chilistä. Lisäksi korianteria ja lehtipersiljaa tarjolle.
Vartissa valmis iltaruoka ja ah että oli hyvää! Ruokailutottumuksissa ehkä ihanin muutos on se, että siinä missä parikymppisenä ei tullut kuuloonkaan syödä samaa ruokaa montaa päivää putkeen, on ajatukset siirtyneet hävikin vähentämiseen. Sunnuntai-iltana maanantai-illalle valmistamani keiton jämät pääsi tänään töihin evääksi. Hyvää oli ja taas jaksaa 🙂
IHANAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,
