…ei mekään tiedetty osaavamme tehdä terasseja ennen kuin ryhdyttiin niitä tekemään 😀
ILTAA IHANAISET!
En tiedä mistä nyt tuulee, mutta sain yllytettyä miehen makuuhuoneen rymsteerausoperaatioon mukaan. Yleensä rymsteeraan ihan itsekseni, mutta nyt oli painavaa telkkaria sun muuta, joita en saanut yksin kannettua. Tällä hetkellä maataan sängyssä ihastelemassa ilmavampaa makkaria ja tehdään – mitäs muutakaan, kun ollaan padilla ja tietokoneella.
Mä huomaan, että se pieni sisäinen ääni, joka aina silloin tällöin nostaa itsensä jalustalle, tai yrittää nostaa, kuiskimalla korvaani, että et sä osaa / pysty, on vuosien saatossa vaimentunut. Nuorempana elämä vei minua, enkä minä elämää. Osin sen takia, että mulla oli joskus muinoin tosi huono itsetunto. En luottanut itseeni. Syytä tähän en tiedä oikein vieläkään. Mun keinoni kompensoida tuota oli mm. vetää itseni aivan piippuun kontrolloimalla syömisiäni ja liikkumisiani. Tunsin olevani parempi ihminen laihempana. Tunsin, että silloin mä olin niskan päällä elämässäni. Että saavutin edes jotain elämässä.
Miten mä olen buustannut luottamusta omaan tekemiseeni? Tai miten buustaus on tullut ulkopuolelta? Niin, että mun ei ole enää ollut tarve hyvinvoinnin kustannuksella nostaa itseluottamustani.
Onnistumiset tuovat luottamusta
”En mä ikinä pääsis kauppakorkeaan sisään!” muistan todenneeni vanhemmilleni, kun juteltiin koulutusvaihtoehdoista. ”No heittämällä pääset” totesi iskä. ”Mä tarviin gradun tekemiseen ainakin vuoden päivät” sanoin. ”Ei kun sun täytyy päästä töihin, ei sulla ole aikaa” totesi iskäni ja gradu tuli tehtyä parissa kuukaudessa. Koska työt odottivat. Mä olen ollut joskus sellainen, joka on tarvinnut ulkopuolista tsemppausta ja sparrausta saavuttaakseen asiat. Olen kaivannut sitä, että joku potkii vähän persuksille, että saan aikaiseksi.
Ensimmäinen suuri onnistuminen työelämässä oli se, kun pääsin reilu parikymppisenä Suomen suurimmalle maalitehtaalle töihin ja sain vastuullisen tehtävän ajaa isäni perustaman maalitehtaan toiminnot alas puolessa vuodessa. Deadlinet hengitti niskaan ja alussa panikoiduin tehtävistä, joihin mua ei ollut koulutettu. Tehtävistä, joihin kukaan ei antanut neuvoja ja jotka tuntuivat liian vaativilta. Mutta mä tein sen. Ja muistan vieläkin viimeisen mappikuorman pääkaupukiseudulle ajaessani sen oikeasti varpaissa asti tuntuvan kutkuttavan tunteen. Mä olen saavuttanut jotain, mihin en olisi ikinä uskonut. Olin ylittänyt itseni muulla keinoin kuin esimerkiksi vaa’an lukeman alenemisella.
Tuosta puolen vuoden pätkästä sain itsevarmuutta työelämään ja nyt tiedän, että pystyn tavoittelemaan niitä unelmia, mitä haluan saavuttaa. Uskon itseeni niin kauan kun on jostain syystä syytä kääntää kelkka ja todeta, että no ei musta ollutkaan siihen. Mutta ainakin yritin.
Jos mä uskallan lähteä tavoittelemaan unelmiani työelämän suhteen, niin sinäkin uskallat ♥
If there’s a will, there is a way.
Eilen aamulla sain aamulenkkikuvaani IG:ssä monta viestiä. ”Musta ei olis tohon!” ”Nostan hattua, miten sä tuon teet” ”Ei pysty heräämään aiemmin”. Asioiden saavuttaminen vaatii usein todellista halua tehdä ne. Jos asteikolla 1-10, mun halukkuus tehdä maanantaina ja tänä aamuna juoksulenkit olisi seiskassa, niin tuskin olisin herännyt aamulla anivarhain juoksemaan. Mutta kun tiesin, että illalla en ehdi, niin tottakai sain siitä uutta itsekuria ja tahdonvoimaa lähteä lenkille aamulla. Halu lähteä juoksulenkille oli yli ysin. Aamulenkeistä pitäisi oikeastaan tehdä tapa. Vihjeeksi otan lenkkivaatteet, jotka makaavat rappusten alapäässä. Ne muistuttavat, että nyt hammaspesulle ja sitten lenkille.
Pikkuhiljaa toivon tekeväni tuosta rutiinin. Jotta rutiini muodostuu tavaksi, pitää vihjeen ja rutiinin seuraksi liittää palkkio. Punaiset posket eivät ole tarpeeksi hyvä palkkio mulle, vaan se älyttömän euforinen olo heti lenkin jälkeen. Pitkällä tähtäimellä myös se, että jaksan töissä ja vapaa-ajalla paremmin, kun pidän huolta kunnostani. Hei ja ylipäätään hyvinvointi on paras palkkio mistä vaan toiminnasta, mitä voisi kuvitella.
Jos mä pystyn aamulenkkeihin, niin ihan varmasti sinäkin pystyt ♥
Ryhmän paine kannustaa
Muistan laitepilateksen jatkotunnilla ohjeet saatuani miettiväni, että ehei – mun jalka ei kyllä taivu tuohon asentoon ja toi kelkkahan liukuu pois alta. Minna sanoi, että höpsis, siitä vaan kokeilet. Sä kyllä pystyt siihen. Ja hei, niin mä pystyin. Enhän mä voinut olla ainoa koko tunnilla, joka ei edes yritä.
Eilen illalla julkaisin IG:ssä herätyskellokuvan ja kirjoitin tekstin ”aamujuoksulle”. Ellen tuota olisi tehnyt, niin ehkä lenkki olisi jäänyt juoksematta. Mutta aamulla mietin, että koska olin julkistanut lenkkihaaveeni, niin sinnehän mennään 😀 Tai jos olen menossa pilatekseen veljen vaimon kanssa, niin sinne tulee helpommin lähdettyä kuin itsekseen.
Huomenna alkaa opinnot ja mä tiedän jo valmiiksi, että saan hurjan paljon voimaa ja luottamusta meidän ryhmästä. Se draivi, jonka ryhmän paineesta saan on ihan järjetön. Sama töissä. Yhdessä päästään hurjiin tavoitteisiin ja sitä tekee oman tonttinsa niin hyvin kuin pystyy. Yhteiseen hyvään, sillä ei voi olla se tiimin heikoin lenkki.
Ihmissuhteiden on todettu olevan eniten merkitystä elämäämme tuovia asioita. Mutta myös tavoitteiden saavuttamisessa ne näyttelevät merkittävää osaa.
Ja hei, yksi tärkeä vinkki on sen tiedostaminen, että joka ikinen meistä epäonnistuu joskus. Epäonnistumisista ja virheistä oppii jopa paremmin kuin onnistumisista. Mun mielestä tärkeintä on se, miten epäonnistumisiin suhtautuu. Parasta on hyväksyä ne osana elämää ja mikä tärkeintä jatkaa eteenpäin eikä jäädä märehtimään. Emme voi muuttaa tapahtunutta, emmekä voi ennustaa tulevaisuutta. Joten tehdään parhaamme just tällä hetkellä ja se riittää ♥
Nyt pitäisi hakea alakerrasta yksi valkoista koiraa etäisesti muistuttava suihkua pakoileva otus pesulle. Tai sitten siirrän pesuprojektin viikonlopulle. Ei aina jaksa tai tarvitse pystyä. Senkin tiedostaminen on kullanarvoista ♥
IHANAA TIISTAI-ILTAA,
