HEIPPA IHANAT!
Olen tämän vuoden keväällä ja kesällä pohtinut täällä blogin puolella itsensä hyväksymiseen liittyviä asioita. Sitä, että on hirmuisen tärkeää hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Pohtinut asiaa myös siltä kantilta, miten saada asia välitettyä tarpeeksi ajoissa noille pienille, mutta jo teini-ikää lähestyville tytöillemme. Joiden elämässä jo nyt tuntuu ulkopuoliset paineet esimerkiksi pukeutumisen tai ajatusten suhteen. Kaupallisen yhteistyön myötä Prisman kanssa pääsin hieman jatkojalostamaan ajatuksiani aiheesta ja pohtimaan sitä, mikä oli se käänteentekevä asia omalla kohdallani. Milloin minä päätin, että tästä lähtien kuljen pää pystyssä? Uljaana ja itsevarmana. Milloin minä opin olemaan minut itseni kanssa? Miten pukeutumiseni kertoo tarinaani?
Vaikka täällä blogissa ja sosiaalisessa mediassa vilahtelee välillä hyvinkin itsevarma ja itseensä tyytyväisen oloinen Maria, niin eihän se aina näin ole. Kaikilla meillä on niitä päiviä, kun ei oikein oltaisi sinut itsemme kanssa. Mutta tänä päivänä voin todeta olevani kokolailla minut itseni kanssa. Näin ei aina ole ollut.
Teini-iässä, kun vartaloni muuttui, huomasin yhtäkkiä häpeileväni kurvejani. Tunsin itseni kömpelöksi ja tykkäsin pukeutua isoihin vaatteisiin. Sen ajan muodinmukaisiin ylileveisiin farkkuihin ja isoihin collegepaitoihin. Niin, että ne kaikki kurvit jäi sinne vaatteiden hellään huomaan. Tuntui, että koko ystäväporukka pukeutui samanlaisiin vaatteisiin. Olimme kuin samasta muotista veistetyt. Vaatteiden puolesta. Mutta myös mielipiteidemme vuoksi.
Vaikka meillä vanhemmat eivät juuri merkkivaatteista perustaneet eivätkä niitä mielellään olisi hinnan takia ostaneet, niin säästin kaikki saamani merkkipäivälahjarahat ja ostin merkkivaatteita itse. Mietin, että kalliiden merkkivaatteiden avulla saan enemmän hyväksyntää. Ihan kuin ne olisivat poistaneet sen teini-ikäisen Marian epävarmuuden peilistä katsottaessa. Hänen, kenen kasvonsa olivat raskaan pakkelikerroksen peittämät, etteivät teini-iän näppylät näkyisi. Kenen silmät verestivät liiallisesta piilolinssien käytöstä, sillä kukaan ei halunnut leimautua rillipääksi. Ei edes se Maria. Hänen, kenen luonnonkihara ja säkkärä hiirenhäntäletti hävetti niin paljon, että se pysyi suurimman osan ajasta visusti kiinni.
Onneksi oli merkkivaatteet, ajattelin. Ystäviä oli ympärillä paljon, mutta silloin en vielä ymmärtänyt sitä, että kyllä ne tosiystävät siinä vierellä pysyisivät, vaikkei paidassa ollut italialaisen muotiketjun kirjaimia brodeerattuina. Tai vaikkei farkkujen takataskuista ja punaisesta pikkulätkästä taskun kyljessä voinut päätellä farkkujen merkkiä. Välillä muistan hävenneeni äidin tai mummujen minulle ostamia vaatteita. ”Nämä ovat maitokaupasta ostettuja. En pidä!” Saatoin huudahtaa. Nyt kun voisin kertoa tuolle Marialle, että ”Kulta pieni, sieltä sinä pian ostat itsekin vaatteita.”
Tavattuani tuon unelmien aviomieheni muistan olleeni vielä suhteen alussa varsin epävarma. Reilu parikymppinen naisen alku, joka kuitenkin luuli että ollakseen tarpeeksi naismainen ja haluttava sitä pitäisi olla rakennekynnet, hiuspidennykset ja synteettistä ainetta olevat räpsyttimen jatkeet silmissä. Tuntui, että silloin kalenteri täyttyi jos jonkilaisista ripsi- tai kynsihuolloista. Muistan, että aiemmissa suhteissani en ollut juuri edes meikittömänä esiintynyt. Ensimmäistä kertaa tuon tapaamani nuoren miehen kohdalla huomasin vähän aikaa seurusteltuamme, että uskalsin olla vähitellen oma itseni. Enkä vain ulkoisesti, vaan myös sisäisesti. Tajusin, että minulla on omat ajatukseni. Mielipiteeni. Ja minulla on oikeus seisoa niiden takana. Erottua ehkä muusta maailmasta niiden takia välillä, mutta kotona opitut arvot ovat joitain, joita ei minusta saa poispyyhittyä.
Viimeisen silauksen itseni hyväksymiseen sain lasten myötä. Ymmärsin, että siinä missä aiemmin kulutin tuntikausia spinningissä tai salilla ollakseni muodollisesti pätevä ulkoisten standardien mukaan, oli ollut ihan hölmö lähtökohta koko touhulle. Innostuin liikunnasta lasten saamisen jälkeen uudelleen. Tällä kertaa ajatausmaailmani oli muuttunut. En liikkunut pelkästään vain sen takia, että röllykkä vatsanseudulta sulaisi vaan sen takia, että sain liikunnasta mahdottoman hyvän olon. Se ulkoisen habituksen muuttuminen oli toki vain positiivinen lisä. Joka sai vaatteet kuin vaatteet istumaan hyvin päälle.
Se, että vaatteet istuvat nätisti päälle on tärkeää. Se, että tuntee olonsa hyväksi ja mukavaksi tietyissä vaatteissa on tärkeää. En ole tällä hetkellä läheskään niissä mitoissa, missä vielä pari vuotta sitten olin, mutta olen oppinut rakastamaan itseäni juuri tällaisena kuin olen. Jopa sitä iän mukanaan tuomaa röllykkää, jota aina välillä yritän lenkkipolulla sulattaa 🙂 Kantamaan ostamani vaatteet ylpeydellä. Välittämättä siitä, mitä muut ovat mieltä. Oli vaihe, että kun minulta esimerkiksi blogissa kysyttiin jonkun vaatteen ostopaikkaa, että en kehdannut kunnolla sanoa mistä olin sen ostanut. Luulin, että olin jotenkin huonompi ihminen myöntäessäni, että maitokauppareissulla olin kulkenut alerekin ohi ja napannut mukaani tuon kyseisen vaatteen.
Tänä päivänä voin ylpeänä sanoa tekeväni vaatelöytöjä maitokauppareissulla. Ja myös ilomielin kertovani ostopaikan, jos joku sitä kysyy. Prisman valikoimista olen tehnyt löytöjä niin lapsille kuin itsellenikin. Yllätyn kerta kerran jälkeen Prisman vaatevalikoimasta ja vaikken enää kovin merkkiuskollinen olekaan niin superiloinen olin tässä taannoin huomatessani, että valikoimiin oli tullut muun muassa Ivana Helsingin, Neulomon ja Jackpotin vaatteita.
Kuvissa mökki-Marian päällä vilahteleva (ja kyllä, silitystä ehkä kaipaava, mutta ei anneta sen häiritä) kaunis sininen denim-mekko on Jackpotin Siv2 -mekko. Kauniisti laskeutuva denim on 100% tenceliä eli varsin ekologinen vaihtoehto. Musta Maria -trikootunika taas on Neulomon valikoimista. Sydämeni sykkii Neulomolle, sillä Nokia näyttelee molempien elämässä suurta osaa ja tällä hetkellä sydämeni on asian suhteen hieman raskas, sillä luin Neulomon konkurssiuutisista vain muutama päivä sitten. Toivotaan, että Nokian Neulomon taival vielä joskus jatkuu, sillä me todellakin tarvitsemme yrityksiä, jotka edistävät vastuullista tekstiili- ja valmisvaateteollisuutta Suomessa.
Ehkä se on se iän tuoma viisaus. Tai henkinen kasvu. Olkoon mikä hyvänsä, mutta niin onnellinen olen just tällaisena. Helpottaa huomattavasti elämää, kun on oivaltanut, että olen just hyvä tällaisena kuin olen. Koska se, että kelpaan itse itselleni on ainut asia, jolla on väliä. Muistakaahan se. Muistetaan rakastaa itseämme ja olla #minutitsenikanssa ♥
KAUNISTA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,
ILTAA IHANAT! 
