Kuvien myötä lähettelen teille lunta ja pikkupakkasta. Yleensä näin vuodenvaihteessa ollaan totuttu paukkupakkasiin, mutta nyt on mukavat lukemat. Ei sillä, se liki kolmenkymmenen pakkanen, joka viime vuonna oli muutamana aamuna olisi myös tervetullut. Selkeine kauniin värisine taivaineen.
Tänään hississä yksin mennessäni ihastelin töppölumisia puita ja pohdin, että kuinka paljon voikaan jotain paikkaa rakastaa. Vaikka aina sanotaan, että paikkoihin ja materiaan ei kannata rakastua, niin kyllä mä olen aivan hulluna tähän pieneen tunturikylään. En muista olenko kertonut teille tarinaa miten me tänne aikoinaan päädyttiin, mutta kerronpa uudelleen.
Meillä äiti ja iskä oli Lapin rakastajia; hektisen työn vastapainoksi rakastivat rauhaa (kuulostaako tutulta?). Tykkäsivät Sallasta, rakastuivat Pyhään. Vuokramökkeily vei paljon rahaa ja lopulta tulivat tulokseen, että kannattaa ostaa oma. Ex tempore lähdin yksi keskiviikkoilta yöjunaan mukaan. Skippasin torstain luennot yliopistolla ja kävin makutuomarina katsomassa lupaavaa mökkiä.
Jonka pihaan ajaessamme mietittiin ääneen, että onpa kodikas jo ulkoa päin. Ihmeteltiin, miksei välittäjää näy, kunnes kävi ilmi, että olimme sekoittaneet päivän (tai joku oli sekoittanut). Ikkunoista ei näkynyt sisään, kiitos verhojen, mutta sen verran mökki vakuutti että vanhempani päättivät tehdä tarjouksen. Joka hyväksyttiin.
Pakettiautolla lähtivät huonekalukuorman kanssa hyvin pian tuon jälkeen kohti Pyhää ja vielä tänäkin päivänä täällä on samat kalusteet kuin silloin reilu parikymmentä vuotta sitten. Ajattomat ja kestävät. Nämä pienet neliöt tuntuvat kodin neliöiden jälkeen ihanan kompakteilta. Hiihtoladut alkaa ihan vierestä ja lähin hissi on 500 metrin päässä. Iltarientoja riitti silloin joskus, kun niitä kaipasi. Nyt kaipaa vain rauhaa.
Itse en ole käynyt muualla laskemassa kuin Pyhällä ja Sallassa, mutta ei mun ole tarve edes kokeakaan mitään muuta. Joka kerta, kun käännytään viimeiselle tieosuudelle ja tunturi valoineen häämöttää, huomaan herkistyväni. Mun toinen koti taitaa olla täällä muistoineen kaikkineen ♥
Jokos siellä on laskeuduttu joulun rauhaan? Meidän piti laittaa tänään kinkku uuniin, mutta se jää huomiselle. Kuten myös laatikoiden paistotkin. Ehtiihän sitä. Ja jos ei ehdi, niin ei sekään maata kaada 🙂 Huomenna laitan vielä hyvän joulun tervehdykset blogiin ja sitten laitetaan blogikin hetkeksi joululomille.
Ja hei se ”tässä leppoisasti laskeudutaan lomamoodiin” ei himputti vie toteutunut tälläkään kertaa 😀 Oli vähän pieneksi jäänyttä suksea ja monoa ja niitä metsästettiin tänään. Jälleen kerran iso hatunnosto Pyörätaikureille. Tykkään, että varsinkin kasvavassa iässä olevat nuoret eivät tarvitse ihan joka kausi uusimman malliston lasketteluvermeitä, vaan ne voi hyvin ostaa käytettynä. Tamperelaisille vinkkinä tuo Pyörätaikurit Messukylässä, hyvittävät mukavasti vanhoistakin laskettelu- ja hiihtokamoista.
No mut hei, nyt on auto pakattu aamua varten ja kello laitettu soittamaan kukonlaulun aikaan. Silmät harittavat ja kroppa vaatii ehkä unta, mutta jotenkin sitä käy vielä ylikierroksilla. Yksi perheenjäsenkin pitää vielä noukkia nuorkalta kotiin myöhemmin. Mutta huomen aamulla, kun istun autoon tiedän sen tunteen valtaavan mielen; sen rauhallisen olotilan, kun tietää että seuraavan reilun viikon sähköpostissa on poissaoloviesti ja aamuisin ei tarvitse laittaa kelloa soittamaan.
Niin, mikä tekee joulun? Mulla joulun tekee kiireettömyys ja perheen kanssa oleilu. Se sisäinen rauha ja tietynlainen ”harras” tunnelma. En nyt tarkoita että kirkossa käytäisiin alvariinsa, mutta jouluaaton hartauden mukanaan tuoma hetkellinen hengellisyys kuuluu jouluun. Ja hei, nämähän ovat niitä asioita, joista ei sovi kiistellä. Se, mikä saa yhdellä joulun tuntumaan joululta voi olla toiselle ihan eri. Minä tykkään hiljaisuudesta ja rauhasta. Toinen tykkää menevämmästä joulusta ystävien kesken. Mulle riittää nuo kolme plus yksi karvainen. Kaikki tehköön joulusta omannäköisensä. Niin että on hyvä olla ♥
Näin joulun aikaan varsinkin tulee jotenkin mietittyä sellaisia kilttejä tekoja ja ajatuksia. Tänä jouluna mun mielen päällä on ollut erilaisuuden suvaitseminen. Se, että ei niin kovin kritisoitaisi muiden tapoja elää ja toimia. Vaan arvostettaisiin ja kunnioitettaisiin sitä, että tehdään kaikki asiat eri tavalla. Sitä, että meillä on oikeus elää elämäämme niin kuin parhaaksi näemme. Ilman, että pitäisi pelätä, mitä muut ajattelevat.
Seuraavaksi onkin sitten kuulkaas luvassa jouluterveisiä tunturin juurelta. Tummansinisen tähtitaivaan alta. Kelohonkien keskeltä ♥
Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-Supermarketin ja Indieplacen kanssa.
HEIPPAHEI!
Palataan taas jouluisiin ruokamuistoihin kaupallisen yhteistyön myötä K-Supermarketin kanssa. Viimeksi juteltiin joulun makeimmista muistoista ja enemmänkin siitä, millaisia makeita herkkuja meidän joulupöydästä löytyi silloin kun olin lapsi. Mulle tärkeintä joulussa on juurikin perinteet; niin ne lapsuudenkodista mukanani saamat sekä uudet perinteet, joita perheeni kanssa luomme. Varsinkin juhlapyhinä, joista joulu on itselleni se rakkain muistojen vaalimiseen.
Tänään tulin kertomaan teille, millaisia ruokia meidän joulupöydästä löytyy. Peilaten jälleen osin muistoihin, sillä jouluiset ruokamuistot ovat silkkaa kultaa. Aika on kullannut myös muistoja, sillä silloin pikkutyttönä en voinut käsittää, miten joku voi valmistaa jouluna kalaa. Syytän osaltaan sitä lipeäkalan tuoksua, joka mummulassa oli ennen joulua. Papalla oli tapana valmistaa turskasta lipeäkala itse ja voi jösses, että tuo tuoksu oli sellainen, että ei se ainakaan ruokahalua herättänyt.
Siitäkin huolimatta etten pitänyt lainkaan tuosta pitkällisestä kalan liotuksesta aiheutuneesta hajuhaitasta, oli lipeäkalakeitto jo lapsena yksi suosikkijouluruoistani. Muistan, että Kissanmaan mummulassa sitä syötiin alkuruoaksi jouluaattona. Päälle tujautettiin reilusti maustepippuria. Jossain vaiheessa lipeäkalakeiton valmistaminen siirtyi äidilleni ja huokaisin helpotuksesta, kun äiti ei alkanut liottamaan kalaa itse alusta asti, vaan osti lipeäkalan valmiina.
Muuten jouluruokapöytä edusti perinteitä; meidän äiti oli mestari tekemään laatikoita. Varsinkin imelletty perunalaatikko oli oma suosikkini. Vaikkei porkkanalaatikkoa kukaan juuri syönytkään, niin sitäkin löytyi pöydästä joka joulu. Aatonaattona meillä laitettiin kinkku uuniin ja yöllä maisteltiin ensimmäiset kinkkumaistiaiset. Rosolli sai seurakseen vaaleanpunaisen kermavaahdon ja palapaistin liha oli joka kerta yhtä mureaa.
Lipeäkalakeiton lisäksi kaloista tarjolla oli graavilohta ja uunissa tehtyjä silakoita. Olen yrittänyt etsiä noiden silakkarullien reseptiä, mutta en ole sitä vielä löytänyt. Totuuden nimissä en edes osaisi itse reseptiä kehitellä, sillä en muista kertaakaan maistaneeni moisia silakkarullia 🙂 Yksi jouluruokapöydästä löytyvä tarjottava oli yli muiden. Nimittäin erilaiset mädit, smetana ja sipuli. En muista kuinka vanha olin, kun aloin syömään mäti-smetana-sipuliseosta jouluna, mutta se kuuluu edelleen jouluihin rakkaimpana ruokana.
Huomaan jälleen tämänkin suhteen kulkevani äitini jalanjäljissä. Niin kuin hänelle, niin myös minulle yksi joulun tähtihetkiä on ne joulunpyhien myöhäisillat, kun saa hakea lautaselle jääkaapista smetanaa, mätiä ja sipulia. Kruunata koko komeus tillillä. Nautiskella telkkarin äärellä jouluohjelmia katsellen. Joululahjaksi saatu yöpuku päällä ja pörrösukat jalassa. Kenties pikkuisen kuplivaa lasissa.
K-ruoka-sivustolta löysin reseptin, jossa upgreidataan tuo rakastamani mäti-smetana-sipuliseos katkaravuilla ja saaristolaisleivällä. Alkuperäinen resepti löytyy täältä, mutta koska rakastan smetanaa, korvasin ranskankerman smetanalla. Toast skagenit purkissa pääsevät meidän tämän joulun alkuruoiksi. Vastaavasti alkuruoan virkaa aiemmin toimittanut lipeäkalakeitto taitaa päästä joulupäivän lounaaksi.
Joulun perinteisiin kuuluu myös se, että joulukattaukseen pääsee astioista rakkaimmat. Kuvissa olevat toast skagenit tarjoilin äidin ja isän häälahjaksi saamista jälkiruokakipoista.
-sulata katkaravut, valuta ne hyvin ja hienonna veitsellä. Kuori ja hienonna sipuli.
-sekoita smetana, tilli, sitruunanmehu ja -kuori, osa mädistä sekä pippuri kulhossa. Lisää katkaravut ja sipuli.
-leikkaa leipäviipaleet isohkoiksi muruiksi tai pieniksi kuutioiksi.
-lado leipämuruja ja katkarapuseosta kerroksittain pieniin annospurkkeihin.
-koristele mädillä ja tillillä
-anna maustua jääkaapissa vähintään 2 tuntia tai yön yli
Alkuperäisen reseptin ranskankerma ja majoneesi varmasti jämäköittävät seosta. Jääkaapissa ollessaan tuosta smetanaseoksesta valui vähän nestettä tarjoilukipon pohjalle. Mutta hei, se ei ollut lainkaan huono asia, sillä leivänpalaset pehmenivät just sopivasti.
No mitä muuta mun lapsuuteni jouluruokapöytään kuului? Se, että sen äärellä istuttiin pitkään ja hartaasti. Niin pitkään, että kärsimättömimmät (eli veljeni ja minä) saimme nousta pöydästä ennen muita. Tämä sama kaava toistuu tänäkin päivänä; itse rakastan istua jouluruokapöydässä pitkän kaavan mukaan. Lapset sen aikaa, kun ovat syöneet 🙂
”Mikä sinulle joulussa on tärkeintä?” kysyy K-Supermarket. Niin kuin K-Supermarketille, niin myös mulle joulussa ruoka näyttelee suurta osaa. Sen takia meidänkin joulupöydästä löytyy ne perinteiset laatikot ja kinkku. Sen lisäksi tänäkin vuonna pöydästä löytyy muutamia raikkaita salaatteja sekä kaloista ainakin jääkellarin lohi ja rosepippuri graavisiika. Voi joulu, voisitko jo tulla! ♥
Tiedän, että siellä on tällä hetkellä teitä, keille joulunaika ei ole se kaikista iloisin. Jolloin tuntuu haikealta ja jolloin ikävä täyttää rinnan. Mulla joulu sai kokonaan uuden merkityksen tasan kuusi vuotta sitten tulevana yönä. Yönä, jolloin saimme puhelinsoiton teho-osastolta….mitä pikimmin pääsette paikalle sen parempi. En muista tuosta matkasta teholle mitään. Muistan kyllä teho-osaston summerin soiton ja sen kovin pitkältä tuntuvan kävelymatkan iskän huoneeseen. Näyn, jolloin tiesin, että mitään ei ole tehtävissä. Elintoimintoja ylläpitävien koneiden äänet.
Yhtäkkiä sängyn vieressä istuessani tunsin surun läpi suunnattoman rauhan tunteen. Tajusin, että kaikella on aikansa ja halusimme tai emme, niin jotkut asiat on vain pakko hyväksyä. Kun on tullut aika luopua, niin turha tapella vastaan. Raskas päätös jonka teimme rakkaamme puolesta teki minusta aikuisen yhdessä yössä. Olin toki ollut iän puolesta aikuinen jo 38 vuoden ajan, mutta tuossa hetkessä kasvoin isoksi. Ymmärsin elämää, mutta vielä enemmän mulle valkeni elämän rajallisuus. Se, että toisia mahdollisuuksia ei välttämättä anneta. Se, että sitku-elämä on ajanhukkaa.
Sanomattakin selvää, että läheisen ihmisen menettäminen ihan joulun alla vaikuttaa jouluihin. Lopullisesti. Ei tuo päivä katoa minnekään vuosien saatossa. Joka vuosi se tulee ja nostaa muistot pintaan. Jopa siinä määrin, että joulu ei aina tunnu joululta. Ensimmäinen joulu on aina vaikein, sanotaan. Viisaasti sanottu. Kuten myös se, että aika parantaa.
Tänä jouluna voin todeta täysin rinnoin, että tunnen joulumieltä. Silloin kun on elämässä surua ja murhetta ei päällimmäisenä ole jouluinen keveys ja rauha sydämessä. Mulla on viimeiseen kuuteen jouluun mahtunut muutamia jouluja, kun joulumielen tai lähinnä sen levollisen olotilan saavuttaminen ei ole ollut mahdollista. Tuolloin olen ajatellut, että en pakota sitä tulemaan. En syytä itseäni siitä, että se puuttuu. Ainoa, mitä voin antaa itselleni noissa jouluissa on lupa olla tuntematta. Lupa olla fiilisteltemättä väkisin.
Jossain sydämen syövereissä olen tiennyt, että vielä se joulumieli tulee. Aina sanotaan, että lasten kanssa joulu alkaa tuntumaan taas joululta. Ei se välttämättä edes lasten kanssa tule, jos elämässä on vaikeaa. Lasten takia sitä kyllä laittaa joulun, mutta ei se sitä tarkoita, että itse pystyy lasketumaan joulufiilikseen.
Tuntuu, että elämänkolhujen myötä jouluni ovat muuttuneet radikaalisti. Tuntuu, että kaikki se turha hössötys ja yrittäminen on riisuttu pois. Toki se pieni lapsi sisälläni iloitsee joulusta lapsen lailla, mutta joulut ovat saaneet jotenkin uuden merkityksen. Nyt kun asiaa ajattelen, niin itselleni tärkein joulumielen nostattaja on se, että mun rakkaimmat on täällä läsnä. Kenelläkään ei ole todettu tappavaa tautia tai yhdenkään lähiomaisen joulu ei kulu sairaalapedissä.
Joulu tulee tehtyä eleettömimmin. Koska olen aikuinen saan itse päättää millaisen joulun teen. Aikuistumisen myötä se on yksi ja sama saako mun joulustani somefeedeihini toisiinsa sointuvaa materiaalia. Joulu saa olla just sen näköinen, millaisena mä sen näen.
Joulut saivat silloin kuusi vuotta sitten uuden elementin, jonka toivotan joka joulu tervetulleeksi. Ikävöimisen. Ei enää itkuista ikävöimistä, vaan sellaisen ikävöimisen, joka ei ole musertavaa. Sitä on vaikea selittää, mutta jos ikävä voi tuntua hyvältä, niin se tuntuu just tältä. Sellaiselta, että on sujut asian kanssa. Että hyvillä mielin ja suuren suuresta kunnioituksesta joulukuuseen pääsee äiskän vanhat enkelikoristeet. Tyttöjen ja äitin askartelemat sydämet. Iskän meidän tytöille ostamat pikku-ukkelit. Ja hei, heti tähden alle kuuseen laitettiin tänäkin vuonna kaksi noista pikku-ukkeleista. Pikkuinen akka ja pikkuinen ukko. Tänä vuonna ne kuulemma asettuivat sinne käsi kädessä 🙂
Se, mitä halusin tällä postauksella sanoa on: Älä huoli, jos ei joulumieltä ole. Keskity huolehtimaan itsestäsi. Muista hengittää. Kyllä se siitä ♥
Kuten olette kenties huomanneet, niin mä tunnen paljon. Olen hyvin tunteellinen. Fiilistelen nykyhetkeä, mutta elän myös muistoista. Teen sitä ympäri vuoden, mutta näin joulun aikaan se nousee ihan uusiin sfääreihin. Jostain takavasemmalta mieleeni palasi muisto reilun parinkymmenen vuoden takaa.
Mulla on ollut suuren suuri kunnia ja etuoikeus viettää yksi joulu keskellä Kanadan preeriaa. Siellä, missä ”middle of nowhere” sai konkreettisen merkityksen. Maaseudulla, jossa katuvaloja ei tunnettu. Jossa pakkanen paukkui kovin sinä jouluaattona. Saaden maiseman huurteiseksi. Tuona jouluna koin elämäni ensimmäisen rekiajelun. Pakkauduimme vilttien alle ja lähdimme reellä sukuloimaan kirkkaan tähtitaivaan alla. Kuin joululeffasta konsanaan. Kun laitan silmät kiinni, voin vieläkin kuulla reen jalasten äänen lunta vasten. Voin tuntea viiman kasvoillani. Niiltä osin, kun en ollut vuorautunut kaulahuivin alle.
Muistan hevosten samettisen pehmeät turvat. Höyryn, joka hengityksen mukana tuli ulos. Tulet, jotka sukulaiset olivat virittäneet ulos. Chestnuts roasting on an open fire. Sen tuoksun, joka paahdetuista kastanjoista levisi pihapiiriin. Katolisen joulumessun ja sen huikean hienon seimen, joka kirkkoon oli rakennettu.
Ehkä tuossa iässä, 17-vuotiaana, en osannut täysin arvostaa erilaista joulua, mutta hitsit vie, että näin jälkikäteen sitä arvostan. Tuon joulun jälkeen olen arvostanut myös astetta enemmän jouluja rakkaiden parissa. Joulu on mulle rakkauden juhla ja tuolloin päätin, että niin hieno kuin kokemus olikin, niin mikään mahti maailmassa ei erota mua tulevina jouluina mun omasta perheestä. Eikä ole erottanutkaan.
Tuon muiston myötä alkoi tekemään mieli roastattuja kastanjoita. Munatotia kaihoisten countrybiisien soidessa taustalla. Vaikkei meillä kastanjoita, munatotia tai avotulta tähän hätään ollutkaan, niin pitkästä aikaa tein kanelipaahdettuja pähkinöitä ja manteleita. Ah, koko koti tuoksuu joululle.
-vaahdota valkuainen ja lisää siihen kanelit, fariinisokeri ja suola
-lisää pähkinät ja sekoita hyvin
-levitä pähkinät uunipellille leivinpaperin päälle ja paista 200 asteessa välillä sekoittaen, kunnes ne ovat paahteisia (varo, ettei pala)
Oletteko te muistaneet nauttia joulun odotuksesta? Mun mielestä kaikki nämä tällaiset pienet jouluherkkujen tekemiset ovat oivia joulumielen nostattamisessa. Mutta täytyy sanoa, että myös tuo valkea lumipeite, joka viime yönä oli ilmestynyt vastoin kaikkia ennusteita nostaa joulumieltä vielä entisestään. En tiedä millä mittarilla mun joulumieltä mitataan, mutta olen tässä miettinyt, että koskahan se on tapissa, kun se vaan kasvaa ja kasvaa? 😀
Potkaisehan kengät pois jaloistasi ja istahda tuohon upottavaan tuoliin takkatulen ääreen ja nosta jalat rahille.
Olisiko sinulla muuten hetki aikaa jutella ruoasta ja elämästä? Mutta ennen sitä odotahan – tuon sinulle jotain pientä purtavaa ja lasillisen lempijuomaasi.
Marian Bistro & Lifestyle tarjoaa elämänmakuisia tarinoita, suussa sulavia ruokaelämyksiä, arjen ihanuutta ja pää pilvissä, jalat maassa -unelmia.
HEI HELLUREI!
