HEI IHANAT SIELLÄ RUUDUN TOISELLA PUOLELLA!

Tiedän, että siellä on tällä hetkellä teitä, keille joulunaika ei ole se kaikista iloisin. Jolloin tuntuu haikealta ja jolloin ikävä täyttää rinnan. Mulla joulu sai kokonaan uuden merkityksen tasan kuusi vuotta sitten tulevana yönä. Yönä, jolloin saimme puhelinsoiton teho-osastolta….mitä pikimmin pääsette paikalle sen parempi. En muista tuosta matkasta teholle mitään. Muistan kyllä teho-osaston summerin soiton ja sen kovin pitkältä tuntuvan kävelymatkan iskän huoneeseen. Näyn, jolloin tiesin, että mitään ei ole tehtävissä. Elintoimintoja ylläpitävien koneiden äänet.

Yhtäkkiä sängyn vieressä istuessani tunsin surun läpi suunnattoman rauhan tunteen. Tajusin, että kaikella on aikansa ja halusimme tai emme, niin jotkut asiat on vain pakko hyväksyä. Kun on tullut aika luopua, niin turha tapella vastaan. Raskas päätös jonka teimme rakkaamme puolesta teki minusta aikuisen yhdessä yössä. Olin toki ollut iän puolesta aikuinen jo 38 vuoden ajan, mutta tuossa hetkessä kasvoin isoksi. Ymmärsin elämää, mutta vielä enemmän mulle valkeni elämän rajallisuus. Se, että toisia mahdollisuuksia ei välttämättä anneta. Se, että sitku-elämä on ajanhukkaa.

Sanomattakin selvää, että läheisen ihmisen menettäminen ihan joulun alla vaikuttaa jouluihin. Lopullisesti. Ei tuo päivä katoa minnekään vuosien saatossa. Joka vuosi se tulee ja nostaa muistot pintaan. Jopa siinä määrin, että joulu ei aina tunnu joululta. Ensimmäinen joulu on aina vaikein, sanotaan. Viisaasti sanottu. Kuten myös se, että aika parantaa.

Tänä jouluna voin todeta täysin rinnoin, että tunnen joulumieltä. Silloin kun on elämässä surua ja murhetta ei päällimmäisenä ole jouluinen keveys ja rauha sydämessä. Mulla on viimeiseen kuuteen jouluun mahtunut muutamia jouluja, kun joulumielen tai lähinnä sen levollisen olotilan saavuttaminen ei ole ollut mahdollista. Tuolloin olen ajatellut, että en pakota sitä tulemaan. En syytä itseäni siitä, että se puuttuu. Ainoa, mitä voin antaa itselleni noissa jouluissa on lupa olla tuntematta. Lupa olla fiilisteltemättä väkisin.

Jossain sydämen syövereissä olen tiennyt, että vielä se joulumieli tulee. Aina sanotaan, että lasten kanssa joulu alkaa tuntumaan taas joululta. Ei se välttämättä edes lasten kanssa tule, jos elämässä on vaikeaa. Lasten takia sitä kyllä laittaa joulun, mutta ei se sitä tarkoita, että itse pystyy lasketumaan joulufiilikseen.

Tuntuu, että elämänkolhujen myötä jouluni ovat muuttuneet radikaalisti. Tuntuu, että kaikki se turha hössötys ja yrittäminen on riisuttu pois. Toki se pieni lapsi sisälläni iloitsee joulusta lapsen lailla, mutta joulut ovat saaneet jotenkin uuden merkityksen. Nyt kun asiaa ajattelen, niin itselleni tärkein joulumielen nostattaja on se, että mun rakkaimmat on täällä läsnä. Kenelläkään ei ole todettu tappavaa tautia tai yhdenkään lähiomaisen joulu ei kulu sairaalapedissä.

Joulu tulee tehtyä eleettömimmin. Koska olen aikuinen saan itse päättää millaisen joulun teen. Aikuistumisen myötä se on yksi ja sama saako mun joulustani somefeedeihini toisiinsa sointuvaa materiaalia. Joulu saa olla just sen näköinen, millaisena mä sen näen.

Joulut saivat silloin kuusi vuotta sitten uuden elementin, jonka toivotan joka joulu tervetulleeksi. Ikävöimisen. Ei enää itkuista ikävöimistä, vaan sellaisen ikävöimisen, joka ei ole musertavaa. Sitä on vaikea selittää, mutta jos ikävä voi tuntua hyvältä, niin se tuntuu just tältä. Sellaiselta, että on sujut asian kanssa. Että hyvillä mielin ja suuren suuresta kunnioituksesta joulukuuseen pääsee äiskän vanhat enkelikoristeet. Tyttöjen ja äitin askartelemat sydämet. Iskän meidän tytöille ostamat pikku-ukkelit. Ja hei, heti tähden alle kuuseen laitettiin tänäkin vuonna kaksi noista pikku-ukkeleista. Pikkuinen akka ja pikkuinen ukko. Tänä vuonna ne kuulemma asettuivat sinne käsi kädessä 🙂

Se, mitä halusin tällä postauksella sanoa on: Älä huoli, jos ei joulumieltä ole. Keskity huolehtimaan itsestäsi. Muista hengittää. Kyllä se siitä ♥

KESKIVIIKKOTERVEISIN,