keskiviikko 28. elokuun 2019

Me ollaan tiimi ♥

ILTAA IHANAT!

Vajaan parin tunnin päikkärit töiden jälkeen tuntuivat siihen saumaan hyvältä. Mutta voin sanoa, että uni ei tule ihan heti silmään tänä yönä! Kiitos muuten ihan hirmuisen paljon viesteistänne ja kommenteistanne koskien opiskelujani. Innolla odotan jo syyskuussa alkavia luentoja ja kaikkea mitä se tuo mukanaan. Ja hei kyllä, ihan varmasti pääsette kuulemaan opinnoista lisää syksyn ja talven kuluessa 🙂

Jos syksyn uudet tuulet tuovat elämään uutta ja ihanaa, niin vastaavasti elämästä löytyy onneksi myös sitä tuttua, turvallista ja ihanaa. Mä tiedän, että olen ehkä muutaman kerran aiemminkin kertonut, kuinka paljon voimaa mä saan meidän perheestä. Yhdessä tekemisestä. Ja vastaavasti yhdessä tekemättömyydestä. Niistä hetkistä, kun koetaan jotain aivan uutta koko perheellä. Nähdään uutta ja ihmeellistä. Seisotaan Malibun laiturilla katsomassa surffareita ja kun äänettömät katseet paljastavat sen että ilman tuota ympärillä olevaa tiimiä kokemus ei olisi niin koskettava. Jaettu ilo on paras ilo.

Tai niistä hetkistä, kun palataan vanhaan, mutta silti ihmeelliseen.

Niistä hetkistä, kun koetaan pureva pakkastuuli Pyhätunturin laella ja päätetään mennä ihan alkajaisiksi Tsokkaan vohvelille ja kaakaolle. Niin kuin ollaan tehty jo kahdeksana vuotena joka talvi. Rutiinit ja tutut kaavat, rakkaat paikat ja vaivattomuus ovat meidän tiimille helppoja nakkeja. Mutta kaiken uudenkin kokeminen tällä porukalla menee yleensä tosi vaivattomasti ja luontevasti. Janotaan kaikki nähdä ja kokea uutta. Ja lopulta kaikille rakkain paikka on oma koti. Jos jotain uudet kokemukset pelottaa tai jännittää, niin muut tukevat. Jos joku innostuu enemmän kuin muut, niin ihan varmasti kohta ollaan kaikki into piukalla.

Ollaan aina tehty perheenä paljon, mutta tekeminen on vuosien varrella lasten kasvaessa tottakai muuttunut. Tänä päivänä meidän perheen yhteinen harrastus on ruoanlaitto. Viikonloppuna mökillä tehtiin pitkästä aikaa itse sushia. Jokainen sai täyttää ja rullata oman sushinsa mieleisekseen (ja ihan ok noista tuli vaikka riisi puuroutui…ei ollut oikein huuhteluvettä saaressa riittämiin ;). Syötiin yhdessä ja juteltiin. Siivottiin keittiön pöytä ja otettiin korttimatsi. Pysähdyin siihen hetkeen ja mietin, kuinka onnekas olen perheestäni.

Me ollaan välillä kuljettu elämän mankelista läpi. Menty sinne tiiminä ja tultu tiiminä ulos. Entistä vahvempana tiiminä. Tiimityöskentely vaatii välillä joustoa ja sovittelua, mutta loppujen lopuksi puhalletaan kaikki yhteen hiileen. Pidetään huoli toisistamme ja kasvetaan yhdessä.

Olen viimeisen parin päivän aikana törmännyt kolme kertaa lapseen, joka on istunut alakuloisen näköisenä illalla kadulla. Silloin kun ehkä olisi pitänyt olla jo oman perheen luona kotona. Yksi reppunsa päällä, toinen pikkuautojensa kanssa. Kolmas ei itse asiassa istunut, vaan nojasi kaupungilla yhden rakennuksen seinään pää alhaalla. Kaikkiin yritin ottaa kontaktia, mutta kukaan ei katsonut silmiin. Olemuksista paistoi kuitenkin  joku sellainen, joka jäi vaivaamaan. Toivottavasti nyt kun arki on astunut kuvioihin, muistaisimme että vaikka työt ovat viedä mennessään ja niitä on mukava paiskia, niin siellä jossain kenties on se oma pikkutiimiläinen, joka myös tarvitsee meitä. En tiedä oliko näiden kolmen lapsen kohdalla näin…voihan olla, että ei todellakaan ole. Toivon, ettei ole.

Itse ainakin päätin ottaa erääksi arjen mantraksi taas sen läsnäolon kotona. Lapsuus on niin häviävän pieni aika, joka humahtaa yhtäkkiä tuosta vain mennessään. Silloin luodaan se side niiden tiimiläisten kesken. Se side, joka kantaa loppuelämän ♥

KAUNIITA UNIA, OMIEN TIIMILÄISTEN KUVIA,

 


tiistai 27. elokuun 2019

Takaisin koulun penkille

HEIPSAN!

Tiedättekö mitä olen tänään miettinyt? Kyllä, pohdiskellut oikein olan takaa (niin kuin tapanani on). Sitä, että mistä tulee sanonta ”päätön kana”. Totesin tuossa eräälle ihmiselle, että olen nyt pari päivää tuuletellut menemään kuin päätön kana. Kunnes aloin miettimään, että mitä tuo sanonta oikeasti tarkoittaa. Näin itseni suhailemassa ilman päätä. Vaikka tietääkseni mulla on kyllä näiden parin päivän aikana ollut aivotkin messissä suurimman osan ajasta 😉

Monet teistä on kysellyt mun tulevista opinnoista. Parin vuoden sisään olen aivan hurahtanut positiiviseen psykologiaan. Etsinyt tieteellistä pohjaa sille, miksi mä olen useimman osan ajasta iloinen. Mikä tuo tässä määrin henkistä hyvinvointia ja onnellisuutta. Mikä on se juttu, minkä avulla olen selvinnyt elämän kahdesta erittäin isosta surusta (vanhempieni kuolemat) vahvempana kuin ikinä. Kiitollisempana kuin koskaan. Sillä en ole hetkeäkään uskonut, että onnellisuushypetykseni on amerikkalaislähtöistä perätöntä jargonia. Vaan se tulee suoraan sydämestä. Olen koko ajan tiennyt, että jotain elämässäni olen tehnyt oikein, ollakseni näin etuoikeutettu. Etuoikeutettu nauttimaan ihan niistä pienistäkin jutuista ja näkemään elämän positiiviset puolet.

Insta storiesin puolella seuraavat taisivatkin eilen huomata, että olin Joyllan ilmaisluennolla, joka käsitteli positiivista psykologiaa ja merkityksen voimaa. Miten sinne päädyin? Mä kerron. Viime viikolla eräänä iltana luin Tal Ben-Shararin Being Happy -kirjaa ja yhden kappaleen lopussa olevassa harjoituksessa pyydettiin miettimään niitä asioita, joita haluaisimme tehdä. Mutta joita syystä tai toisesta emme tee, sillä jostain syystä astuminen oman epämukavuusalueen ulkopuolelle juurikin sen asian suhteen pelottaa.
Olin juuri saanut luettua kyseisen kappaleen loppuun ja miettinyt, kuinka tietyssä määrin suuret ihmisjoukot ja niissä esiintyminen on itseäni jännittänyt. Vaikka sosiaalinen olenkin. Samalla sekunnilla sähköpostiini kilahti viesti, jossa Joyllalta oltiin yhteydessä ja kyseltiin, josko maanantaiselle ilmaisluennolle olisi halukkaita apureita. Ottamaan kuusisataapäistä yleisöä vastaan, jakamaan iloa ja olemaan apuna muutenkin tarvittaessa.

Ellen olisi juuri sattunut lukemaan tuota tärkeää kappaletta kirjasta, joka päättyi näin ”Look for additional opportunities to venture outside your comfort zone, ask for feedback and help.” olisin ajatellut, että vitsit miten kiva olisi olla avuksi. Mutta tuskin olisin uskaltanut nostaa kättä ylös ja tarjoutua. Niinpä laitoin sähköpostia takaisin, että mielelläni tulisin auttamaan. Ja samalla kuuntelemaan luentoa, joka oli jo loppuun buukattu. (Off topic, ihan mieletön luento olikin)

Ja tiedättekö, eilen yliopistolle päin kävellessäni en tuntenut oloani lainkaan jännittyneeksi. Vaan iloiseksi siitä, että sain olla avuksi. Kuusisataapäinen yleisö otettiin yhteistuumin vastaan ja olin tilaisuuden jälkeen täynnä energiaa. Kotiin tullessani puhuin kuin papupata. Innoissani. Kuopuksen enkun kokeisiin preppauksen jälkeen kävimme miehen kanssa vielä mäkivetoja ja porrastreeniä tekemässä. Ikinä ennen sykemittari ei ole näyttänyt voimavarojen olevan 64% nukkumaan mennessä. Uskon, että se a) kun saa auttaa ja b) ylittää itsensä menemällä pois mukavuusalueeltaan, on tietyllä tapaa hyvinkin palauttavaa. Oikein ajoitettuna ja oikeassa mielentilassa tehtynä.

Keväällä ja kesällä itseopiskelin positiivista psykologiaa lukemalla alan opuksia, kunnes päätin kesälomalla eräänä päivänä laiturin nokassa elämääni pohdittuani ilmoittautua Tampereen Kesäyliopiston kautta Joyllan järjestämään Positive Psychology Practioner -koulutukseen. Edelleen on hämärän peitossa se, millä ajalla tuon 20 opintopistettä sisältävän (eli noin 530 työtuntia puoleen vuoteen) kokonaisuuden suoritan. Mutta uskon, että sitä on tähän ikään mennessä oppinut priorisoimaan niin, että vapaata tilaa löytyy. Perhettä ja harrastuksia toki unohtamatta.

Se vähä, mitä olen aiheeseen tutustunut ennalta on saanut mut vakuuttumaan, että tämä on se mun juttu. Ja jos Suomessa olisi mahdollista suorittaa maisterintutkinto ko. aiheesta, niin en epäröisi hetkeäkään. Vaikka en kadu hetkeäkään kauppatieteiden maisterin tutkinnon suorittamista, niin silti se piinkova businessmaailma ei ole täysin minua varten.  Kuten ollaan vuosien varrella teidänkin kanssa juteltu. Se, mikä on minua varten on vielä hieman hämärän peitossa. Mutta tiedän, että jotenkin se mun kutsumus liittyy piinkovaan businessmaailmaankin. Ehkä siltä osin, että haluan murtaa perinteisen auktoritäärisen johtamistavan myyttejä. Kyseenalaistaa sen lainalaisuuksia ja antaa toisen näkökulman koko organisaation hyvinvointiin niin, että tuloksellisuus kasvaa sitä mukaa kuin työntekijöiden mielekkyys tehdä töitä kasvaa. Sillä tiedän, että parhaimmillaan työn tekeminen on ihanaa ja palkitsevaa. Kun osaa pitää balanssin sen ja vapaa-ajan suhteen.

Joten, takaisin koulun penkille. Siinä missä parikymppisenä tuli suoritettua KTM -tutkinto ilman sen kummoisempaa omistautumista tai mielenkiintoa asiaan (mielenkiintoa löytyi kyllä haalaribileisiin :D), on lähtötilanne nyt aivan eri. Janoan tietoa. Janoan tietää lisää. Enkä vähiten sen takia, että haluan oppia tuntemaan itseni. Miksi toimin niin kuin toimin. Mistä ammennan voimavarani. Mutta myös sen takia, että voisin olla avuksi muille. Blogin puolella jatkossakin onnellisuushömppää ja positiivista meininkiä. Pysykäähän kuulolla 🙂

TIISTAITERKUIN,

 

 


maanantai 26. elokuun 2019

Takaisin ruotuun: Mielen hyvinvointi & jaksaminen arjessa

HIPSHEI

ja niin polkaistiin uusi viikko käyntiin. Arkiviikko. Vieläkin, vaikka olen arjen suuri ystävä, tuo sana arki kalskahtaa korvaani jotenkin negatiivissävytteisesti. Ehkä sen takia, koska usein arki ja juhla laitetaan toistensa vastakohdaksi; on arkivaatteet ja sitten erikseen juhlavaatteet, esimerkiksi. Mulle henkilökohtaisesti arki on yhtä juhlaa. Enkä yhtään sano tätä amerikkailaishypettäen, vaan suoraan sydämestä. Sen tajuaminen, että arki on yhtä juhlaa, vei kauan. Ja maksoin siitä hinnan, jota en kyllä olisi suostunut maksamaan. Ei ollut vaihtoehtoja. Mutta se on ollut yksi merkittävimmistä oivalluksistani. Koska jos totta puhutaan, niin arkihan on sitä todellista elämää. Sitä mikä muodostaa 5/7 viikosta.

Sen takia kuulkaa arjesta olisi hyvä alkaa pikkuhiljaa tykkäämään, ellette sitten jo tykkää. Asiat eivät kuitenkaan ole tässäkään tapauksessa mustavalkoisia. Ei se arki aina itsellenikään juhlaa ole ollut. Mutta silloin kun ei herää aamulla norsu rinnan päällä muistaessaan teholla makaavan isänsä, joka taistelee hengestään tai herää aamulla ajatukseen, että voi kun saattohoidossa oleva äiti saisi pian helpotuksen kivuilleen, on arki juhlaa. Piste. Kaikki muu takkuaminen arjessa on itselleni pääosin asennekysymyksiä. Mutta silloin kun puhutaan traumasta, vakavasta sairaudesta tai läheisen menettämisestä, avioerosta, taloudellisesta ahdingosta tai omasta henkisen tasapainon epäbalanssista, niin arki ei ole juhlaa. Eikä sen kuulukaan olla. Silloin tallataan päivästä toiseen ja luotetaan, että vielä jonain päivänä arki on juhlaa. Pidetään kiinni niistä pienistä valonpilkahduksista, jotka auttavat jaksamaan arjessa. Ei anneta periksi.

Olen paljon pohtinut, että onko arjen ihanuuden arvostamisessakin loppupeleissä kyse kiitollisuudesta. Osaa olla kiitollinen niistä räät poskilla kirkuvista kurahaalarivesseleistä, joiden sormet ei sattumaltakaan suostu menemään oikeisiin väleihin hanskoissa. Joidenka kumpparit on väärissä jaloissa. Ainakin harjoittelevat pukemaan itse. Siitä miehestä, joka tyynen rauhallisena lukee aamun lehteä kahvikuppinsa kanssa, kun sinä hikoilet niiden huutavien naskaleiden kanssa ja koitat selviytyä ovesta ulos niin, ettet myöhästyisi varttia enempää töistä.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, niin kiitollisuus on todellakin avain arjen rakastamiseen. Jossain vaiheessa tein tietoista kiitollisuuspäiväkirjaa. Pääni sisällä. Iltaisin mietin viisi ihanaa asiaa kuluneesta päivästä, joista olla kiitollinen. Niinäkin päivänä, kun arki heitteli kapuloita rattaisiin, löysin helposti viisi asiaa.

Tämän esipuheen jälkeen on aika päästä itse asiaan 😉 Voi olla, että väännän jälleen rautalangasta, mutta aloitetaan ihan perusteista. Mun arjen mielekkyyden suurimpaa osaa, sitä mikä muodostaa perustan koko arjelle ja hyvinvoinnille arjessa, näyttelee tuo pyhä kolminaisuus: Lepo, liikunta ja ravinto. Terveellistä monipuolista ruokaa on helppo syödä, kun vain näkee vähän vaivaa. Myös liikkua ehtii, jos vain haluaa. Uniasiat on sellaisia, joilla on suurin merkitys omaan jaksamiseeni arjessa. Ja nehän on just niitä, joihin ei ihan suoraan pysty täysin vaikuttamaan. En voi sanoa itselleni illalla, että nonni, nukutaas sitten kahdeksan tuntia putkeen ja silleen, että syvän unen vaihe kestää tuosta vähintään kaksi tuntia.

Jos arki on liian hektistä, en ole syönyt terveellisesti tai päässyt liikkumaan, unenlaatuni kärsii välittömästi. Olen niitä ihmisiä, jotka stressaavat maailman asioita unissaan. Jos annan stressille vallan. Vuosien saatossa olen opetellut olemaan stressaamatta öisin. Mutta tiedän, miltä tuntuu valvoa ja murehtia. Se ei ole kivaa. Se vie pohjan seuraavalta päivältä välittömästi. Olokin on noiden öiden jälkeen apea, haluton ja kaikkea muuta kuin hyvinvoiva. Jotta mä saan hyvät yöunet tarvitsen päivittäin jonkun sortin liikuntaa. Lisäksi mun on mentävä ajoissa nukkumaan. Kympin maissa viimeistään on oltava sängyssä rauhoittumassa.

Nyt kun on peruspalikat kunnossa, niin sitten päästään niihin vinkkeihin, joilla ainakin itse saan arjesta nautintoa. Osalle nämä voivat olla ihan kertausta, mutta kirjoitan ne silti alas, koska niin paljon niistä on kyselty. Jälleen ensimmäisenä nostan tuon oman tuntini aamulla; me time alkaa tuntia aiemmin kuin muu perhe herää. Olen jäänyt niin koukkuun tuohon aamuhetkeeni, että siitä en luovu. Sain kyselyitä, että meditoinko arjessa. Tietoisesti en enää meditoi, mutta oli aika, kun otin kymmenen minuuttia tuosta tunnistani ja meditoin olohuoneen lattialla. Nykyään meditoin kahvikuppi kädessäni ulos tuijotellessani. Osaan pitää ajatukseni kasassa ja päästä hetkeksi aivan omaan maailmaan tuijotellessani ulos.

Pitkin päivää pyrin varastamaan niitä pieniä hetkiä, jolloin rauhoitun. Se voi olla liikennevaloissa tai ruuhkassa musiikkia/äänikirjaa kuunnellen. Tai töiden jälkeen sohvalla lepuuttaen. Illan viimeinen rauhoittuminen tapahtuu sängyssä. Ilman puhelinta, ilman telkkaria. Laitan silmät kiinni ja mietiskelen vain kivoja juttuja. Yleensä nukahdan tuosta samantien.

Arki on usein kiireistä, on harrastuskuskauksia ja vanhempain iltoja. Mutta silti olisi hyvä löytää joku omakin juttu. Tämän suhteen on välillä hyvä olla itsekäs. Vaikka kerran viikkoon tapahtuva oma harrastus, jolloin pääsee hetkeksi hengähtämään. Itselläni tämä oli lasten ollessa pieniä juoksu. Olin inhonnut juoksua koko elämäni, mutta niin vain koukutuin. Mies tuli työreissusta kotiin ja olin usein jo juoksubyysat päällä eteisessä odottamassa. Tunnin hikitreeni ja ah, äiti ei ollut enää väsynyt.

Joten oman jaksamisen ja mielen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että on se joku juttu, joka on sun omaa aikaa. Rakastan olla koko perheen kesken, mutta silti kaipaan omaa aikaa. Se on tärkeetä mun pääkopalleni. En väitä, että kaikki olisivat sellaisia, mutta mä olen. Senpä takia on hyvä tutustua itseesi, jos et ole sitä vielä tehnyt. Mitä sä kaipaat, jotta arki olisi mielekkäämpää. Olisiko joku helposti toteutettu asia, jonka avulla jaksaisit paremmin.

Miksi arki välillä tökkii? Mä huomaan, että jos vaikka loppuviikolle on edessä joku vähän sellainen inhottavampi homma; palaveri jota jännittää tai vaikka gynekäynti, niin helposti sitä alkuviikolla alkaa jo miettimään tuota. Ellei tietoisesti elä hetki kerrallaan ja ajattele, että ne nyt vain on asioita, jotka on pakko tehdä. Ei kantsi etukäteen stressata. Yleensä aamuisin things to do -listaa tehdessäni laitan kärkeen ne kaikista kenkuimmat hommat. Sellaiset, joiden tekemisen jälkeen olo on liki euforinen. Aikaan saadut jutut toimivat mulla hyvinä kannustimina arjessa. Sitä tietää tehneensä, jopa joskus ylittäneensä itsensä.

Jotta arjessa jaksaa ei kannata leikkiä superihmistä. Meillä kaikilla on rajalliset voimat. Pitää osata antaa itselleen lupa myös väsyä. Lupa levätä silloin kun on levon aika. Työhyvinvointi on tämän päivän kova sana ja enkä yhtään ihmettele; työ näyttelee erittäin suurta osaa arjesta. Sen takia on kaksi vaihtoehtoa (karrikoidusti): a) löytää sellainen mielekäs työ, joka motivoi tai b) pysyä nykyisessä ei niin motivoivassa työssä ja muuttaa omaa asennettaan niin, että löytää sen työn mielekkyyden uudelleen. Oman merkityksellisyyden työssään.

Arjessa jaksamiseen liittyy myös työuupumus, joka on erittäin vakavasti otettava asia. Jo senkin takia ennalta ehkäisevästi olisi hyvä kiinnittää erityistä huomiota arjessa jaksamiseen. Ja osata tarvittaessa himmata ajoissa. Ennen kuin asiat menevät liian pitkälle ja jaksaminen niin miinukselle, ettei omin avuin selviä pinnalle. Olen seurannut läheltä neljää työuupumusta. Yhdellä tuli sydänoireita työn kuormittavuuden takia. Todettiin infarktin menneen läpi. Yhdellä puhkesi vatsahaava, kahdesti. Kolmas meni totaalijumiin eikä saanut työpäivän aikana edes vastattua yhteen sähköpostiin. Neljäs sitkutteli niin pitkään, että kroppa sanoi poks ja on loppuelämän riippuvainen ulkopuolisesta lääkityksestä. Vaikka vaihtoikin työpaikkaa.

Elämänlaadun ja elämän pituuden kannalta arjessa jaksaminen ja hyvinvointi näyttelevät suuren suurta osaa. Stressi sairastuttaa, altistaa monelle sairaudelle ja tekee tuhojaan. Usein jo ennen kuin sitä ehtii puuttumaan peliin. Joten jos sulla on joku läheinen, jonka huomaat olevan vähän muissa maailmoissa. Sellaisessa putkessa, josta ei näy ulospääsyä. Ärtynyt, itkuinen ja väsynyt. Hajamielinen ja jotenkin taantunut. Ota hihasta kiinni ja kysy onko kaikki hyvin. Myönteisen vastauksen saadessasi, kysäise uudelleen. Olen huomannut, että usein uupumuksen kourissa oleva vähättelee uupumustaan. Ennen kuin tulee totaalistoppi. Sen takia tarkkailen ihmisiä omassa työssäni extrapaljon. Musta tuntuu, että mulle on kehittynyt sellaiset tuntosarvet asian suhteen. Näen, milloin on aika puhaltaa peli poikki.

Senpä takia arjessakin kysyn itseltäni välillä, että hei miten meillä menee 🙂 Käyn dialogia itseni kanssa ja teen toimintasuunnitelmia. Usein menee tosi hyvin, mutta sit kun saan vastaukseksi, että väsyttää, liikutan noita kahta jalkaani (jotka muuten tottelevat käskyjä yllättävän hyvin :D) ja rojahdan sohvalle. Laitan sähköpostit, whatsupit ja kaikki mediat äänettömälle. Yritän olla hetken zen. Jos hetki ei riitä, niin sitten pidemmän hetken. Itsestään huolehtiminen on tärkeintä maailmassa. Sitten kun voit itse hyvin, on sulla antaa paukkuja muiden hyvinvointiin.

MUISTAKAA PITÄÄ ITSESTÄNNE HUOLTA 

Täältä löytyy kaikki Takaisin ruotuun -postaussarjan jaksot. Vielä yksi jakso on tulematta; talous retuperältä ruotuun


sunnuntai 25. elokuun 2019

Hyvän mielen juttuja

HEISSUNHEI!

Mä en kestä; miksei se parikymppinen hieman stressipampulaminäni tajunnut sunnuntaiden suloisuutta? Olisi katsokaas ollut vähän helpompi olla, kun olisi ottanut sunnuntain löysin rantein. Sen sijaan, että olisi ladannut itselleen liikaa paineita tulevaa viikkoa varten. Ei sillä, kyllähän sunnuntait tätä nykyäkin kuluu osin suunnitellessa tulevaa viikkoa, mutta mä koen sen suunnittelemisen varsin ihanana. Se on yksi niitä asioita, joista tulee hyvä mieli.

Tänään hyvää mieltä on myös tuonut ”repäise hatusta” tai lähinnä jääkaapista, keksitty lounas. Perjantaiset guacamoletortillojen ja eiliset sushien täytteiden jämät pääsivät lounaspiirakkaan. Siitä onkin muuten pitkä aika, kun olen viimeksi piirakkaa leiponut. Täytyy ottaa taas tavaksi nämä piirakkahommelit. Pakkasesta löytyi neljän viljan valmispohja. Mökkikasseista nuo jämäruoat. Jääkaapissa oli pari päivää sitten päiväyksensä menettänyt kermaviili ja kananmuniakin oli jokunen. Hyvä mieli tulee myös jääkaapista, joka on yllättävänkin tyhjä ajatellen huomista viikkomaitokauppatavaroiden hankkimista ajatellen. Hävikin vähentäminen on muutenkin viime aikoina ollut itselleni se yksi suurimmista hyvän mielen jutuista.

Hyvän mielen jämäpiirakka

1 valmis piirakkapohja

Täyte
savulohta
punasipulia
mozzarellaa
ravun pyrstöjä

1 kermaviili
wasabi-tuorejuustoseosta
2 kananmunaa
ruohosipulia
sitruunapippuria

Sulata piirakkapohja ja painele se voidellun piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Lado savulohet sun muut piirakkapohjan päälle. Sekoita kermaviili, tuorejuusto, kananmuna, ruohosipuli ja pari teelusikallista sitruunapippuria keskenään ja levitä täytteen päälle. Paista uunin alatasolla 180 asteessa noin 40 minuuttia tai kunnes päällinen on hieman saanut väriä.

Mökiltä kotiin tullessamme mies alkoi ajamaan nurtsia, kunnes muistimme omenat. Joita oli kuivuuden takia (?) tippunut jo melkolailla maahan. Toisen omenapuun alla kyykin sen verran, että sain omenat siivottua. Niitä tuli kokonaisen kottikärryllisen verran. Paikkojen siistiminen saa aina mielen hyväksi. Niin tänäkin sunnuntaina. Ottaen vielä huomioon, että noista ompuista osa oli niin kelpoja, että niistä saa aineita illan omppuhillotalkoisiin.

Hyvää mieltä rutkasti tulee tuomaan vaatehuoneen siivouskin. Sitä siis seuraavaksi. Tosin ajatuksissa oli siirtää kesävaatteet jo säilöön, mutta kun ensi viikon säätiloja katsoo, niin en tiedä kantsiiko sittenkään 🙂 Lapset siivosivat taannoin omat vaatekaappinsa ja heidän jäljiltä on isot kassit vaatteita menossa kirpparille. Veikkaan, että tuolta munkin vaatekaapista lähtee 30% vähintään kiertoon. Parin viikon päästä olen varannut kolmeksi viikoksi pöydän Tarina -kirpparilta Laukontorilta. Ilmoittelen sitten lähempänä tarkempia speksejä. Mutta myyntiin lähtee siis rutkasti vaatteita, mutta myös sisustustavaraa. Olkaahan kuulolla!

Hyvää mieltä on tuonut myös se, että löysin uuden kirjasarjan BookBeatistä. Suosin nykyään kirjasarjoja ennemmin kuin yksittäisiä kirjoja. Jään jotenkin niin koukkuun henkilötarinoihin, että on kiva kuunnella jatkumoa kirjasarjassa, vaikka itse päätapahtuma (usein murha…ei nyt niin hyvää mieltä tuova 😉 vaihtuukin kirjoittain. Nyt sitä vaatehuonetta siivoamaan! Huomenna muuten luvassa Takaisin ruotuun -postaussarjan seuraava osa, jossa aiheena mielen hyvinvointi ja jaksaminen arjessa. Niin kovin tärkeä ja ajankohtainen aihe 

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

 


lauantai 24. elokuun 2019

Pullantuoksuinen äiti

ILTAA IHANAT!

Kuulkaas, näyttää ihan heinäkuun helleillalta, kun katsoo ruokatilan ikkunasta ulos järvelle. Tuuli on tyyntynyt ja järvenpinta hohkaa oranssina. Varvikko alkaa olemaan jo ruskan väreissä, mutta muuten ilmassa on vahvasti kesää.

Tänä aamuna puolet perheestä heräsi kaktus kurkussa ja yksi on viettänyt yöppärissä koko päivän. Hän, jolla ei ole edes ollut kaktusta kurkussa. Sille yhdelle kipuiselle ollaan keitelty kuumaa kaakaota pitkin päivää. Yhdessä tuumin tuumattiin, kuinka hyvä on nyt olla täällä mökillä äiskän ja iskän kanssa. Eikä kaupungissa kaverilla, niin kuin eilen vielä suunnittelivat.

Vaikka nuo lapset ovat jo niin isoja, niin ovat kuitenkin vielä omalla tavallaan kovin pieniä. Sellaisia, että kampeavat ihan kylkeen kiinni. Varsinkin se yöppäripöksyinen. Haluaa vielä välillä syliinkin, mikä on niin kovin ihanaa. 

En ole koskaan ollut sellainen perinteinen pullantuoksuinen äiti. Joskus muinoin arastelin sanoa ääneen, että mieluusti lähdin tekemään osa-aikaista viikkoa töihin kuopuksen ollessa kymmenen kuukautta. Tytöt saivat tuolloin laatuaikaa mummujen kanssa, jotka tulivat meille heitä hoitamaan. Itse olin niinä kahtena kotiäitipäivänä viikossa paljon parempi äiti, kun olin saanut välissä tehdä aikuisten juttuja. Olla töissä.

Silloin kun lasten kanssa kotona olin, nautin toki täysin rinnoin hiekkalaatikon reunalla istumisesta. Käytiin muskarit ja seurakunnan kerhot. Leikkitreffeillä kavereilla. Muovailtiin, askarreltiin ja lätsyteltiin lätäköissä kumppareilla. Leivottiin perjantaisin pullaa ja antauduin täysin olemaan se pullantuoksuinen äiti.

Niin kuin tänäänkin. Sillä erotuksella, että tänään mun leivontakamuina oli kaksi auttavaa kättä. Taikinaa eksyi suuhun siinä missä silloin reilut kymmenen vuotta sittenkin, mutta enää taikinaa ei puristellu ne pikkuiset pulleat kuolasta kosteat sormet 🙂 ID

Mökkikuplassa on hyvä olla. Kaupungissa kaikki suhaavat usein omilla teillään. Lapsilla on tärkeämpää tekemistä kuin meidän vanhempien kanssa hengailu. Mikä on täysin ymmärrettävää ja ihanaa! Sen takia nautin vielä tästä pullantuoksuisesta äitiydestä siihen asti, kun auto kaartaa huomenna kotipihaan. Sitten olen taas viikon se ehkä vähän nolokin äiti. Se joka pakottaa tulemaan ajoissa kotiin ja kyselee onko läksyt tehty.

Se, joka onneksi vielä illalla saa peitellä nukkumaan ja suikata poskelle hyvänyön suukon 

LEPPOISAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,