ILTAA IHANAT!

Vajaan parin tunnin päikkärit töiden jälkeen tuntuivat siihen saumaan hyvältä. Mutta voin sanoa, että uni ei tule ihan heti silmään tänä yönä! Kiitos muuten ihan hirmuisen paljon viesteistänne ja kommenteistanne koskien opiskelujani. Innolla odotan jo syyskuussa alkavia luentoja ja kaikkea mitä se tuo mukanaan. Ja hei kyllä, ihan varmasti pääsette kuulemaan opinnoista lisää syksyn ja talven kuluessa 🙂

Jos syksyn uudet tuulet tuovat elämään uutta ja ihanaa, niin vastaavasti elämästä löytyy onneksi myös sitä tuttua, turvallista ja ihanaa. Mä tiedän, että olen ehkä muutaman kerran aiemminkin kertonut, kuinka paljon voimaa mä saan meidän perheestä. Yhdessä tekemisestä. Ja vastaavasti yhdessä tekemättömyydestä. Niistä hetkistä, kun koetaan jotain aivan uutta koko perheellä. Nähdään uutta ja ihmeellistä. Seisotaan Malibun laiturilla katsomassa surffareita ja kun äänettömät katseet paljastavat sen että ilman tuota ympärillä olevaa tiimiä kokemus ei olisi niin koskettava. Jaettu ilo on paras ilo.

Tai niistä hetkistä, kun palataan vanhaan, mutta silti ihmeelliseen.

Niistä hetkistä, kun koetaan pureva pakkastuuli Pyhätunturin laella ja päätetään mennä ihan alkajaisiksi Tsokkaan vohvelille ja kaakaolle. Niin kuin ollaan tehty jo kahdeksana vuotena joka talvi. Rutiinit ja tutut kaavat, rakkaat paikat ja vaivattomuus ovat meidän tiimille helppoja nakkeja. Mutta kaiken uudenkin kokeminen tällä porukalla menee yleensä tosi vaivattomasti ja luontevasti. Janotaan kaikki nähdä ja kokea uutta. Ja lopulta kaikille rakkain paikka on oma koti. Jos jotain uudet kokemukset pelottaa tai jännittää, niin muut tukevat. Jos joku innostuu enemmän kuin muut, niin ihan varmasti kohta ollaan kaikki into piukalla.

Ollaan aina tehty perheenä paljon, mutta tekeminen on vuosien varrella lasten kasvaessa tottakai muuttunut. Tänä päivänä meidän perheen yhteinen harrastus on ruoanlaitto. Viikonloppuna mökillä tehtiin pitkästä aikaa itse sushia. Jokainen sai täyttää ja rullata oman sushinsa mieleisekseen (ja ihan ok noista tuli vaikka riisi puuroutui…ei ollut oikein huuhteluvettä saaressa riittämiin ;). Syötiin yhdessä ja juteltiin. Siivottiin keittiön pöytä ja otettiin korttimatsi. Pysähdyin siihen hetkeen ja mietin, kuinka onnekas olen perheestäni.

Me ollaan välillä kuljettu elämän mankelista läpi. Menty sinne tiiminä ja tultu tiiminä ulos. Entistä vahvempana tiiminä. Tiimityöskentely vaatii välillä joustoa ja sovittelua, mutta loppujen lopuksi puhalletaan kaikki yhteen hiileen. Pidetään huoli toisistamme ja kasvetaan yhdessä.

Olen viimeisen parin päivän aikana törmännyt kolme kertaa lapseen, joka on istunut alakuloisen näköisenä illalla kadulla. Silloin kun ehkä olisi pitänyt olla jo oman perheen luona kotona. Yksi reppunsa päällä, toinen pikkuautojensa kanssa. Kolmas ei itse asiassa istunut, vaan nojasi kaupungilla yhden rakennuksen seinään pää alhaalla. Kaikkiin yritin ottaa kontaktia, mutta kukaan ei katsonut silmiin. Olemuksista paistoi kuitenkin  joku sellainen, joka jäi vaivaamaan. Toivottavasti nyt kun arki on astunut kuvioihin, muistaisimme että vaikka työt ovat viedä mennessään ja niitä on mukava paiskia, niin siellä jossain kenties on se oma pikkutiimiläinen, joka myös tarvitsee meitä. En tiedä oliko näiden kolmen lapsen kohdalla näin…voihan olla, että ei todellakaan ole. Toivon, ettei ole.

Itse ainakin päätin ottaa erääksi arjen mantraksi taas sen läsnäolon kotona. Lapsuus on niin häviävän pieni aika, joka humahtaa yhtäkkiä tuosta vain mennessään. Silloin luodaan se side niiden tiimiläisten kesken. Se side, joka kantaa loppuelämän ♥

KAUNIITA UNIA, OMIEN TIIMILÄISTEN KUVIA,