HEIPSAN!

Tiedättekö mitä olen tänään miettinyt? Kyllä, pohdiskellut oikein olan takaa (niin kuin tapanani on). Sitä, että mistä tulee sanonta ”päätön kana”. Totesin tuossa eräälle ihmiselle, että olen nyt pari päivää tuuletellut menemään kuin päätön kana. Kunnes aloin miettimään, että mitä tuo sanonta oikeasti tarkoittaa. Näin itseni suhailemassa ilman päätä. Vaikka tietääkseni mulla on kyllä näiden parin päivän aikana ollut aivotkin messissä suurimman osan ajasta 😉

Monet teistä on kysellyt mun tulevista opinnoista. Parin vuoden sisään olen aivan hurahtanut positiiviseen psykologiaan. Etsinyt tieteellistä pohjaa sille, miksi mä olen useimman osan ajasta iloinen. Mikä tuo tässä määrin henkistä hyvinvointia ja onnellisuutta. Mikä on se juttu, minkä avulla olen selvinnyt elämän kahdesta erittäin isosta surusta (vanhempieni kuolemat) vahvempana kuin ikinä. Kiitollisempana kuin koskaan. Sillä en ole hetkeäkään uskonut, että onnellisuushypetykseni on amerikkalaislähtöistä perätöntä jargonia. Vaan se tulee suoraan sydämestä. Olen koko ajan tiennyt, että jotain elämässäni olen tehnyt oikein, ollakseni näin etuoikeutettu. Etuoikeutettu nauttimaan ihan niistä pienistäkin jutuista ja näkemään elämän positiiviset puolet.

Insta storiesin puolella seuraavat taisivatkin eilen huomata, että olin Joyllan ilmaisluennolla, joka käsitteli positiivista psykologiaa ja merkityksen voimaa. Miten sinne päädyin? Mä kerron. Viime viikolla eräänä iltana luin Tal Ben-Shararin Being Happy -kirjaa ja yhden kappaleen lopussa olevassa harjoituksessa pyydettiin miettimään niitä asioita, joita haluaisimme tehdä. Mutta joita syystä tai toisesta emme tee, sillä jostain syystä astuminen oman epämukavuusalueen ulkopuolelle juurikin sen asian suhteen pelottaa.
Olin juuri saanut luettua kyseisen kappaleen loppuun ja miettinyt, kuinka tietyssä määrin suuret ihmisjoukot ja niissä esiintyminen on itseäni jännittänyt. Vaikka sosiaalinen olenkin. Samalla sekunnilla sähköpostiini kilahti viesti, jossa Joyllalta oltiin yhteydessä ja kyseltiin, josko maanantaiselle ilmaisluennolle olisi halukkaita apureita. Ottamaan kuusisataapäistä yleisöä vastaan, jakamaan iloa ja olemaan apuna muutenkin tarvittaessa.

Ellen olisi juuri sattunut lukemaan tuota tärkeää kappaletta kirjasta, joka päättyi näin ”Look for additional opportunities to venture outside your comfort zone, ask for feedback and help.” olisin ajatellut, että vitsit miten kiva olisi olla avuksi. Mutta tuskin olisin uskaltanut nostaa kättä ylös ja tarjoutua. Niinpä laitoin sähköpostia takaisin, että mielelläni tulisin auttamaan. Ja samalla kuuntelemaan luentoa, joka oli jo loppuun buukattu. (Off topic, ihan mieletön luento olikin)

Ja tiedättekö, eilen yliopistolle päin kävellessäni en tuntenut oloani lainkaan jännittyneeksi. Vaan iloiseksi siitä, että sain olla avuksi. Kuusisataapäinen yleisö otettiin yhteistuumin vastaan ja olin tilaisuuden jälkeen täynnä energiaa. Kotiin tullessani puhuin kuin papupata. Innoissani. Kuopuksen enkun kokeisiin preppauksen jälkeen kävimme miehen kanssa vielä mäkivetoja ja porrastreeniä tekemässä. Ikinä ennen sykemittari ei ole näyttänyt voimavarojen olevan 64% nukkumaan mennessä. Uskon, että se a) kun saa auttaa ja b) ylittää itsensä menemällä pois mukavuusalueeltaan, on tietyllä tapaa hyvinkin palauttavaa. Oikein ajoitettuna ja oikeassa mielentilassa tehtynä.

Keväällä ja kesällä itseopiskelin positiivista psykologiaa lukemalla alan opuksia, kunnes päätin kesälomalla eräänä päivänä laiturin nokassa elämääni pohdittuani ilmoittautua Tampereen Kesäyliopiston kautta Joyllan järjestämään Positive Psychology Practioner -koulutukseen. Edelleen on hämärän peitossa se, millä ajalla tuon 20 opintopistettä sisältävän (eli noin 530 työtuntia puoleen vuoteen) kokonaisuuden suoritan. Mutta uskon, että sitä on tähän ikään mennessä oppinut priorisoimaan niin, että vapaata tilaa löytyy. Perhettä ja harrastuksia toki unohtamatta.

Se vähä, mitä olen aiheeseen tutustunut ennalta on saanut mut vakuuttumaan, että tämä on se mun juttu. Ja jos Suomessa olisi mahdollista suorittaa maisterintutkinto ko. aiheesta, niin en epäröisi hetkeäkään. Vaikka en kadu hetkeäkään kauppatieteiden maisterin tutkinnon suorittamista, niin silti se piinkova businessmaailma ei ole täysin minua varten.  Kuten ollaan vuosien varrella teidänkin kanssa juteltu. Se, mikä on minua varten on vielä hieman hämärän peitossa. Mutta tiedän, että jotenkin se mun kutsumus liittyy piinkovaan businessmaailmaankin. Ehkä siltä osin, että haluan murtaa perinteisen auktoritäärisen johtamistavan myyttejä. Kyseenalaistaa sen lainalaisuuksia ja antaa toisen näkökulman koko organisaation hyvinvointiin niin, että tuloksellisuus kasvaa sitä mukaa kuin työntekijöiden mielekkyys tehdä töitä kasvaa. Sillä tiedän, että parhaimmillaan työn tekeminen on ihanaa ja palkitsevaa. Kun osaa pitää balanssin sen ja vapaa-ajan suhteen.

Joten, takaisin koulun penkille. Siinä missä parikymppisenä tuli suoritettua KTM -tutkinto ilman sen kummoisempaa omistautumista tai mielenkiintoa asiaan (mielenkiintoa löytyi kyllä haalaribileisiin :D), on lähtötilanne nyt aivan eri. Janoan tietoa. Janoan tietää lisää. Enkä vähiten sen takia, että haluan oppia tuntemaan itseni. Miksi toimin niin kuin toimin. Mistä ammennan voimavarani. Mutta myös sen takia, että voisin olla avuksi muille. Blogin puolella jatkossakin onnellisuushömppää ja positiivista meininkiä. Pysykäähän kuulolla 🙂

TIISTAITERKUIN,