sunnuntai 05. toukokuun 2019

Mökin ruokatilan muutos

2

HEIPPAHEI!

Tänä aamuna kävin varovasti avaamassa kasvimaan yhden istutuslaatikon hallasuojan reunaa ja tirkistin toisella silmällä suojan alle. Vain nähdäkseni, että kasvit ovat elossa. Ainakin toistaiseksi, jihuu! Tomaatti on edelleen kärsinyt, tai sen lehdet ovat kärsineet. Silti pukkaa uutta tomaattia. Joten toivoa sopii, että tuosta vielä olo kohentuu hälläkin 🙂

Mökillä katsoin eilen, että mansikat (viime vuonna istuttamani) näyttävät aivan kuolleilta. Mutta eipä tuolla juuri ole vielä edes lehtiä puissa, joten odotellaan hetki. Varvikko kyllä näyttää vihreältä paikka paikoin, mutta mustikkasadosta en vielä menisi sanomaan mitään. Muuta kuin toivomaan peukut pystyssä hyvää mustikkavuotta. Eilen olimme päivän miehen kanssa kaksistaan mökillä. Lapset halusivat jäädä ystäviensä kanssa kotiin ja se heille suotiin. Nyt aletaan elämään niitä aikoja, kun toisilla menee ystävien kanssa vietetty aika mökkeilyajasta tärkeämmäksi. Tätä toivetta pitää vanhempana kunnioittaa. Joten tänä kesänä pitänee tehdä kompromisseja. Kuunnella myös lapsiakin. Yöksi emme suostu vielä kaksistaan kotiin jättämään, mutta päiväseltäänkin mökillä on ihana käydä kaksistaan.

Eilen oli vuorossa pitkään haaveilemamme ruokatilan muutos. Miettikääs, että tuo mökin osa, jossa keittiö ja ruokatila sijaitsee on rakennettu vuonna 1963. Se on alkujaan toiminut ainoana mökkinä vuosikaudet tuolle ihanalle perheelle, keneltä mökin ostimme. Jossain vaiheessa laajensivat olohuoneen osan ja sitten myöhemmin vielä makkareiden osan. Ruokatilassa oli 80-luvulla Kruunukalusteesta ostettu ruokaryhmä, jonka mukavalla sohvalla oli ihana istua ja tuijotella järvelle. Silti kaikkina näinä kuutena mökkikesänä (miettikääs, että nyt lähti käyntiin jo 7. mökkikesä!) olemme miettineet, että jotenkin pitäisi tehdä tuo ruokatila avarammaksi ja toimivammaksi.

Suurimpana pelkona on ollut se, että miten uv-valo on kohdellut pyöröhirsiä. Onko sohvan tausta kovin vaalea verrattuna muihin seiniin? Huoli oli turha, sillä seinissä ei ole lainkaan sävyeroa. Lattiassa sitäkin enemmän maton jäljiltä. Mutta se on pieni murhe. Eiköhän se uv-valo korjaa asian ajan saatossa. Että rakastan noita hieman kellertäviä hirsiseiniä. Viime vuodet trendinä on ollut puupintojen valkaisu. Ja heh, olenhan töissänikin ollut mukana kehittelemässä ja markkinoimassa tuotteita tähän tarkoitukseen. Silti tuo meidän pieni vanha mökkerömme ruokatila ja keititö saavat olla puulla. Jos jotain joskus valkaisemme tuosta vanhasta mökin osasta, niin olkoon se sitten lattia tai katto. Tai molemmat. Mutta tällä haavaa ei mitään.

Raikkautta toi jo itsessään tuo valkoinen pöytä, jonka ostin kotiimme alennuksella vuosi takaperin Jotexista. Siihen saa molempiin päihin 50 cm jatkopalat eli siitä tulee pöytä tarvittaessa jopa 10 hengelle. Näin pienenä ollessaan siihen mahtuu hyvin molempiin päihin vielä tuoli eli menee kuudelle. Alunperin mietin, että tuomme kotoa nuo ihanat Nattavaaran tuolit, mutta huomasinkin, että meiltä löytyy mökin nurkista neljä ruokatuolia. Kaksi samanlaista ja kaksi tyystin erilaista. Ei sen pidä olla ihan justiinsa. Varsinkaan mökillä.

Poistimme ruokatilan seiniltä myös edellisten asukkaiden jättämät hyllyt ja ikonit. Seinä on ihana tuollain paljaaltaan. Mutta koska se kaipaa jotain, niin ostimme Jyskistä ison pyöreän peilin (alennuksessa 35,-) pöydän päätyseinälle. Se toistaa kauniisti vastakkaisen ikkunan järvimaiseman. Täältä vanhasta postauksesta näkyy ruokatilan aiempaa ilmettä.

En malta odottaa, että saan pöydälle maljakkoon sekalaisen ryhmän kesäkukkia. Pitää ristivetoa ovista ja ikkunoista. Leipoa kesän ekan mansikkakakun. Että saan poltella ruokatilan takkaa kylminä kesäpäivinä ja katsoa, kun vaahtopäät lyövät kalliorannalle. Kuikuilla vastarannalle veneliikennettä. Moikkailla ohi veneileville mökkeilijöille ja miettiä kahvikupin äärellä, kuinka paljon historiaa nuo pyöröhirsiseinät sisäänsä kätkeekään ♥

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

PS. telkkari ruokahuoneen nurkassa ei olisi ollut oma valintani, mutta koska sekin edellisten omistajien jäljiltä tuossa on ja siitä näkyy kuulemma niin kivasti tulosruutu, niin jääköön…toistaiseksi 😉


keskiviikko 01. toukokuun 2019

Mökkikauden avaustunnelmia ♥

6

HEIPSAN IHANAT

ja oikein ihanaa vappupäivää ja samalla toukokuun ekaa! Sateista sellaista, ainakin täällä Tampereen suunnalla. Mutta hei, tekee niin hyvää luonnolle ja toivotaan, että siitepölyallergiatkin hieman helpottavat sateen ansiosta.

Eilen kurvasimme mökkirantaan auto täyteen umpattuna. Mökkitiellä iski ekan kerran epäilys, että mitäs, jos ne jäät ovat pakkautuneet pahasti rantaan niin, että emme saa edes venettä laskettua. Kuitenkin sitä jäätä siinä määrin vielä venerannan lahdella oli edellisenä päivänä ollut.

Venerantaan päästyämme huomasimme, että kaikki jäät olivat sulaneet. Mikä onni! Laskimme veneen, purimme autolastillisen tykötarpeita sinne ja soudimme saareen. Sitä aina jännittää oven avatessaan, että onko hiiriarmeija tehnyt tuhojaan. Onko piipun kautta tullut sisään epätoivottuja lintu- tai oravavieraita (unohdimme peittää piiput syksyllä). Kurkistin sisään ruokatilasta ja käännyin katsomaan takanani jännittäviä lapsia.

Kaikki hyvin. Hymyni ulottui korviin. Papanan papanaa ei näkynyt ja mökki oli oikein hyvin talvehtinut. Napsautin jääkaapin kylmenemään ja kannoimme elintarvikkeet keittiöön. Lakana- ja vaatekassit vaatehuoneisiin. Mies lähti samantien laittamaan vesipumppuja kiinni. En ymmärrä, miten meillä voi olla niin hyvä säkä, mutta pumput lähtivät kertalaakista pumppaamaan vettä. Joinain vuosina noidenkin kanssa on tapeltu tovi jos toinenkin. Vaihdettu suodattimia järven päässä olevaan letkuihin tai koputeltu takaiskuventtiileitä.

Tällä välin imuroin ja pyyhin pölyt. Vaihdoin sänkyihin lakanat ja sijasin ne kauniisti. Täytimme jääkaapin ja laitoin lapsille ensi hätään ruokaa. Uunikin toimi, mikä oli sekin positiivista. Kannoimme miehen kanssa tsiljoona kiloa painavan perämoottorin veneeseen. Joka ikinen kerta mietimme, että miten sen saamme nostettua kiinni veneen takaosaan. Mutta joka ikinen kerta keksimme keinon. Moottoriin vaihdoimme onneksi akun viime keväänä, joten sekin lähti kertapainalluksesta käyntiin.

Kävimme kunniakierroksella saaren ympäri ja huomasimme, että kaikkien muiden mökit olivat vielä tyhjillään. Me taidamme olla saaren innokkaimmat mökkeilijät, aika usein saamme olla aivan omalla porukalla 🙂

Risua on tippunut talven aikana puista kamalan paljon. Viikonlopulle siis luvassa risupuhdetta. Kevään ekat löylyt mökkisaunassa houkuttelivat ihan koko perheen saunomaan. Jopa sen karvaisen kaverin. Esikoinen meni ennen saunaa heittämään talviturkin. Itse tuppaan kastamaan talviturkin vasta heinä-elokuussa, jos silloinkaan 😉

Monesti mietin, että mikä tuossa mökissä on se, mikä saa kaipaamaan sitä. Ikävöimään paikkaa talven pimeinä iltoina. Eilen illalla klo 22.17 sen tajusin; istuimme keittiön pöydän äärellä aloittelemassa kesän ekaa räväytysturnausta. Puhelimet olivat jossain käden ulottumattomissa ja suupielissä kimmelsi sokerikiteet vappumunkeista. Posket saunan jäljiltä punoittaen ja hiukset vielä märkinä. Koira jaloissa nukkuen. Noihin pieniin neliöihin mahtuu niin paljon rakkautta. Jotenkin sitä haluaa kynsin hampain pitää kiinni perheen yhteisestä ajasta. Tuolla saaressa se on kovin helppoa ♥

IHANAA VAPPUPÄIVÄN ILTAA,

 


perjantai 15. maaliskuun 2019

Rakas mökkipäiväkirja ♥

8

”Siitä on jo kauan, kun huolella valmistelimme mökin vastaanottamaan tulevan talven. Teimme kaikkemme, jotta mökki talvehtisi niin, ettei pakkanen pääsisi puremaan. Putket jäätymään tai hiiret sen hirsiä jyrsimään. Sisimmässään sitä tuntee talven taittuneen. Päivä on pidentynyt ja jo heti aamusta linnut laulaa. Sisäisesti sitä tuntisi olevansa valmis mökkikauteen. Enemmän kuin valmis. Tähän asti olen pitänyt jotenkin mökkikaipuun hallinnassa, mutta yhtenä päivänä se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Onneksi on kuvamuistot. Muistot, joiden avulla palata aurinkoisiin, helteisiin heinäkuun iltoihin. Tummiin, myrskyäviin päiviin, kun pohjoisen ulapalta lyö vaahtopäät kalliorantaan. Kylmiin toukokuun aamuihin, kun varvikko on vielä huurteinen hallayön jäljiltä. Niihin aamuihin, kun venyttää unta vielä vähän pidempään ja nousee ylös nukuttuaan kellon ympäri. Kun kuulee sänkyyn kahvinkeittimen pulputuksen, tuoksuttaa kahvin tuoksun. Kun noukkii pihasta muutaman mustikan aamupuuroon. Istuu ihan hiljaa kahvikupin kanssa ja tuijottaa järvelle.

Ei ole enää montaa viikkoa siihen, kun ensimmäistä kertaa ajamme veneen mökkilaituriin, nousemme pakaasiemme kanssa ja aloitamme mökkikauden. Mutta miksi sekin tuntuu liian pitkältä ajalta?”

Niin, mökki-ikävä kasvaa kasvamistaan. Kuten joka ikinen vuosi tässä vaiheessa keväänodotusta. Vanhoista mökkipäiväkirjoista katsoin, että monena vuonna olemme aloittaneet mökkikauden jo huhtikuulla, mutta parina viime vuotena mökille on päästy vasta toukokuun 5. päivä. Sopivasti miehen syntymäpäivänä 🙂 Pieni toive on tänäkin vuonna, että pääsiäiseksi pääsisimme mökille. Pääsiäinen kun on verrattain myöhään. Saisi viettää ensimmäisen kesämökkipääsiäisen. Laittaa pääsiäisruokaa ja koristella mökki pajunkissoin.

Tälle keväälle ja kesälle on mukavia juttuja tiedossa mökillä. Jatkamme viime kesänä aloittamaamme maalausprojektia ja kesähuone valkaistuu sisältäkin. Mökkien ulko-osat saavat myös ehompaa pintaa. Ehkä tänä vuonna rakennamme myös pitkään suunnittelemamme pienen terassin kalliorannalle. Sellaisen, johon saamme kaksi kansituolia, joista tuijotella kaukaisuuteen. Viime vuonna mustikoita ei tullut juuri nimeksikään, mutta tänä vuonna ajattelin taas kerätä niitä sen 27 litraa, mitä parhaimpana vuonna mökin pihasta olen kerännyt. Pakkaseen talven varalle.

Mökkikassin sisältö on jo pian pakattu uutta mökkikautta varten 🙂 Ostimme reissusta uudet mökkipyyhkeetkin. Huomenna alkaa se ajanjakso vuodesta, jolloin tehdään miljoonatsiljoona murikkatestiä ja testataan mökkijärven jään kestävyyttä. Tietäen, että niin kauan kuin täällä Tampereella on isot järvet jäässä, ei tuo pienempi ja pohjoisempi mökkijärvi tietenkään sula. Mutta se on osa mökkikauden odotusta. Käydä venerannassa, tsuumata mökkisaareen makrolinssin läpi ja ajaa Seitsemisen kupeessa olevan kahvilan kautta kotiin. Odottavan aika on todellakin pitkä. Mutta ennen pitkää nämä perjantait saavat ihan uuden merkityksen. Sellaisen olotilan, joka on kutkuttanut vatsanpohjassa jo koko viikon. Se tunne, kun tietää työpäivän aikana, että kellon lyödessä 16.00 ja viikonlopun alkaessa autonnokka suuntaa kohti venerantaa. Se tunne on ihan järjetön. Sitä kannattaa odottaa.

Mitens te muut mökkihöperöt, joko on kova ikävä mökille? ♥

PERJANTAITERKUIN,


keskiviikko 24. lokakuun 2018

Nykyajan kirous; kärsimättömyys

6

HEIPSUN IHANAT!

Tiedättekö mitä…sen lisäksi, että olen huomannut näin keski-iän kynnyksellä (no hemmetti, keski-iässä eikä missään kynnyksellä :D), että sitä ei ole ihan enää niin energinen kuin esimerkiksi kolmekymppisenä, olen huomannut itsessäni täysin uuden luonteenpiirteen. Musta tuntuu, että se piirre ei kyllä ole ikäsidonnainen, sillä olen havainnut samaa luonteenpiirrettä myös tuossa jälkikasvussani. Minusta on tullut kärsimätön. Aivan tajuttoman kärsimätön. Ja ai että inhoan sitä tunnetta. Aina olen kyllä ollut sellainen ”kaikki heti tänne nyt” -ihminen, mutta aiemmin odottelu ei ole häirinnyt. Se ei ole ollut sellainen asia, jolla vaivaisin päätäni.

Syytän osaltaan tätä nykymaailman menoa kärsimättömyydestäni. Tiedättekö, kun esimerkiksi telkkarisarjojen katsominen on nykyään niin helppoa. Pystyy katsomaan viisi kautta yhtä sarjaa Netflixistä. Silloin kun haluaa. Pahintahan on tämän jälkeen koukuttua Bacheloretteen tai Ensi treffit alttarilla -ohjelmiin. Koska niitä sä et näe koko kautta etukäteen netistä tai mistään. Mulla on nyt kuukauden ilmaiset jaksot Ruutu + ja Cmoresta, mutta ei, silti en näe koko kautta vaan aina seuraavan viikon jakson. Ja kun se ei kuulkaas enää riitäisi. Pitäisi nähdä heti ja nyt kenet tuo ihana Jenny valitsee tai miten käy Rosan ja Eetun. Samaistutteko tähän tuskaani? Onneksi kyse on näinkin pienestä tuskasta 🙂

Toista se oli siihen aikaan, kun joutui aina oikeasti viikon odottamaan perjantai-illan Dallasta eikä silloin nähnyt edes sitä yhtä jaksoa etukäteen mistään. Koska ainoa hifistelylaite mikä meillä kotona tuohon aikaan telkkarin lisäksi oli, oli sellainen kaksipesäinen ghettoblaster, jossa pystyi jopa nauhoittamaan kasetilta kasetille. Kelaamaan eteenpäin tai taaksepäin etsiessään sitä oikeaa kappaletta. Niin paljon, että nauha usein venyi ja vanui. Toista se on nykypäivänä. Spotifyssa ja Youtubessa sä saat kuunneltua just heti ne kappaleet, mitkä haluat. Ilman kelaamisia. Ilman venymisiä ja vanumisia.

Kärsimättömyyttä aiheuttaa myös se,  että jos saan viestin enkä ennätä siihen heti vastaamaan. Jos esimerkiksi olen auton ratissa. Tämä on toisaalta sellaista käänteiskärsimättömyyttä, sillä ajattelen vastapuolen ihmettelevän, että miksi en vastaa heti, kun kuitenkin näkee, että olen viestin lukenut. Tuskastun tietäen, että se toinen odottaa siellä vastausta. Tai kuvitellen, enhän mä voi sitä tietää. Itse olen samanlainen. Huomatessani, että viestini on luettu, ihmettelen jos en saa vastausta samantien. Vaikka tiedän, että se vastapuoli varmasti vastaa, kun ehtii.

Viime aikoina kärsimättömyyteni on kohonnut sfääreihin myös hitaan kotinetin ansiosta. En tiedä, miksi tuo lagaa, mutta se tekee sen juurikin silloin, kun olen kirjoittanut pitkän pätkän ilman tallennuksia. Tietokoneruutu herjaa huonoa yhteyttä ja heittää näyttöön harmaan ruudun. Lasken sekunteja siihen kun yhteys palautuu. Tuskanhiki valtaa kärsimättömän. Yhteyden palautuessa usein osa tekstistä puuttuu. 

Elämä on varsin helppoa nykyisin, kiitos osin tietoteknillisten oivallusten. Mutta kolikon kääntöpuoli on mielestäni se, että kun kaikki on heti saatavilla, niin sitten ei osata enää odottaa. Itse en ainakaan osaa. Yritin selittää itselleni tässä yksi päivä netistä erään yrityksen yhteystietoja etsiessäni ja jälleen nettiyhteyden pätkiessä, että olisinko valmis palaamaan puhelinluettelon keltaisiin sivuihin? Niinpä, ehkä en. Eli ei auta muuta kuin opetella kärsivällisyyttä ja olla onnellinen niistä elämää helpottavista välineistä 🙂

Palataan vielä kuvien muodossa talviunille laitettuun mökkisaareen. Eilisen postauksen kuvat olivat kännykkäkuvia, mutta pakko tallentaa tänne sähköiseen päiväkirjaani myös kameralla otettuja kuvia. Päivästä, jolloin ilma oli kaunis. Sumuinen ja harmaa, mutta silti jostain pilviverhon välistä pilkotti aurinko aika ajoin. Tuleva talvi tekee muuten tämän mökkihöperön kärsivällisyydelle mannaa. Ainakin opettaa kohti kärsivällisyyttä, jos ei muuta 🙂

ILOISTA KESKIVIIKKOA,


tiistai 25. syyskuun 2018

Hieman haikeutta ilmassa

6

MOIKKAMOI IHANAT!

Se jokasyksyinen haikeus on täällä. Se alkoi vähitellen viime viikonloppuna mökillä. Iltapäiväkahvihetkeä ruokapöydän äärellä halusi venyttää. Ottaa vielä yhden santsikupin, nostaa jalat tuolille ja katsella ulos myrskyävää järveä. Iltasaunassa halusi vielä kerran mennä vilvoittelemaan ennen illan viimeisiä löylyjä. Iltaa telkkarin edessä halusi vielä hieman pidennyttää ja katsoa ohjelmia, joita ei muuten ehkä silmät ristissä olisi tullut katsottua. Vällyjen väliin luikahdettua sitä halusi imeä kylmästä tyynyliinasta mökin tuoksua silmät kiinni antaumuksella. Aamulla sitä oli valmis heräämään hitaan kaavan mukaan ja tuntea mökkisängyn pehmeys luissa ja ytimissä. Jotenkin mökkikauden päättyminen konkretisoitui yhtäkkiä.

Mökillä vietettävät yöt ovat tänä mökkikautena enää laskettavissa yhden käden sormilla. Ellei syksy jatku leutona, ilman yöpakkasia. Käsittämätöntä on myös se, että justhan me vasta laitettiin mökki kuntoon kesäkautta varten. Jos jokin tämän hienoisen haikeuden keskellä lohduttaa niin ajatus siitä, että tämä kesä oli säiden puolesta paras mökkikesä ikinä. Tuo vanha rakennus kun oli helteillä se viileä pakopaikka, jossa sai unen vaikka ulkona lämpömittari pysyi hellerajoissa. Vaikka vastarannalla helle iski hikikarpalot otsalle, niin saaressa helle oli siedettävää. Nautinnollista, kuten mökkeily aina on.

Viikonloppuna havahduin siihen, että yksi asia, jonka takia mökkeily on niin ihanaa on se, että tuo pieni mökki yhdistää perheen. Siinä missä kotona olemme aina aika ajoin hajaantuneet kukin minnekin huoneeseen, niin mökillä vietämme aikaa samassa huoneessa. Tai ainakin samassa kerroksessa. Kun vaihtoehtoja ei ole. Olemme koko ajan kartalla siitä, mitä kellekin kuuluu ja mitä kukin tekee. Saarimökistä ei tuosta vain lähdetä salille, lenkille tai käymään kaupassa. Tuntuu, että yhteisöllisyys perheen sisällä kasvaa aina kesällä. Ei sillä, pienillä rutiinien muutoksilla sen saisi toimimaan myös kaupungissa.

Kesä 2018 oli ikimuistoinen mökkikesä. Ja vaikka mieli on vähän haikea, niin toisaalta mieli on odottava. Se odottaa niitä syysviikonloppuiltoja, kun voidaan tehdä majat kellariin telkkarin ääreen. Paistaa poppareita, käydä saunassa ja nauttia juoksevasta puhtaasta vedestä. Käydä ex tempore ihmisten ilmoilla ja nähdä ystäviä. Odottaa seuraavaa mökkikautta ja haaveilla siitä, kun vene kiinnittyy laituriin ensimmäistä kertaa. Pienen jääharson läpi kuljettuaan. Tätähän se kesämökkiläisen elämä kaikessa höperyydessään taitaa olla. Mökkikaudesta iloitsemista ja mökkikauden odottamista ♥ 

TIISTAITERKUIN,

PS. huomenna luvassa juttua siitä meidän viime viikonlopun DIY-sängystä! 🙂


« Vanhemmat
Uudemmat »