MOIKKAMOI IHANAT!

Eilen illalla mäkivetoja täydellisen talvimaiseman keskellä vetäessäni tuli taas pohdittua elämää. Se on muuten jännä, miten itselläni on aina nuo hikitreenit olleet sellaisia aikoja, kun tulee kirjoitettua blogipostausrunkoja ajatuksen tasolla. Taivas oli aivan purppuranvärinen ja lumi antoi välillä periksi ylämäkeä ylöspäin mentäessä.

Siinä kuulokkeet korvilla mietin, kuinka hyvin asiat on. Lähinnä siltä kantilta, että kuinka onnellinen saa olla, että tuo meidän teinimpi, siis se isompi teini, lähti ystäviensä kanssa nuorkalle, kun me lähdettiin treenaan. Se, että lapsella on ystäviä on ihan älyttömän ihana asia. Varsinkin teini-iän myllerryksessä mun mielestä turvallisten ja välittävien ystävien merkitys korostuu. Kaikkea ei varmastikaan tule juteltua kotona, joten on hyvä, että on se bestis tai kaksi kelle avata sydäntään.

Peilasin meidän esikoisen teiniaikaa omaan vastaavaani ja näen meissä tosi paljon samaa. Mutta myös eroja. Mä en ikinä korottanut mun vanhemmilleni ääntä. En paiskonut ovia tai käyttäytynyt muutenkaan niin kuin teinien vissiin yleisesti odotetaan käyttäytyvän. Mulla oli tosi helppo teini-ikä (uhmaikä oli kuulemma ollut vastaavasti taas aivan kamala :D). Meillä on tuon rakkaan isomman teinimme kanssa tällä hetkellä ihana suvantovaihe. Sellainen, että ei uskalla oikein ääneen kysyä, mutta menikö se pahin teiniajan myllerrys jo ohi?

Välillä sitä aina miettii, kuinka isoksi ja vastuuntuntoiseksi pikkunaiseksi toinen on kasvanut. Näin äitinä ei tarvitse huolehtia, etteikö pitäisi huolen läksyistä tai kokeista. Tänäänkin oli yksi koe, mutta silti sai eilen mennä nuorkalle kavereittensa kanssa. Oli lukenut jo tarpeeksi omien sanojensa mukaan ja siihen on luottaminen. Tämä teinin vanhempana toimiminen on valjennut mulle jotenkin yhtäkkiä; rakkautta tarvitaan rutkasti, siimaa pitää osata antaa ja antaa myös sen teinin tuntea, että hän on meidän luottamuksen arvoinen. 

Itse muistan oman teiniaikani riparin jälkeen sellaisena, että vaikka en ollut se perinteinen ovia paiskova teinari, niin kyllä tuli kokeiltua rajoja. Nostan hattua mun vanhemmille, jotka antoivat mulle siimaa. Rakastivat ja luottivat. Asettivat rajat äänettömästi. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä suurin syy siihen, että uskalsivat antaa mun mennä ja tulla oli se, että tiesivät missä porukassa liikuin. Meillä oli hirmuisen ihana kaveriporukka, joka koostui tytöistä ja pojista.

Vietettiin aikaa meillä ja mun kaverit saattoivat olla jutskaamassa mun äidin ja iskän kanssa, vaikken itse ollut kotona. Me asuttiin täällä lintukodossa, mutta jo silloin täältä oli turvallista lähteä tuon ystäväpiirin kanssa vähän kokeilemaan siipiään. Kaikista pidettiin huolta ja ei ollut asiaa, jota ei oltaisi voitu jakaa. Keskenään siis, vanhemmille nyt ei tarvinnut kaikkea kertoa 😉 Se on osa sitä teini-ikää!

Näin se on tuon meidänkin teinarin kanssa; tiedetään kenen kanssa liikkuu. Huoletta voidaan päästään viikonloppuisin yöksi ystävälleen. Tsekataan vaan viestittämällä / soittamalla, että ovat päässeet esimerkiksi nuorkalta tuonne ystävälleen turvallisesti. Vaikka luotan 100% tuohon meidän teiniin, niin maailma on muuttunut aika paljon siitä, mitä se oli mun teiniaikoina. Sen takia noina yökyläiltoinakin sitä on koko ajan vähän valppaana ja lähtövalmiina. Se on se meidän vanhempien tehtävä – rakastaa, välittää ja huolehtia. Lapsen kompastuessa nostaa ylös ja rohkaista jatkamaan matkaa ♥ Kertoa, mikä on oikein ja mikä väärin, jos teini-iän hormonihuurut hetkellisesti ovat saaneet oikean ja väärän unohtumaan.

Sain tuossa vähän aikaa postaustoiveen siitä, miten äitinä olo on muuttunut lasten kasvettua teini-ikään. En osannut asiaa lähestyä oikein muusta kulmasta. Äitiys ei ole muuttunut ollenkaan. Samanlailla sitä rakastaa. Ehkä vain vielä himpun verran enemmän nyt, jos mahdollista.

TORSTAITERKKUSIN,

PS. suomen kieli on muuten jännä…aluksi mulla oli postauksen otsikkona ”Teini-ikäisen äidin ajatuksia”, jonka olisi hyvin voinut käsittää kahdella eri tavalla 😀