MOIKKAMOI IHANAT!
Eilen illalla mäkivetoja täydellisen talvimaiseman keskellä vetäessäni tuli taas pohdittua elämää. Se on muuten jännä, miten itselläni on aina nuo hikitreenit olleet sellaisia aikoja, kun tulee kirjoitettua blogipostausrunkoja ajatuksen tasolla. Taivas oli aivan purppuranvärinen ja lumi antoi välillä periksi ylämäkeä ylöspäin mentäessä.
Siinä kuulokkeet korvilla mietin, kuinka hyvin asiat on. Lähinnä siltä kantilta, että kuinka onnellinen saa olla, että tuo meidän teinimpi, siis se isompi teini, lähti ystäviensä kanssa nuorkalle, kun me lähdettiin treenaan. Se, että lapsella on ystäviä on ihan älyttömän ihana asia. Varsinkin teini-iän myllerryksessä mun mielestä turvallisten ja välittävien ystävien merkitys korostuu. Kaikkea ei varmastikaan tule juteltua kotona, joten on hyvä, että on se bestis tai kaksi kelle avata sydäntään.
Peilasin meidän esikoisen teiniaikaa omaan vastaavaani ja näen meissä tosi paljon samaa. Mutta myös eroja. Mä en ikinä korottanut mun vanhemmilleni ääntä. En paiskonut ovia tai käyttäytynyt muutenkaan niin kuin teinien vissiin yleisesti odotetaan käyttäytyvän. Mulla oli tosi helppo teini-ikä (uhmaikä oli kuulemma ollut vastaavasti taas aivan kamala :D). Meillä on tuon rakkaan isomman teinimme kanssa tällä hetkellä ihana suvantovaihe. Sellainen, että ei uskalla oikein ääneen kysyä, mutta menikö se pahin teiniajan myllerrys jo ohi?
Välillä sitä aina miettii, kuinka isoksi ja vastuuntuntoiseksi pikkunaiseksi toinen on kasvanut. Näin äitinä ei tarvitse huolehtia, etteikö pitäisi huolen läksyistä tai kokeista. Tänäänkin oli yksi koe, mutta silti sai eilen mennä nuorkalle kavereittensa kanssa. Oli lukenut jo tarpeeksi omien sanojensa mukaan ja siihen on luottaminen. Tämä teinin vanhempana toimiminen on valjennut mulle jotenkin yhtäkkiä; rakkautta tarvitaan rutkasti, siimaa pitää osata antaa ja antaa myös sen teinin tuntea, että hän on meidän luottamuksen arvoinen. 
Itse muistan oman teiniaikani riparin jälkeen sellaisena, että vaikka en ollut se perinteinen ovia paiskova teinari, niin kyllä tuli kokeiltua rajoja. Nostan hattua mun vanhemmille, jotka antoivat mulle siimaa. Rakastivat ja luottivat. Asettivat rajat äänettömästi. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä suurin syy siihen, että uskalsivat antaa mun mennä ja tulla oli se, että tiesivät missä porukassa liikuin. Meillä oli hirmuisen ihana kaveriporukka, joka koostui tytöistä ja pojista.
Vietettiin aikaa meillä ja mun kaverit saattoivat olla jutskaamassa mun äidin ja iskän kanssa, vaikken itse ollut kotona. Me asuttiin täällä lintukodossa, mutta jo silloin täältä oli turvallista lähteä tuon ystäväpiirin kanssa vähän kokeilemaan siipiään. Kaikista pidettiin huolta ja ei ollut asiaa, jota ei oltaisi voitu jakaa. Keskenään siis, vanhemmille nyt ei tarvinnut kaikkea kertoa 😉 Se on osa sitä teini-ikää!
Näin se on tuon meidänkin teinarin kanssa; tiedetään kenen kanssa liikkuu. Huoletta voidaan päästään viikonloppuisin yöksi ystävälleen. Tsekataan vaan viestittämällä / soittamalla, että ovat päässeet esimerkiksi nuorkalta tuonne ystävälleen turvallisesti. Vaikka luotan 100% tuohon meidän teiniin, niin maailma on muuttunut aika paljon siitä, mitä se oli mun teiniaikoina. Sen takia noina yökyläiltoinakin sitä on koko ajan vähän valppaana ja lähtövalmiina. Se on se meidän vanhempien tehtävä – rakastaa, välittää ja huolehtia. Lapsen kompastuessa nostaa ylös ja rohkaista jatkamaan matkaa ♥ Kertoa, mikä on oikein ja mikä väärin, jos teini-iän hormonihuurut hetkellisesti ovat saaneet oikean ja väärän unohtumaan.
Sain tuossa vähän aikaa postaustoiveen siitä, miten äitinä olo on muuttunut lasten kasvettua teini-ikään. En osannut asiaa lähestyä oikein muusta kulmasta. Äitiys ei ole muuttunut ollenkaan. Samanlailla sitä rakastaa. Ehkä vain vielä himpun verran enemmän nyt, jos mahdollista.
TORSTAITERKKUSIN,
PS. suomen kieli on muuten jännä…aluksi mulla oli postauksen otsikkona ”Teini-ikäisen äidin ajatuksia”, jonka olisi hyvin voinut käsittää kahdella eri tavalla 😀
Kannattaa myös muistaa, että teinit ovat äärettömän kekseliäitä huijaamaan meitä vanhempia, sen vuoksi ihan 100 % luotto ei välttämättä kannata. Aina on hyvä pikkaisen epäillä ja olla valppaana. Valitettavasti olen joutunut sivusta todistamaan parinkin läheisen ikävää tapahtumaa, tytöstä ja pojasta, joista ei olisi kukaan kuunaan uskonut. Vanhempien epäily onneksi tapahtui juuri sopivaan aikaan, ennenkuin olisi saattanut olla liian myöhäistä.
Moikka Marjaana
ja onhan se varmasti näinkin. Aina kannattaa olla silmät myös selässä 🙂
Mä uskon, että tähän luottamusasiaankin luodaan pohja jo ennen kuin tuo teini yltää teini-ikään asti. Se vuorovaikutus ja vanhempien sekä lasten mutkattomat, rakastavat välit jo vauvaiästä lähtien varmasti luovat pohjan sille luottamukselle, että teini pystyy vanhemmilleen kertomaan ne sellaisetkin asiat, joista ei välttämättä ääneen haluaisi puhua.
Voi ei, kurjuus että siellä on läheisillä ollut tällaisia läheltä piti tilanteita. Onneksi vanhemmat osasivat epäillä ajoissa ❤️
Mukavaa torstaita ❤️
Omaa teini-ikää muistellessa tulee kyllä mieleen, että vaikka olin ns.fiksu ja kaveriporukka myös, niin ei ne vanhemmat tienneet todellakaan, mitä välillä puuhattiin.
Meillä oli hyvin kekseliäs kaveriporukka.
Ei kuitenkaan pelattu alkoholin kanssa, eikä meitä peruskilttejä osattu epäillä mistään. Kiltitkin nuoret voi keksiä mitä vaan. Eikä se ole läheskään aina päihteet.
Tärkeää on luottaa silti ja tärkeintä on ehkä se, että lapset tietävät, että rajat on, mutta pelätä ei tarvi. Voi, kertoa, jos on tullut mokattua. Itse muistan kertoneeni isälle, kun alkoi omaatuntoa kolkuttaa. Ja isä ei ikinä suuttunut, vaan keskusteli rauhassa. Tieto siitä oli tärkeä, ei tarvinnut peitellä tai valehdella ja elää syyllisyydentunteen kanssa.
Omaa taustaani vasten en usko ollenkaan tietäväni kaikkea teinieni elämästä. Eikä tarvikaan. En luota tavallaan siihen, etteivät tekisi juuri niitä teinien juttuja. Ihan varmasti tekevät, tavalla ja toisella. Luotan siihen, että ovat pohjimmiltaan järkeviä ja kertovat, jos on isompia asioita. Ja tietävät, mistä kotona takuulla tulee sanomista.
Hei huomenta H
ja näinhän se on, kaikesta ei todellakaan tarvitse (kannata) kertoa vanhemmille, mutta tiukan paikan tullen toivon, että teini osaa avata suunsa 🙂
Ja just se, että uskaltaa avata suunsa. Ihana isi sinulla. Mulla oli sama juttu, uskalsi kertoa vanhemmille, jos jotain oli.
Mä olen vähän sitä mieltä, että tässä välissä, kun lapsi katkaisee napanuoraa, on pakko antaa siimaa. Luottaa, kunnes toisin todistetaan. Ja toivottavasti ei todisteta 😉
Rajoilla ja rakkaudella, sitähän se vanhemmuus on. Oli kyse sitten vauvasta tai teinistä ❤️
Ihanaa viikonloppua ❤️
Hei Maria,
Kiitos taas ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi! Kaikista kallein lahja jota teinille voi antaa, on rakkaus ja välittäminen.
Mutta on hyvä myös muistaa että joskus se rakkaus on sitä vaatimista ja alueitakin asioita. Joskus on vanhemman tehtävä nähdä että nyt täytyy kokeisiin valmistautua ja vaatia nuorta niihin valmistautumaan. Niin valtavan paljon näkee koulussa nuoria, joilta ei kotona vaadita mitään. Niin ihanaa kuin se onkin usein näyttää rakkauttaan ihanilla teoilla ja hemmottelemalla, mutta minusta on rakkautta myös välillä vaatia lapselta asioita ja opettaa häntä sinnikkyyteen ja epämiellyttävienkin asioden sietämiseen. Loppuelämää emme kuitenkaan voi lapsen mukana kulkea.
Nämä ajatukset olivat ehkä useamman postauksen herättämiä. Eikä välttämättä vastaa yhtään teidän perheenne tapaa toimia, mutta tällaisia ajatuksia on herännyt. Minulle se oli esimerkiksi aivan kauhistus että äiti ajaa töistä hakemaan lapsen unohtamat koulukirjat. Mutta sekin on vain minun näkemykseni.
Mukavaa viikonloppua ja joulun odotusta!
Heippa Sahrami
ja vitsit, että tulen aina hyvälle tuulelle tuosta sinun nimimerkistäsi 🙂 Varsinkin tänään, kun tulen viettämään suurimman osan kotitoimistopäivästä leivontapuuhissa!
Juu, unohdin sanoa sen, että sen takia meillä annetaan esikoiselle siimaa viikolla nuorkalla käymisestä, koska hoitaa koulunsa priimasti ja vastuuntuntoisesti. Vetelee kokeista numeroita, joita äitinsä ei juuri yläkoulussa nähnyt 😉 Välillä tekee liikaakin töitä koulun eteen (opettaja oli jopa huolestunut joidenkin tyttöjen liiallisesta kokeisiin lukemisesta) ja joutuu vähän toppuuttelemaan, että on muutakin elämää.
Vaikka meidän lapsia hemmotellaan, niin joutuvat tekemään myös paljon esimerkiksi kuukausirahansa eteen. Myös koulunsa eteen, vaikka me vanhemmat ollaan mukana myös kokeisiin luvussa yms.
Oi, tuo koulukirjan hakeminen; en olisi kyllä töistä asti lähtenyt viemään unohtuneita koulukirjoja, vaan olin tiputtanut esikoisen kouluun ja hän soitti perään, kun olin noin kilometrin päässä koulusta. Kävin koukkaamassa kodin kautta kirjan hänelle 🙂
Oikein hyviä ajatuksia ja allekirjoitan jokaisen niistä täysin – kiitos niistä ❤️
Ihanaa viikonloppua sinnekin ja tunnelmallista joulun odotusta ❤️