HEISSULIVEI VAAN

kuulkaas rakkaat blogini lukijat ja oikein hyvää tiistaita! Tiistaita, johon on mahtunut jos vaikka mitä. Työpäivää, nipistämistä töistä paria tuntia aikaisemmin, arviointikeskustelua, hullaantumista pitkästä aikaa sisustuskaupassa (InstaStoryssa maistiaisia 🙂 ja tavallisen ihanan tiistai-illan askareita. Loma on ihmisen parasta aikaa, sanotaan. Itse allekirjoitan tuon väitteen aina lomalla, mutta kyllä pääsääntöisesti arkikin on ihmisen parasta aikaa. Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Ihmismieli on siitä jännä, että vaikka elämässä on kuinka vaikeita aikoja, niin se kehittyy ja oppii. Tai ehkä juuri sen takia. Sitä ikäänkuin ehkä tiedostamattaankin kehittyy ihmisenä. Joskus nuo kehitysaskeleet vaativat tsemppaamista, mutta osa niistä tulee kuin itsestään. Vaikka viimeiset kolmisen vuotta ovat olleet ehkä elämäni raskaimmat, kiitos liian monien hautajaisten, niin on nuo kolme vuotta olleet myös elämäni opettavaisimmat. Kun elämän rajallisuus konkretisoituu ja sen kohtaa läheltä, niin olisihan se ihme, että elämä jatkuisi samaan malliin kuin aiemmin. Kokemukset, niin hyvässä kuin pahassakin, kasvattavat.

Viimeisten vuosien aikana olen huomannut itsessäni muutoksia. Sellaisia muutoksia, jotka oikeasti parantavat elämänlaatuani

Terveys ja terveelliset elämäntavat
Poissa on se naivistinen Maria, joka uskoi, että lääketiede parantaa. Note to self ja FYI: ei lääketiede aina paranna. Jos näin olisi niin maapallo olisi ylikansoittunut. Se omasta itsestään huolehtiminen on noussut prioriteettilistan kärkeen. Ollakin, että kyllähän niitä terveitä, monipuolisesti syöviä ja hyväkuntoisiakin ihmisiä sairastuu vakavasti. Tiedän pari tapausta, jossa huippukuntoinen ihminen ei enää palannut hiihtolenkiltään. Mutta silti, jos sitä joskus sairastuu (toivottavasti ei), niin eipähän tarvitse ainakaan jossitella, että olisko pitänyt pitää itsestään parempaa huolta.Tällä en tee palvelusta vaan itselleni, vaan myös noille läheisilleni. Haluan, että miehelläni on rakastava vaimo hamaan tappiin asti ja haluan, että lapseni saavat nauttia äitinsä läsnäolosta ainakin satavuotiaaksi. Ok, 99-vuotiaaksikin riittäisi ♥

Turhasta valittamisen lopettaminen
Oletteko huomanneet, kuinka paljon ihmiset kuluttavat aikaa valittamiseen? Välillä kiinnitän asiaan niin paljon huomiota, että se oikein ärsyttää. Jos on valittamisen aihetta, niin tottakai kuuluukin valittaa, mutta silloin kun valittamisen aiheena on esimerkiksi huono hiuspäivä tai vyötäröltä puristavat farkut, niin en ymmärrä. Pieniä seikkoja, joista sitä paitsi tuolle jälkimmäiselle olisi ehkä mahdollista tehdä jotain. Pahan hiuspäivän sattuessa voisi olla onnellinen, että on edes ne hiukset päässä. Kaikilla kun ei näin ole. Pyrin olemaan valittamatta, mutta toki välillä siihen sorrun. Miehen kanssa välillä nauretaankin, jos jompi kumpi sanoo pari asiaa putkeen negatiivissävytteisesti, että olikohan sitten tässä hetkessä kuitenkin myös jotain positiivista. Kyllä vaakakuppiin yleensä saa paljon enemmän painoa positiivisella lastilla kuin niillä negatiivisilla jutuilla. Ja hei yks juttu, jos ei ainakaan valitettaisi niistä asioista, joille emme mitään mahda. Kuten eilinen Siperiankaltainen keli hiihtolenkillä 😀

Kehuminen ja positiivisen palautteen antaminen
Miksi et kehuisi? Miksi positiivisen palautteen antaminen on niin hankalaa? Muistan ennen joulua vastanneeni töissä yhteen puhelinsoittoon, jossa naishenkilö soitti antaakseen positiivista palautetta eräästä tuotteesta. Puhelun alun ajan mietin, että koskakohan tulee se ”mutta” -alkuinen lause. Mutta ei tullut. Hän sanoi itsekin, että halusi vain antaa positiivista palautetta. Meinasin melkein alkaa itkemään ilosta. Lapsia kehumme päivittäin ja paljon. Itse olen elänyt jotenkin sen sävytteisen lapsuuden, että ei nyt tohdi kehua lapsia liikaa, ettei nouse hattuun. Mieluummin ojennettiin kuin kehuttiin. Sanokoot lastenkasvatusopukset mitä sanovat, mutta meillä kehutaan. Yritän muistaa antaa positiivista palautetta myös kodin ulkopuolella aina kun siihen on mahdollisuus.

Lähimmäisten arvostus
Niin, miksi tuhlata aikaa turhaan nahisteluun tai riitelemiseen, sen sijaan, että nauttisi niiden läheisten seurasta. Se fakta, että kun koskaan ei tiedä mitä tapahtuu on osoittanut karun konkreettisella tavalla, että ihan varmasti lupaan pitää kynsin hampain kiinni näistä lähimmäisistä, joita minulle on siunattu. Olen nähnyt ihan lähisukulaisten olevan mykkäkoulussa toisilleen. Aina olen miettinyt, että miksi. Nyt vielä enemmän, että miksi ihmeessä. Miksi tuhlata vuosia puhumattomana, kun voisi senkin ajan nauttia siitä, että sinulla on perhettä. Voin olla tämän liian kiltin luonteeni takia jäävi näin toteamaan, mutta ei minun pieneen päähäni mahdu, mikä olisi niin suuri asia, että siitä kannattaisi herneet moneksi vuodeksi vetää nenukkaan. Eikö tuollainen maksimissaan viiden minuutin mykkäkoulu riitä. Mä en katsokaas itse kykenisi pidempään 😉 Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän…senpä takia, muistakaa rutistella toisianne ja arvostaa sitä, että teillä on niitä rakkaita siinä lähellä.

Sitten kun -elämästä luopuminen
Jep, reissataan sitten eläkkeellä. Sitten kun ollaan eläkkeellä meillä varmaan on aikaa mökkeillä. Tai ulkoilla. Käydä teatterissa. Urheilla. Kasvattaa peruskuntoa, että voidaan golfata ympäri maailmaa. Seurasin tuossa muutaman vuoden sivusta, kuinka eläkeikä ei ole aina sitä auvoista parisuhdeaikaa. Kun toinen sairastuu ja on armoillasi se vie myös osaltaan sinun ”sitten kun” -elämästä sen hohdon. Ei ole ”sitten kun” -asioita. Sitten kun vielä menetät sen toisen ja sairastut itsekin vakavasti. Senpä takia olen niin äärettömän onnellinen, että nuo rakkaat vanhempani, jotka eivät eläkepäivistä kaksin päässeetkään nauttimaan, elivät hetkessä ennen eläkepäiviä. Jos on mahdollisuus, niin miksei lentäisi Shanghaihin ja tulisi kolmen viikon matkan sieltä Mongolian ja Venäjän läpi Suomeen junalla. Yöpyisi teltassa jossain huitsin nevadassa ja nauttisi hyvässä seurassa elämästä.

Kävisi Venäjän Lapissa kalastamassa. Ajaisi harrikalla Kangasalan harjulla leppoisassa kesäillassa. Ihastelisi Trevin lähdettä Roomassa. Vaikka molemmat vanhempani pihejä olivatkin, niin lopulta antoivat periksi ja nauttivat kovan työnsä tuloksista. Työn ohella tosin. Se, jos mikä lämmittää mieltä. Mitään ei jäänyt tekemättä. Paitsi elämättä se eläkeikä kiikkustuoleissa vierekkäin kiikkuen. Senpä takia minusta on viimeisten vuosien aikana tullut vielä impulsiivisempi kuin aiemmin, mikäli mahdollista. Aina olen ollut nopea liikkeissäni, mutta tätä nykyä olen salamaakin nopeampi 🙂 Jos rahapussin nyörit antavat myöden ja lomapäiviä on plakkarissa, niin voin viiden minuutin harkinnan jälkeen tilata lennot. Uskallan väittää, että osaan nauttia elämästä just tässä ja nyt. Nauttia aamulenkeistä räntäsateessa ja hiihtolenkeistä pakkasessa, kun tuuli vihmoo poskia. Uskon, että tämä on suuri lahja ja osaan olla siitä äärettömän kiitollinen.

Olen miettinyt pääni puhki, että mikä on noiden surullisten tapahtumien tarkoitus. Mikä tarkoitus on sillä, että perheemme on joutunut kokemaan niin suunnatonta surua pienen ajan sisään. Enkä ole keksinyt mitään muuta tarkoitusta kuin sen, että nuo tapahtumat ovat olleet karu herätys meille. Pysäyttäneet kiireen keskellä ja laittaneet miettimään elämänarvot uusiksi. Kenellekään teistä en soisi vastaavia tapahtumia kuin minulle on tapahtunut muutamien vuosien sisään. Mutta jokaiselle soisin sen taidon elää hetkessä, taidon arvostaa läheisiään, taidon kehua hymyn kera. Taidon olla valittamatta niistä vähäpätöisistä jutuista ja taidon pitää huolta itsestään. Kun osaa näitä kaikkia edes himpun verran, niin ihan varmasti elämänlaatu paranee. Hyvä ruokkii hyvää ja tähän haluan uskoa ♥

ELÄMÄNMAKUISTA TIISTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,

MOIKKAMOI IHANAT!

Ja hei tiedättekö, että olin suunnitellut tälle päivälle tietokonevapaan päivän, mutta silloin kun kutsu käy, niin sitä on noudatettava. Nimittäin kirjoittamisen kutsu. Ollaan juteltu teidän kanssa aiemminkin siitä omassa kropassa viihtymisestä. Siitä, että pystyisi olemaan niin teflonista, että vaikka kuka huomauttaisi jotain sun ulkomuodosta, niin sä et välittäis. Koska tiedät paremmin. Tiedät olevasi sinut ja viihtyvän just sellaisena kuin olet. Ollaan juteltu myös siitä, että millaisen esimerkin annamme lapsillemme. Kuinka osaamme näyttää sen heille, että on aivan ok olla sinut itsesi kanssa, vaikka on röllykkää vatsan seudulla ja vaikka tissit olisivat ajan saatossa vähän ottaneet suuntaa kohti napaa.

Jotenkin tämä on itselleni erittäin tärkeää saada tuossa orastavassa teini-iässä oleville tyttölapsille perille sen, että sä olet just hyvä niin. Sun ei tarvitse isontaa ylähuulta kuviin, sillä Luoja on suonut meille tällaiset huulet ja that’s it. En muista olenko teille kertonut, mutta itse kotona näin äidin, joka vahti jokaista suupalaa mun ollessani tuon ikäinen kuin meidän tytöt nyt. Näin, että tomaatilla ja raejuustopurkilla päivässä pysyi hoikkana ja pienenä. Mutta näin myös sen, että ei se ollut elämistä ihan täysillä. Koska äiti oli sairastunut alle parikymppisenä tautiin, josta ei ehkä ollut koko loppuelämänä paluuta. Maannut sairaalassa ja taistellut elämästään. Elämästä, jossa omasta mielestään oli aivan liian iso. Muiden mielestä vain varjo entisestään.

Anoreksian on vissiin jonkun tutkimuksen mukaan väitetty kulkevan geeneissä. Itse olin hyvin kriittinen sen suhteen mitä söin vielä tuossa 17-18-vuotiaana. Vaihto-oppilasvuoteen lähti tyttö, joka oli viimeisen pari kuukautta vetänyt pari juoksulenkkiä päivään ja elättänyt itsensä tonnikalasalaatilla ja rahkalla. Vain, koska ajatteli, että uudet ulkomaiset ystävät hyväksyisivät hänet paremmin 46 kiloisena sen 55 kiloisen sijaan. Näin jälkikäteen ajateltuna käy vähän sääliksi tuota tyttöä ja surettaakin hieman. Sen takia haluaisin saada jostain sen taikasauvan, jolla saada omille tytöille niin suuri itsetunto ja niin suuri rakkaus itseään kohtaan, etteivät he sortuisi moiseen. Rakkaus omaa itseään kohtaan terveellä tavalla.

En muista kumpi tytöistä se oli tässä menneellä viikolla, joka huudahti ”Mutta äiti, sähän oot sokerittomalla ja laihiksella!”, kun raakasuklaapalaa jääkaapista hamusin. Silloin oli pakko oikaista. Äiti ei ole laihiksella. Eikä tule olemaan, toivottavasti ainakaan. Se, miltä nämä tipattomat, sokerittomat ja kaikettomat kuulostaa lasten korviin on saanut itseni miettimään, että miten perustelen fiksusti sen, että olen nyt tipattomalla ja sokerittomalla. Riittääkö se, että kerron kuinka huisin hyvä olla mun on just näin. Että tämä ei ole kituuttamista vaan päin vastoin. Tämä on itsestään huolehtimista. Äidin ryhtiliikkeen ansiosta, meillä on onneksi koko perhe korjannut hieman ruokailutottumuksiaan. Nutellapaahtoleipien sijaan lapsillekin onneksi maistuu aamupalaksi terveellinen pannukakku ja virkistävä smoothie.

Tänään kaupungilla pyörähtäessämme etsimme esikoiselle elämänsä ekaa peitepuikkoa. Kysyin, että mitä varten, sillä hänellä ei ole näpyn näppyä tai omaan silmääni mitään peitettävää. Tummiin silmänalusiin kuulemma. Kerroin, että hänellä ei ole tummia silmänalusia. ”Niin mutta kaikki mun luokkakaveritkin peittää tummat silmänaluset!” Ostimme concealer-kitin. Vain koska kaikilla muillakin sellainen on. Jätin asian sikseen, mutta jälleen kerran pohdin että ei helkkari – meillä taitaa olla vielä paljon työn sarkaa. Työn sarkaa sen opettamisessa, että elämässä on onnellisin silloin kuin on riippumaton siitä, mitä muut susta ajattelee. Silloin kun sun ei tarvitse tehdä jotain vain, koska muutkin niin tekee. Silloin kun sä tunnet olevasi oman elämäsi Kate Moss – oman elämäsi huippumalli ♥

LUPSAKKAA LAUANTAITA,
OLKAA ARMOLLISIA ITSELLENNE ♥