MOIKKISTA!

Miten siellä Suomessa menee? Mies tuossa kertoi juuri, että kauniista pakkaspäivistä on saatu nauttia ainakin Tampereen seudulla. Ihanaa! Jos siellä ruutujen toisella puolella on Kuru/Parkano -akselilta lukijoita, niin olisi kiva tietää järvien jäätilanteesta 😉 Nimimerkillä, mökkihöperön aika on piiiiitkä.

Veljen vaimon ihania videoita ja kuvia sangen kauniista Suomen Lapista katsoessani mut on pikkuisen vallannut sellainen ”ooh, ollapa tuolla” -olotila. Vaikka nautin täälläkin ihan 110% enkä todellakaan olisi muualla kuin just täällä just nyt, niin silti suomalainen sieluni myhäilee nähdessään kuvia koti-Suomesta.

Hirmu usein me ihmiset ajatellaan, että jos mulla olisi sitä tai tätä, olisin onnellinen. Jos olisin jossain muualla kuin täällä, missä nyt olen, niin tuntisin olevani paratiisissa. Mutta eihän se näin ole. Yllättävän usein se oma paratiisi löytyy sielä omien neljän seinän sisältä. Niiden omien ihmisten luota.

Mun oma paratiisini löytyy kotisohvalta, koira jaloissa kerällä nukkuen, muun perheen asumisen ääniä kuunnellen. Meidän arvomme ovat niitä, jotka osaltaan määrittävät sen, minkä koemme omaksi paratiisiksemme. Paikaksi, jossa olemme onnellisimmillamme. Missä pääsemme toteuttamaan avainarvojamme. Tein tuossa taannoin arvojen tunnistustehtävän ja mulle tärkeimmät arvot rakkaus, perhe ja kiitollisuus kertovat sen mitä olen jo osannut ounastellakin.

Paikan ei ole väliä, kunhan saan pitää mun rakkaimmat rinnallani. Mutta toisaalta rakkaus omaa kotia kohtaan ja se syvä kiitollisuus siitä, että on vihdosta viimein löytänyt hulinavuosien jälkeen rauhan, merkitsee mulle sitä, että ei ole kodin voittanutta.

Tänään otettiin kanootti alle ja melottiin nurkan taakse paratiisirannalle. Freedom Beach oli parhaimmillaan joskus oikea paratiisiranta. Nyt se oli täynnä ihmisiä ja täynnä roskia (!). Mun paratiisi löytyi tänään siitä hetkestä kanootista, kun pysähdyimme kotimatkalla isokokoisen persikanvärisen meduusan vierelle katsomaan luonnon ihmettä. Turkoosissa meressä  toinen meni kuin kala vedessä (heh).

Nyt illalliselle. Kerroinkin IG:n puolella, että me saatiin palaavina asiakkaina diili, johon sisältyy neljä buffet-illallista. Niin paljonkin, kun rakastamme käydä noissa muovituolipaikoissa iltaisin syömässä, niin en kuitenkaan pane pahakseni hotellin buffia. Täällä kun ruoka vaihtuu teemoittain joka ilta eikä pääse kyllästymään. Alle käveltiin miehen kanssa ylämäkiä pitkin Paradise Beachille ja nyt nälkä kurnii mahanpohjassa.

IHANAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,

SULOISTA SUNNUNTAITA IHANAT!

Tiedättekö, että tähän alkuun voisin manata tätä keliä, mutta ei – me emme voi sille mitään, joten tyydyn toteamaan, että näillä mennään. Jos vuoden vesimäärä on vakio, niin kesästä tullee melko kuiva 😉

En tiedä miksi, mutta viime aikoina mulla on ”soinut” päässä meidän iskän käyttämä lause: Ei se matkan pituus tai päämäärä, vaan se itse matka ja sen leveys. Tarkoitti tällä just sitä, että kun eli niin täysillä joka päivä kun pystyi, niin matkan pituus ei merkinnyt loppupeleissä. Ja näin mäkin haluan uskoa, että 65-vuotiaana, kun joutui matkansa päättämään, oli toteuttanut unelmiaan ihan niistä pienimmistä vähän isompiinkin. Oli jo niin sanotusti nähnyt kaiken, mutta myös tehnyt hurjan paljon töitä saavuttaakseen nuo unelmat. Oli elänyt hetkessä, osin terveytensäkin uhalla.

Ei sitä silloin reilu parikymppisenä tajunnut, että miksi iskä osti viidenkympin villityksissään Harrikan. Keräilykappaleen, joita Suomessa oli vain kaksi. Ajeli kesäpäivinä hissukseen Kangasalan harjua pitkin Orivedelle Roineen näkymiä ihastellen. Näin jälkikäteen ymmärrän täysin miksi. Se oli parasta vastapainoa hektiselle työlle.

Kun iskä ilmoitti lähtevänsä miesporukalla lentämällä Kiinaan ja siitä junalla Mongolian ja Siperian läpi Suomeen pudistelin jälleen päätäni ja mietin, että miksi. Näin viitsentoista vuotta jälkeenpäin en mieti enää miksi. Mietin vain, että miksikäs ei? Jos sulla on mahdollisuus, niin hyvä ihminen, mikset tee asioita silloin kun voit!

Netti on täynnä listoja siitä, mitä ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan. Niitä kaikkia leimaa mun mielestä se, että on puuttunut hetkessä elämisen taito. Tai itsensä kunnioitus. Jopa rohkeus. Kokosin alle mun mielestä ne silmiä avaavimmat katumisen aiheet:

Toivon, että olisin elänyt omaa elämääni.
Niin, elätkö elämää, joka on sulle merkityksellistä vai elätkö elämää jonkun muun toiveiden mukaan?

Toivon, että olisin urheillut enemmän.
Monet tutkimukset puoltavat liikunnan vaikutusta hyvinvointiin, että miksemme pidä huolta tästä kehostamme. Se on luotu liikkumaan. Ihan jos jo katsoo ihmisen evoluutiota. Ihmiskroppa on luotu tekemään fyysistä työtä.

Toivon, että olisin ajatellut vähemmän mitä muut ihmiset minusta ajattelevat.
Se on kuulkaa just näin. Silloin kun ollaan omia aitoja itseämme ja elämme omien arvojemme ja moraalien mukaan, niin se on aivan yksi ja sama hailee, mitä muut ihmiset ajattelevat.

Toivon, että olisin antanut anteeksi, enkä olisi ollut niin pitkävihainen.
Anteeksi antaminen on mun mielestä yksi elämän kantava voima. Kaunaa on turha kantaa ja menneitä on turha muistella.

Toivon, että olisin tehnyt vähemmän töitä.
Mutta mitä jos nauttii työnteosta? Jos työn tekeminen on itselle mieluisaa eikä lähimmäiset kärsi siitä?

Toivon, että olisin arvostanut asioita ja ihmisiä enemmän.
Eikä vasta sitten, kun ne menettää. Kiitollisuus elämästä ja sen joka vivahteesta on itselläni läsnä päivittäin.

Toivon, että olisin rakastanut myös itseäni niin kuin rakastin muita.
Itsensä rakastaminen terveellä tavalla on parasta, mitä itselleen voi tehdä. Sen avulla kun voi saada jopa vuosia loppupäähän, sillä se toimii suurena motivaattorina omasta hyvinvoinnistaan huolehtimisessa.

Elämässä ei ole varaa jossitteluun. Välillä tulee olla vähän hullunrohkea ja ottaa riskejä. Tavoitella haaveitaan ja muuttaa suuntaa, jos näyttää siltä, että haaveet eivät tule toteutumaan. Pääasia on, että tekee. Elää elämäänsä nyt, eikä sitten joskus. Varmasti kun emme voi sanoa kuin tästä hetkestä. Joten jos sulla on mahdollisuus, niin miksi et siihen tarttuisi? Mulla tämän hetken haaveet liittyvät jatko-opintoihin. Tiedän, että mun sydän näyttää siihen suuntaan. Järki ehkä vielä hilaa vähän perässä, mutta kyllä mä sillekin saan vielä perusteltua miksi. Jos en kääntäisi tuota korttia elämässä, voisi se kenties olla se juttu, jota mä joskus vielä katuisin.

SULOISTA SUNNUNTAIN JATKOA TOIVOTELLEN,