HEIPPA!

Tuossa aamulla, kun tein aamuharjoituksia viinipullon korkki hampaiden välissä, aloin miettimään kuinka moni hyvinvointiin liittyvä asia on loppupeleistä omasta aktiivisuudesta kiinni. Niin kuin tuo narskuttelulihasten vetreytys. Mä käyn joka kuukausi voice massagessa, jossa nuo mun välillä erittäin jumiutuneet purentalihakset manipuloidaan auki. Mutta se ei yksin riitä, vaan mun täytyy tehdä töitä myös itse, jottei korva mene taas lukkoon ja ala vinkumaan. Ettei pää räjähdä ja niskat poksahda. Ettei poskipäät pistele ja silmät sumene.

Sen takia otin taas vuoden vaihteessa itseäni niskasta kiinni tämän(kin) asian suhteen. Päivittäiset treenit viinipullon korkin kanssa ovat tuoneet tulosta ja siinä, missä aloitin lyhennetyllä korkilla, saan kohta ottaa kokonaisen korkin käyttöön. Tuon lisäksi joka aamuiset guashalastaukset avaa jumeja korvien edestä ja saa nesteet kiertämään yön jäljiltä.

Parikymppisenä, kun sain jännitysniskadiagnoosin, kävin Kelan tukemana fyssarilla vuoden verran. Mutta en muista kertaakaan tehneeni kotona harjoituksia, joita sain. En venytellyt enkä liiemmin pitänyt huolta itsestäni. Ellei spinningiä otettu huomioon siinä haalaribileiden välipäivinä. Nyt tuo sama ihana hieroja, joka hieroo mun purentalihakset, käsittelee usein ensin selkää, niskaa ja rintarankaa. Me ollaan reilussa vuodessa päästy siihen pisteeseen, että tuo on vain ns. huoltokäsittelyä. Pahoja jumeja ei ole ollut muuta kuin kerran tai kaksi, sillä olen pitänyt kotona niin hyvää huolta lihaksistostani ja venytellyt.

Reilut neljäkymmentä vuotta siihen meni, että hiffasin mistä tässä hyvinvoinnista on kyse. Ja hei parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mulle hyvinvointi on kokonaisuus, jossa niin psyykkinen kuin fyysinenkin hyvinvointi kulkevat käsi kädessä ja mikä tärkeintä; ovat balanssissa.

Se, missä aiemmin ajattelin, että hei – aina tulee uusi maanantai, en enää odota uutta maanantaita. Vaan toimin samantien. Tai oikeastaan olen toiminut jo pidemmän aikaa. Se, että saa liikunnasta miellyttävän ja energisoivan osan elämää ei tapahdu hetkessä. Alkuun on mentävä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Välillä teen sitä vieläkin, kun tuntuu että kaipaan pientä buustia esimerkiksi juoksemiseen. Eilen vedin aivan liian pitkän juoksulenkin sykelukemiini nähden. Lenkin jälkeen luulin kuolevani (no en nyt tietysti oikeasti) ja olin aivan puhki. Hehkuin kuin paloauto ja syke tuntui päässä asti. Viileän suihkun jälkeen se iski. Euforia.

Kyllä, mä olen sitä mieltä että hyvinvointi on valintoja. Kukaan ei tule mua sohvan nurkasta lenkille nostamaan, ellen itse valitse sieltä nousta. Kukaan muu ei tee valintaa maanantain ihanuudesta mun puolesta kuin mä itse. Kukaan ei pakota mua syömään terveellisesti, ellen itse sitä valitse tehdä. Kukaan muu ei saa mua hidastamaan tahtia muuta kuin mä itse. Kukaan muu ei tee mun puolesta päätöstä nauttia elämästä. Hyvinvoivana ja uutta draivia täynnä. Jopa näin maanantaiaamuna ♥

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,

HIPSHEI JA HELLÄT TUNTEET!

Tuleeko teille koskaan sellaisia ”mä pakahdun rakkaudesta just nyt” -hetkiä? Mulla tuli toissa iltana sellainen ajaessani läpi kauniin kotikaupunkini kohti illan pilatesta. Hekumoin tulevaa iltaa ja sitä, kuinka saataisiin taas perheen kanssa aikaan yatzy-turnaus. Huomasin kyynelten nousevan silmiin ja tajusin jälleen, kuinka voimaannuttava tunne rakkaus on.

Viime lauantaiaamuna herättyäni ja aamupalan jälkeen sohvan nurkkaan kahvikuppini kanssa pesän tehtyäni tuijottelin joulukoristeiden jälkeistä hieman askeettista kotia ja mietin, että kuinka onnellinen sitä ihminen onkaan, kun on neljä seinää ja katto pään päällä. Että on paikka, jota kodiksi kutsua.

Sunnuntaina muistin ruisjauhopussin, jonka löysin siivotessani laatikoita. Meillä kotona tehtiin ruispuuroa usein. Voinapin kera tuo helppo herkku muuttuu todelliseksi lohtupuuroksi. Mies oli harrastuksissaan ja lapset ystäviensä kanssa. Mä laitoin ruispuuron porisemaan siksi aikaa, kun sormet lauloivat näppiksellä. Istuin keittiön ruokapöydän ääreen ja fiilistelin. Tunne, että kaikki on just niin kovin hyvin valtasi mielen. Olen päättänyt, että aina, kun tuo tunne valtaa, vaalin sitä. Koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.

Koiraa eilen illalla sängyssä rapsutellessani mietin, että kuinka voi jotain luojan luomaa, joka ei ole ihminen, rakastaa näin paljon. Toby siirtyi siitä jalkopäähän unipaikalleen, mutta tapansa mukaan jossain vaiheessa yötä taas siirtyi tuohon kainalooni. Koski märällä nenällä nenääni kertoen, että välittää, ennen kuin laittoi kerälle ja jatkoi uniaan tuhahtaen. Unisen koiran tuoksu ja lämpö pakahduttavat joka kerta.

Tänään aamukahvitunnilla kuuntelin hetken hiljaa iloista puheensorinaa lomakuulumisista ja mietin, kuinka ihanaa onkaan kun arki alkoi ja viimeisetkin lomalaiset palasivat töihin. Mä kaipaan ympärilleni rutiineja ja arkea. Niitä tuttuja ihmisiä ja niiden välillä vähän hölmöjäkin juttuja. Yhteenkuuluvuuden tunne tuossa hetkessä oli kuin pieni onnen hetki.

Se että tunnen vahvasti voi olla välillä taakka, mutta 99% ajasta se on suuren suuri siunaus. Rakastan niitä hetkiä, kun aistit on avoinna elämälle. Että olen oppinut suodattamaan sieltä elämänvirrasta ne ihan pienimmätkin jutut, joista olla kiitollinen. Toivottavasti sielläkin koetaan usein pakahtumisia ja onnen hetkiä ♥ 

Me suomalaiset usein ajattelemme, että jos joku toitottaa rakkauttaan tai onneaan, niin sen on pakko olla kulissia tai toisille todistelua. Mä kerron rakastavani, koska mulle on suotu rakastamisen lahja. Kerron onnen hetkistäni, jotta muutkin pystyvät samaistumaan samaan onneen. Huomaamaan, että ihan totta – elämä on täynnä niitä pieniä pakahduttavia tunteita ja onnen hetkiä. Niiden äärelle pitää vain välillä osata pysähtyä.

ONNELLISTA VIIKKOA IHANAT!