torstai 23. tammikuun 2020

Hyvinvointini kompastuskivet

8

HEPSKUKKUU

ja hei ihan ensinnä; lämmin kiitos kaikille teille, keiden kanssa mulla oli ilo ja kunnia käydä keskustelua positiivisuudesta eilen illalla IG:n puolella. Meillä oli niin hyviä keskusteluita, että taidan noista koostaa postauksen joku päivä. Ollakin, että positiivisuutta olemme aika paljon kahlanneet läpi täällä blogin puolella. Mutta koskaan sitä ei voi liikaa levittää. Jos jotain yhteenvetona eilisistä keskusteluista vetäisin niin sen, että yhtälailla negatiivisten tunteiden kokeminen on tärkeää.

Ainakin mulle se, että elän myös ne elämän karikot suurella sydämellä ja välillä kyyneliä vuodattaen läpi, ovat elinehto sille, että pystyn näkemään niiden taakse. Jos koko ajan tukahduttaa tunteet ja väen vängällä yrittää olla positiivinen, niin siitä ei seuraa mitään muuta kuin pinnallista positiivisuutta hampaiden kiristyksineen. Joka valitettavasti näkyy läpi. Aito positiivisuus on se elämän suola. Se antaa niin paljon.

No mutta, aiheeseen! Sain alkuviikosta erään kommentin, jossa kysyttiin olenko narsisti, kun kehun hyvinvointiani niin vuolaasti (otin oikeuden referoida kommentin tähän blogitekstiin vähän nätimmin), niin päätin tehdä postauksen nyt niistä jutuista, jotka ovat oman hyvinvointini tiellä. Olisin mieluusti jälleen käynyt sähköpostiviestiä kommentoijan kanssa enemmänkin, mutta harmillisesti näissä kommenteissa tuntuu olevan aina keksitty sähköpostiosoite. Harmi, että ihmiset turvautuvat anonyymiuden taakse silloin kun käytöstavat tuppaavat unohtumaan. Jos hyvinvoiva, itseensä tyytyväinen ihminen on narsisti, niin ainakin itse koen tuossa suuren suuren ristiriidan. Käsittääkseni narsistit eivät voi hyvin eivätkä levitä hyvinvointia, vaan päinvastoin; saastuttavat manipuloinnillaan ja muiden alentamisella kyseisten ihmisten hyvinvointia.

Kuten olen monesti sanonut, niin kukaan meistä ei ole sellainen yli-ihminen, joka elää oppikirjojen mukaan ja on 24/7 zen ja sinut itsensä kanssa. Ei koskaan repsahda, ei koskaan koe stressiä tai ei koskaan korota ääntään. Kaikki me olemme täydellisiä omalla tavallamme. Täydellisyys ei poissulje virheiden mahdollistamista. Me jokainen ollaan täydellisiä niiden kriteerien valossa, joita me itse itsellemme asetamme. Emme niiden kriteerien tai normien valossa, joita muut ihmiset asettavat. Mulle ainakin suurin opettaja elämän varrella olen ollut minä itse ja minun tekemät laiminlyönnit hyvinvointiani koskien. Tykkään katsoa elämää kokonaisuutena, pitkän ajan välillä. Sen ansiosta voin sanoa voivani ihan himskatin hyvin. Toki sinne janan varrelle mahtuu asioita, joissa olisi vielä petraamisen varaa. Mutta joiden painoarvo ei ole niin paljon, jos tuntee itsensä muuten hyvinvoivaksi. Elämä on tarina, joka jatkuu. Ja siihen kuuluu elämän kaikki sävyt, myös ne repsahdukset.

Epäitsekkyys. Mulla suurin hyvinvointini este on kautta aikain ollut se, että olen helposti liian epäitsekäs, ellen kiinnitä tähän asiaan huomiota. Aina olen ajatellut ensin muita. Niin kotona kuin töissä. Jopa lenkkipolulla antanut tilaa vastaantulevalle hyppäämällä tarvittaessa ajotielle. Jotta sen toisen juoksurytmi ei katkea, vaan saa tallata tasaista maata jalkakäytävällä. Se muiden eteen toimiminen ja tekeminen tulee niin vahvana selkärangasta, että olen oppinut hyväksymään sen osana elämääni. Mutta sitä olen nyt monet vuodet työstänyt ja tänä päivänä osaan aina välillä pitää puoleni. Osaan jopa sanoa ei, mikä on mun mittakaavassa jo suuri asia.

Kun sitä on oppinut tuntemaan itsensä on pikkuhiljaa tarvittaessa oppinut siirtymään antajan roolista tasaajan rooliin. Aiemmin olin se, jota ottajat saattoi käyttää härskisti hyväkseen. Kiltin tytön syndrooma on nyt taakse jäänyttä elämään. Ainakin suurimmalta osin 🙂

Liiallinen empaattisuus. Tämä menee käsi kädessä tuon epäitsekkyyteni kanssa; oli aikoja että tunsin ympärillä olevien tuskan ja surun niin, että en huomannut siinä hötäkässä kuulostella omaa itseäni. Saatan tuntea ihan fyysistä kipua jonkun toisen tunteman vääryyden tai kivun takia. Peilaan helposti toisten ihmisten ilmeitä ja eleitä. Tartutan itseeni toisten tunteet vahvasti. Ja tämä ei ole lainkaan aina hyvä juttu, vaan mun pitää tietoisesti työstää sitä asiaa, että koko maailman murheet eivät ole mun murheita. Tässä se positiivisuuteni näyttelee merkittävää roolia; en jää vellomaan noihin murheisiin, vaan hyväksyn sen aiheuttaman tunteen, katson sen yli ja jatkan eteenpäin.

Olen surkea pitämään yhteyttä ystäviin. Joka ikinen vuosi otan tämän tavoitteekseni. Tai lähinnä käännän sen niinpäin, että tänä vuonna näen enemmän kavereita. Loppuvuonna aina skarppaan tuon kanssa ja sitten tammi-huhtikuu vietetäänkin hiljaiseloa. Sosiaaliset suhteet on todettu olevan merkittävin asia ihmisen hyvinvoinnissa ja kukoistuksessa (Martin Seligman). Joten se on mulle käsittämätöntä, että miksi en panosta tähän asiaan vielä enemmän, sillä tiedän, mikä vaikutus sillä on mun hyvinvointiini. Toisaalta elämme ystävieni kanssa kaikki samanlaista elämäntyyliä. Saamme elämäämme sisältöä työyhteisöstä ja perheestä, harrastuksista. Kyllä mulle riittää, että näen erästä rakasta helmikuun puolessa välissä kummitytön synttäreillä. Kahta rakasta sitten huhtikuun puolivälissä. Eli en mä sanoisi olevani ihan susi näissä ystävyyssuhteissa, mutta parantamisen varaa on 😉

Täysillä tai ei mitään ajatusmalli. Jos mä hurahdan johonkin esim. liikuntaan, niin alkuun teen sitä niin paljon, että lopulta se saattaa kääntyä hyvinvointiani vastaan. Pidempään mukana olleet lukijat muistavatkin sen erään syyskuun vuosia sitten, kun juoksulenkkejä tuli 30 ja välipäiviä 1. Kun juoksulenkin minimipituus oli 10 km ja vauhti keskimäärin 5,27 min/km. Sen jälkeen menikin loppusyksy levossa. Vähän vähemmän hyvinvoivana. Pidä itsestäsi huolta -sanonta toimii mun mielestä myös tähänkin suuntaan. Vaikka lempeys on ollut parin vuoden aikana kantava teema, niin huomaan silti välillä ajatuksen tasolla (ja välillä käytännössäkin) lipsuvani kohti tätä ajatusmallia.

Konkreettinen esimerkki on tältä päivältä, kun puhuttiin miehen kanssa puhelimessa, että mitä tehdään sillä aikaa, kun kuopus on harrastuksissa. Mä sanoin, että voisin juosta sieltä kotiin. Kunnes muistin, että vuorokauden sisään on kuitenkin tullut vedettyä mäkivedot, reilun tunnin reipas sauvakävely ja laitepilatestunti, joka sai joka paikan ihanasti väpättämään. Eli ehkä tälle illalle olisi fiksuinta käydä vaikka siellä viikkomaitokaupassa sillä aikaa, kun toinen jamittelee. Liikunnan tuoma hyvä olo on sellainen, että sen suhteen lähtee helposti lapasesta.

Kuuntele enemmän kuin puhut. Tämä ei varsinaisesti liity välittömästi hyvinvointiin, mutta välillisesti kuitenkin. Mulla on paha tapa puhua pulputtaa. Aina silloin tällöin otan itseäni tämän suhteen niskasta kiinni. Kuinka paljon saankaan enemmän kuuntelemalla. Olemalla läsnä ja uppoutumalla oikeasti kuuntelemaan, mitä toinen sanoo.

Nukkumaanmeno arkisin. Vaikka mä tiedän ihan täysin, että tarvitsen kahdeksan tuntia yössä unta, niin jotenkin tuo ajatus unohtuu silloin, kun meillä on miehen kanssa hyvä sarjaputki. Viime viikon ekat neljä yötä tuli vedettyä reilun viiden tunnin yöunilla. Perjantaina heräsin puolikuolleena ja viikonloppuna nukuin univelkoja. Ideaalitilannehan olisi sellainen, jossa yössä tulisi sama määrä unta. Riippumatta siitä onko viikonloppu vai ei.

Niin, että kyllä kuulkaas meikäläiselläkin niitä sudenkuoppia hyvinvoinnin suhteen riittää. Palatakseni vielä yhteen kommenttiin, jonka sain IG:iin tässä vähän aika sitten. Siinä oli ilmeisesti luotu tili ihan vain viestin jättämistä varten, sillä ko. tili ei seurannut ketään tai sillä ei ollut seuraajia. Lisäksi tili oli poistunut, kun seuraavana päivänä olisin vastannut kommenttiin. Kommentti meni hiukka sitä siistien näin: ”Hyvähän sun on pitää hyvinvoinnistasi huolta, kun et käy töissä. Oot vaan kotona, teet ruokaa ja sisustat.” Kuinka paljon omat virheelliset olettamuksemme muista saastuttavat omaa hyvinvointiamme? Mä toivon sydämeni pohjasta, että kenenkään hyvinvointi ei ole toisen hyvinvoinnin esteenä. Vaan päinvastoin, ainakin itse imen energiaa ihan hurjan paljon hyvinvoivilta ihmisiltä. Ja niinä ajanjaksoina, kun on hyvinvoinnissa parantamisen varaa päätän, että vielä joku päivä mäkin saavutan tuollaisen hyvinvoinnin tilan, joka säteilee ulospäin sisäisenä rauhana ♥

PEACE, LOVE & CHICKEN GREASE,

PS. tulipas taas pitkä postaus…huomiselle ehkä vähän kevyempää ja vähemmän luettavaa perjantain kunniaksi.
PPS. multa toivottiin enemmän sellaisia päivän asu -postauksia. Menköön tämän postauksen kuvat tuohon teemaan 😀 Liituraitahousut ovat mun vaatekaapissa aina muodissa. Vaikkei ne välttämättä sitä suurelle yleisölle olisikaan, niin mulle on.

 


keskiviikko 22. tammikuun 2020

Arki-illan fiasko? Vai sittenkin euforia?

6

MOIKKAMOI

ja hei vindeloora; aurinko paistelee siihen malliin, että sisäinen kello kehoittaa menemään takapihalle vähän kuopsuttelemaan maata 😀 Ah, tätä on kaivattu!

Tein viime viikolla IG Storyssa pienen gallupin, että kuinka moni palautuu arkiruoan laittamisen aikana. Sain myös sen tiimoilta paljon viestejä. Kävi ilmi, että reilusta tuhannesta vastaajasta 79% ei palautunut arkiruoan valmistamistouhuissa, kun taas 21% koki arkiruoan tekemisen palauttavaksi.

Kuvitellaan tilanne, että takana on reilu kahdeksan tuntia tiukkaa työrupeamaa. Kurvaat kotiin kaupan kautta. Eka väännät muutamat hikipisarat siitä, kun koko muu perhe vastaa ruokatiedusteluihisi ”Ihan sama, kaikki käy.” Mietit, että miksei ne nyt vaan sano vaikka, että kanapastaa. Ruoan keksiminenhän se työlästä vasta onkin. Tulet kotiin kauppakassin kanssa ja jälleen manaat sitä, että miksi unohdit tilata viikkomaitokauppaostokset kotiin kuljetettuna. Nyt se on tätä päivittäistä kaupassa ravaamista ja rahanmenoa. Saat takin pois päältäsi, nostat kassin keittiön työtasolle ja käyt ekaa kertaa päivän aikana pelastamassa virstarakkosi jomotukselta. Toivoen, että ehkä sillä aikaa joku olisi ystävällisesti purkanut kauppakassin.

Palaat keittiöön, jonka ruokapöydän ääreen onkin jo kokoontunut puolet perheestä esittäen semimankuvalla äänellä toiveensa siitä, että ruoka olisi hyvä olla jo pöydässä. Kiljuva nälkä. Samaan aikaan, kun se ruoka pitäisi olla jo pöydässä vaatii toinen noista mankujista sua katsomaan matikantehtävää, jota ei osannut tehdä. Nostat kädet ylös, ei pysty auttamaan. Odotetaan iskää töistä.

Purat kassista ne ainekset, jotka tuovat pelastuksen koko perheen iltaan. Pistät kanat paistumaan pannulle ja veden kiehumaan. Avaat laatikon ja huomaat, että se pastapussi joka siellä vielä viime viikolla oli, on kadonnut. Kurkkaat jääkaappiin. Vihanneslaatikosta löytyy perunoita, joista kasvaa jotain vihreää. Kuorit perunat ja kuorien mukana ne vihreät. Heittelet potut kattilaan ja katsot kelloa, reilun puolen tunnin päästä pitäisi olla jo autossa kohti harrastuksia. Samalla kun heittelet perunat sinne kiehuvaan veteen huomaat, että olet unohtanut kääntää broitsut ja hella on täysillä. No, mustunut pinta tuo pientä rapeutta kanoihin.

Tähän väliin purat loput kauppakassista tai ajattelit purkaa, kunnes hella alkaa piippaamaan ja sihisevä ääni kertoo siitä, että perunoiden vesi on auttamattomasti kiehunut yli. Nostat kattilan ja paistinpannun pois hellalta. Siirtelet vettä lieden toiselta reunalta toiselle. Tiputtaen osan parketille. Poltat sormesi kuumaan hellaan. Päästelet ärräpäitä ja lopulta pääset jatkamaan ruoanlaittamista.

Saat ruoan pöytään ja huomaat, että osa perunoista on raakoja. Muistat, että olit yhdistänyt samaan pussiin sekä kiinteää että jauhoista perunaa. Kanat ovat kuivia kikkanoita, joita ei edes currykermakastike pelasta. Lasket kymmeneen, katsot kelloa ja alat odottaa sitä hetkeä, kun saat painaa pään tyynyyn.

Kuulostiko tutulta? 😉 Niin täälläkin. Eihän se ruoanlaitto todellakaan aina palauttavaa ole. Kaukana siitä. Mutta kyllä mun täytyy sanoa, että suurimmaksi osan ajasta arkiruokien valmistaminen on mulle sellainen oma hetki työpäivän jäljiltä. Vaikka olisikin vähän kiirettä. Avain arkiruoanlaitosta nauttimiseen ainakin omalla kohdallani on valmistautuminen. Viikon ruokalistan tekeminen ja sen pohjalta kauppakassitilauksen naputteleminen. Viehän nämäkin vähän aikaa, mutta maanantaista perjantaihin kiitän itseäni siitä, että on selvät sävelet ruoanlaitossa. Yleensä tykkään myös ajaa töistä suoraan kotiin ja siinä missä aiemmin nautin maitokaupassa käymisestä, on nyt tuollainen maitokauppapitstop neljän ruuhkassa jotenkin työn ja tuskan takana.

Välillä on myös niitä iltoja, että ruoka pitää olla pöydässä vartissa. Niille illoille olen valinnut ruoan, joka vartissa onnistuu. Kuten kuvissa näkyvät gnocchit sitruunaisessa tomaattikastikkeessa. Euforinen kokemus, aina ruoanlaitosta sen nauttimiseen asti.

Gnocchit sitruunaisessa tomaattikastikkeessa
2-3:lle

500 g perunagnoccheja
vettä
suolaa

2 valkosipulin kynttä
1 pieni punasipuli
15 miniluumutomaattia
öljyä
puolikkaan sitruunan mehu
mustapippuria
persiljaa
basilikaa
parmesanjuustoa

-kuullota pienisteltyjä valkosipulin kynsiä ja pienistelyä punasipulia öljytilkassa
-keitä tällä välin gnocchit ohjeen mukaan (keittämiseen menee pari minuuttia)
-lisää paistinpannulle sipuleiden kanssa halkaistut miniluumutomaatit, persiljaa ja basilikaa
-valuta gnocchit ja lisää nekin pannulle
-paista gnocchiseosta, kunnes gnocchit ottavat vähän pintaväriä
-lisää mustapippuria ja puolikkaan sitruunan mehu

Tarjoiluun: raastettua parmesania ja tuoretta basilikaa

Oletteko kokeilleet perunagnoccheja? Mä tutustuin niihin vasta vuosi takaperin yhden kamppiksen myötä ja siitä lähtien niitä on löytynyt meidän jääkaapissa. Hintakaan ei päätä huimaa, sillä tuollainen 500 gramman pussi on noin 2,5 euroa. Ne on raviolien ja tortellinien kanssa sarjassamme, helposti hyvää eri lisukkeita vaihdellen. Olen perunafani enemmän kuin jopa pastafani. Joten perunagnocchit iskevät tämän fanin johonkin herkkään kohtaan.

Onko sulle arkiruoan valmistaminen palauttavaa puuhaa vai pakkopullaa?

AURINKOISIN KESKIVIIKKOTERKUIN,

PS. tiedoksenne saatettakoon, että tällä viikolla on juurikin ainekset fiaskoon. Kauppakassitilaus jäi muka kiireessä tekemättä. Teen sen ensitöikseni…samalla kun yritän miettiä, mitä sitä tänään söisi iltaruoaksi? 😀

 


tiistai 21. tammikuun 2020

Ruokavaliojuttuja

0

HEIPPAHEI JA HYVÄÄ TIISTAIHUOMENTA!

Siinä missä toissa yönä tuli heräiltyä (maanantain työasiat pyörivät pitkästä aikaa mielessä) tämän tästä, niin viime yönä korjasin tilanteen. Onneksi. Se on jännä juttu tuo ihmismieli. Miksi se alkaa yöllä prosessoimaan asioita? Varsinkin kun sen tiedostaa niin hyvin, että yöllä kärpäset muuttuvat härkäsiksi ja toiseksi yöllä ei juurikaan pysty asioille tekemään mitään. Pitkästä aikaa tuli valvottua työjuttujen takia, mutta olipahan virkistävää huomata, että moinen taito on vielä tallella 😉 Ja ihan mahdottoman ihanaa oli eilen töissä huomata, että ihan turhaa tuli valvottua.

Yleensä saan katkaistua nuo tuollaiset yöt hetimiten hengitysharjoituksilla, mutta nyt nekään ei tuoneet tulosta. Sitten aloin miettimään yön pimeinä tunteina, että onko mun sunnuntaipäivässä ollut jotain, mikä pitää yöllä hereillä. Tulin tulokseen, että ehkä se oli hedelmäsokerin yliannostus…vaiko voiko moista ottaa yliannostuksen? Mies oli lauantai-iltana mehustanut porkkana-ananas-appelsiini-inkiväärimehua ja sitä tuli juotua muutamia laseja. Lisäksi ananasbanaanismoothieta tuli vedettyä reilummalla kädellä. Banaanilättyjäkin napostelin aamupalaksi, välipalaksi ja iltapalaksi.

Nyt kun on jättänyt valkoisen sokerin pois, niin voihan olla, että kroppa reagoi tuon hedelmäsokerin runsauteen ylivirittäytyneellä ololla.  Oli miten oli, niin hedelmäsokeri kuuluu hedelmien muodossa mun ruokavaliooni jatkossakin. Nyt kun takana on 20 päivää ilman valkosokeria ja alkoholia niin on tapahtunut se, mitä joka vuosi tässä vaiheessa tapahtuu; kroppa ja sielu huutaa puhdasta ruokaa. Sellaista less is more -ajatuksella valmistettua. Enkä nyt puhu ruuan määrästä, vaan sen laadusta. Vähillä raaka-aineilla, mutta tarpeeksi paljon ruokaa. Tässä vaiheessa täytyy muuten vinkata uusin lounashimotukseni valmisruoista (kyllä, sellaisiakin kuulkaas tulee syötyä välillä); Epic Foodsin oumph curry-kookoskermakastikkeella ja heidän halloumikvinoabowlinsa. Ainesosaluettelo hivelee silmää, mutta sitäkin enemmän mieltä hivelee noiden ihan älyttömän hyvä maku.

Kerroinkin viime viikolla, että olen kokeillut taannoin kaikki maailman dieetit. Pääosin sen takia, että koin tulevani hyväksytyksi hoikempana. Näin jälkikäteen voin sanoa, että voi tyttörukkaa! Oli vaihe, että mätin itseeni rasvaa niin paljon kuin sielu sieti. Aamusta iltaan pekonia ja munia, väliin vähän juustoa ja leikkelettä. Ihme ja kumma, tuollakin tavalla sain vaa’an viisarit alenemaan. Tänä päivänä olen sitä mieltä, että terveellinen kotiruoka on kaiken a ja o. Ei sillä ainakaan vikaan voi mennä, vielä kun katsoo vähän lautasmallin perään.

Nykyiselle kolestrolilleni tuo rasvadieetti taitaisi olla tuhoon tuomittu dieetti. Meillä on sukurasitteena korkea kolestroli (& myös sydän- ja verisuonisairaudet) ja nyt mullakin se mittauksissa oli himpun verran yli 5. Se oli sitä kyllä jo kolme vuottakin sitten, mutta silloin hyvän kolestrolin osuus oli vielä parempi kuin huonomman kolestrolin. Niin kauan kuin tuo hyvä kolestroli keikkuu yli kahden, niin ei kuulemma kantsi huolestua. Mutta sen verran olen tässä miettinyt, että jos en tsekkauttaisi työterveyden myötä veriarvojani säännöllisesti ja varsinkin tuota kolestrolia ja pitäisin edelleen yllä tuota ”hiilaritonta” dieettiä, niin voisi se koitua ennen pitkää kohtalokseni.

Parin vuoden aikana, kun olen tehnyt matkaa itseeni olen oppinut myös siitä, millainen ruokavalio mulle sopii. Kasvispainotteinen, joka sallii silloin tällöin (luomu)lihan syömisen, MSC-sertifioiduista kaloista nauttimisen ja herkuttelun sellaisilla herkuilla, jotka tekevät mulle hyvää. Oli aika, että irttarit ja suklaa tekivät mulle hyvää. Sen hetken. Kunnes tuli se plaah olo. Silloin en osannut säännöstellä karkkien syömistä. Nyt taas pikkuhiljaa voisin kuvitella, että pystyisin kontrolloimaan niiden määrää.

Joskus sain kommentin, että miksi kituuttaa sokerittomalla, kun ei voi herkutella. Elämä lipuu ohi. Voi kuulkaa, olen herkutellut nytkin alkuvuoden aikana joka päivä. Nämä ovat niitä asioita, joista ei sovi kiistellä. Yhdenlainen ruokavalio sopii toiselle ja sitten taas toinen kokee omakseen toisenlaisen ruokavalion. Tässäkin näen, että avain itselle sopivan ruokavalion löytymiseen, löytyy itsensä tuntemisen kautta. Sillä miten me voidaan tietää, mitä kroppamme ja sielumme tarvitsee, jos emme osaa kuunnella sitä tai saatikka tulkita sitä? Tunnesyömisen sudenkuoppa on osaltaan tässä; turrutetaan tunteitamme syömällä. Välittämättä siitä mitä meidän rakas kehomme tarvitsee.

Se voi tarvita välillä lasillisen tai kaksi skumppaa, se voi tarvita välillä mutakakkua palasen. Kohtuullisesti eikä tunteiden turruttamiseksi tai lohduttamiseksi. Tällä hetkellä mun kroppa tarvitsee paljon ravintorikasta, värikylläistä ruokaa ja toisinaan ison kulhollisen täysjyväspagettia oliiviöljyllä, valkosipulilla, pippurilla ja parmesanilla. Se on myös viime aikoina huutanut erilaisten kvinoakulhojen perään ja raikkaiden salaattien nimeä. Aamuisin se aika usein kaipaa lämmintä kaurapuuroa mökkipihasta poimittujen mustikoiden ja siemenien kera. Aamuisin se on myös toden totta alkanut kaipaamaan niitä mökkiaamupaloja. Mökin tuoksua ja sateenropinaa huopakattoon. Jos talvi oli nyt tässä, niin jokohan sen mökkikauden voisi pian aloittaa? Murikkatestejä pitää mennä tekemään viikonloppuna, jotta nähdään kuinka kovaa tekoa se mökkijärven jää oikein onkaan 😉

ENERGISTÄ TIISTAITA TOIVOTELLEN,


sunnuntai 19. tammikuun 2020

Lisää hehkua

0

SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA IHANAT!

Onko ollut rentouttava viikonloppu? Toivottavasti 🙂 Täällä viikonloppuun on mahtunut paljon palautumista. Sehän se viikonlopun perimmäinen tarkoitus taitaa kuulkaas ollakin. Että palautuu taas tulevaa työviikkoa varten. Eilen illalla keittiön kaappia (kyllä, taas!) siivotessani mietin, että mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua mieluummin viihteelle. Se ei vaan ole enää mun juttuni. Sain viihdettä tarpeeksi taannoin ennen perhettä. Nyt mulle parasta viihdettä on kotilauantai-illat. Ja ne ihanan virkeät sunnuntaiaamut, ilman minkäänmoista kolotusta pääkopassa. Hyvinvointi kun on se kantava teema ollut viime aikoina, niin jatketaan samaan malliin.

En itse ollut sitä huomannut ennen kuin sain IG:n kautta viestejä, että miten mä nykyään hehkun. Toki olin jo itse peilistä huomannut, että ehkä jotain on tapahtunut, mutta asiaa tarkemmin pohtiessani ja elintapojani tutkaillessani olen tullut tulokseen, että mun hehkuni taustalla vaikuttaa roppakaupalla asioita. Niin sisäisiä kuin ulkoisiakin. Alla niistä listattuna ne minulle tärkeimmät ja ne, mihin itse voimme eniten vaikuttaa.

Tyytyväisyys itseeni ja elämääni

Hehku lähtee sisältäpäin. Kun on tyytyväinen elämäänsä ja tykkää itsestään, niin sitä hehkuu jo luonnostaan. Hehku ei ulotu ainoastaan ihoon, vaan myös silmät hehkuu. Helposti stressaavissa elämänvaiheissa koko paletti ruokailuineen ja unineen heittää häränpyllyä. Tämä näkyy samantien olemuksessa ja ainakin itselläni ihon kunnossa. Tällä hetkellä elämäni on varsin stabiilia ja ihanaa, se saa koko olemuksen hykertelemään ja sitä myötä hehkumaan.

Valkoisen sokerin pois jättäminen

Tämä nyt ehkä on ollut oman hehkuni takana se radikaalein viime aikoina. Vasta vajaa kolme viikkoa sokeritonta elämää takana ja iho on nyt jo ihan sata kertaa paremmassa kunnossa kuin joulun aikaan. Pienet näpyt ovat kadonneet ja juonteet madaltuneet. Ihon väri on samean sijaan kuulas.

Vesi vanhin voitehista

Tiedän, että tuo on niin nähty fraasi, mutta kun se pitää paikkansa. Mä juon päivisin noin pari litraa vettä. Työpöydällä mulla on 0,4 litran muki, jota täytän. Kyllähän sitä saa veskissä rampata aika usein, mutta en koe tuota hankalaksi toimenpiteeksi 😉

Itseruskettavan käyttö

Mä olen alkuvuoden aikana laittanut parina iltana itseruskettavaa kasvoille ja decoltee-alueelle. Kyllähän se kieltämättä tekee hyvää pimeän aikaan saada vähän auringonhehkua kasvoille. Käytän nyt kolmatta vuotta Eco by Sonya Face tan water -tuotetta, joka on siitä ihana, että ainakaan minun ihoni ei siitä oranssistu liikaa ja toiseksi tuo ei haise inhalle niin kuin useat muut itseruskettavat.

Siemenien syönti

Olen allerginen melkein kaikille pähkinöille, mutta siemeniä olen lisännyt ruokavaliooni vuodenvaihteen jälkeen. Joka päivä syön noin 1 ruokalusikallisen siemeniä aamupuuron/jugurtin päällä. Mulla on käytössä pellavan- ja kurpitsansiemenet, jotka molemmat sisältävät iholle tärkeitä vitamiineja ja mm. alfalinoleenihappoa eli Omega 3-rasvahappoa. Kurpitsansiemenet sisältävät lisäksi mangaania, joka osallistuu kollageenin tuotantoon.

Poskipunan käyttö

Käytin pitkään pelkkää aurinkopuuteria, mutta nyt se on jäänyt liki kokonaan ja tilalle on tullut poskipuna. Tuollainen ehkä 10 vuotta sitten ostettu Lumenen poskipuna kauniin vaaleanpunaisessa sävyssä. Olematta liian helmiäinen (tässä iässä helmiäistuotteet eivät oikein sovi). Katsoin purkin pohjasta sävylle jotain koodia ja hei jos värikoodin nimi on ”onnellisuus” niin hehku on taattu 🙂

BareMineralsin Complexion Rescue

Tätä käytin aiemmin vain kesäisin, mutta nyt sitä on tullut käytettyä ympäri vuoden. Jos haluan peittävämpää lopputulosta sekoitan mukaan hieman meikkivoidetta, mutta muuten tämä sävyttävä ihon pelastava päivävoide riittää. Se saa ihon hehkumaan yksistäänkin koko päiväksi.

Söin parin vuoden ajan kollageenivalmistetta, mutta nyt en ole sitä enää syönyt syksyn jälkeen. En vain ole saanut aikaiseksi ostaa uutta purkkia. Ostoslistalla se kuitenkin on ja suosittelen kyllä lämpimästi kaikille kollageenilisää. Muistanette varmaan, mitä kävi 40-vuotiaana? Se kollageenin tuotanto loppui kokonaan, joten ainakin mä koen, että purkista otettuna se sai ihon vielä hehkumaan lisää, sillä se teki ihosta kimmoisamman.

Tulevan viikon pari ekaa päivää tulee olemaan superkiireisiä työtöissä, joten voi olla että blogi viettää hiljaiseloa. Palataan asiaan kuitenkin viimeistään viikon puolen välin paikkeilla…josko täältä kuitenkaan edes sitä ennen pystyn olemaan poissa 🙂

LEPPOISAA SUNNUNTAI-ILTAA & IHANAA ALKAVAA VIIKKOA,

 


lauantai 18. tammikuun 2020

Mitäs jos talvea ei tulekaan?

10

MOIKKAMOI!

Tiedättekö, että tuossa pikku hölköttelyllä ollessani tuli yhtäkkiä kevään tuoksu. Sellainen märän, uuden nurmikon tuoksu. Lähistön lammen päältä oli osin jää jo sulanut ja jään päälle oli heitelty keppejä. Joki tulvi uomistaan ja sorsat pitivät lauantaikarnevaalejaan tulvavedessä.  Vaikka ilma on lonkeronharmaampi kuin marraskuussa konsanaan, oli se kuitenkin omalla tavallaan kirkkaampi.

Aloin miettimään, että olisiko se nyt sitten katastrofi, jos talvea ei enää tulisikaan? Ekosysteemille ja luonnolle muutenkin ei olisi hyvä juttu, mutta minulle – olisinko valmis siitä, että kevät aikaistuisi ja sitä myötä ne kesäiset ihanat illat, kun aurinko kultaa maiseman?

Miehen kanssa juuri ruokapöydässä juteltiin, että onhan sitä luntakin tullut tänä talvena. Marraskuussa oli monta päivää näkymä kuin winter wonderlandissa konsanaan. Tuolloin fiilistelin sydämeni pohjasta töppölumisia puita kotikadulla. Toisenkin kerran saimme lunta ja silloin onneksi osasin myös nauttia siitä ja kävellä keskustaan lumisen Pispalan läpi. Vaikkei täällä meillä ole sen jälkeen lunta satanutkaan, ainakaan niin että olisi jäänyt maahan, niin tuolla Teivossa, jossa käymme porrastreenejä ja ylämäkivetoja tekemässä on pari kertaa ollut aivan täystalvi. Tunti silloin tällöin täystalven keskellä on tehnyt sielulle mannaa.

Toki meillä oli myös etuoikeus kokea paukkupakkaset ja valkoinen maa Pyhällä. En tiedä olisinko ilman tuota kokemusta valmis kevääseen tässä mittakaavassa.

Täytyy myöntää, että mä olen kääntänyt katseeni jo täysin keväisiin juttuihin. Kulkenut tuolla takapihalla ja pohtinut, että mitäköhän sieltä nyt taas tuppaakaan maan pinnalle. Käynyt ammentamassa yrttimaan antia, ne yrtit, jotka maahan jäivät kukoistavat. Se ei kuitenkaan ole poissulkenut sitä, että olen osannut nauttia tässä hetkessä täysin. Ihastellut pitenevää päivää ja sulaa Pyhäjärveä. Lintujen laulua, joka aamuisin siivittää koiran ulkoilutuslenkkiä.

Kyllä, haluaisin että meillä olisi tällä hetkellä viime vuoden kaltaiset olosuhteet. Pääsisi hiihtämään ja lapset pääsisivät pulkkamäkeen. Mutta kun kädessäni ei ole sitä kynää, jolla piirtää näitä asioita, niin ei auta muuta kuin nostaa kädet ylös ja hyväksyä se, mitä on. Ja heittää pieni toive ilmoille, että ehkä ensi vuonna taas sitten olisi toisenlainen talvi ♥ 

Onko siellä heitetty toivo paukkupakkasten ja lumen suhteen? Siis kaikki te Oulusta ja Kuopiijosta alaspäin olijat? 🙂

LEPPOISAA LAUANTAITA,

 

 


« Vanhemmat
Uudemmat »