maanantai 22. heinäkuun 2019

Rakkaus riittää

22

HEIPPA IHANAT!

13 vuotta sitten tänään, 22.7., heräsin siihen, kun sade piiskasi peltikattoa. Sade, jota ei ollut koko kesänä kuulunut tai näkynyt. Pienistä toiveista huolimatta. ”Ilma on kuin morsian.” tuhahti mieheni ja kaappasi kainaloon. Vaikken nähnyt, niin kuulin että sanoi tuon virne kasvoillaan.

13 vuotta sitten tänään suurin toiveeni toteutui ja sain kävellä rakkaan isäni käsipuolessa kohti alttaria. Puolivälissä matkaa tuo ensimmäinen elämäni rakkaus luovutti minut loppuelämäni rakkaudelle. Sille, jolle kävi haaveri juuri ennen häitä ja jonka polvessa oli kymmenen tikkiä. Niin, ettei alttarille polvistuminen onnistunut. Häävalssista juuri puhumattakaan. Jälkimmäiseen syynä tuskin olivat nuo tikit. Häätanssi, se sopi meille mainiosti. Ehkä pienessä mielessä kuitenkin tapailimme ykskakskol -valssin askelia.

”Minä rakastan sua yhä totta on tänään
vaan enemmän, enemmän se tarkoittaa
minä rakastan sua, sulle kaikkeni annan
ja elämä vie meitä päin parempaa.”

Hääpäivä on ollut yksi lasten syntymien ohella ihanimmista päivistä ikinä. Vieraita oli häissämme 147, joista 80 oli ystäviä. Industriaalishenkinen sali Finlaysonilla täyttyi naurusta ja tarinoista. Keskellä salia oli pitkä pöytä ystäville. Neljäkymmentä ystävää molemmin puolin pöytää takasi sen, että vaikkei sukulaiset ihan jaksaneetkaan tanssikenkää loppuun asti kuluttaa, niin tanssilattia oli koko ajan täynnä.

”Yhden neuvon haluan teille antaa. Se on anteeksiantamisen jalo taito. Ikinä ei saa mennä nukkumaan vihoissaan. Pitää osata antaa anteeksi.” Jotenkin näin isäni puheessa meille sanoi. Tuota neuvoa olemme noudattaneet. Mutta myös sitä papin antamaa neuvoa: ”Muistakaa rakastaa.”

Ja siitähän kuulkaa tässä koko touhussa on kyse. Rakkaudesta. Rakkaus on niin laaja käsite, että se käsittää toisen kunnioittamisen, molemminpuolisen luottamuksen, intohimon joka saa sukat pyörimään jalassa ja sen, että tahtoo toiselle pelkkää hyvää. ”Muistakaa vaalia rakkautta niinäkin hetkinä, kun tuntuu että rakkaus ei riitä.” muistan papin sanoneen.

Mutta hei, kyllä se rakkaus riittää ♥

Kun molemmilla on yhteinen tahto laittaa se riittämään. Viimeisenä kappaleena häissämme kuultiin Shania Twainin You’re still the one. Ne, jotka eivät tienneet historiaamme eivät tainneet tietää, mistä tuossa oli kysymys. Mutta lähimmät ystävät tiestivät, että siinä oli nimenomaan kyse tuosta tahdosta. Ja se riitti.

Se, että molempien tahdosta saatiin rakennettua jotain näinkin mahtavaa niistä lähtökohdista, mistä lähdimme suhdettamme rakentamaan. Toinen oli se kuuluisa laastari. Toisen tehtävänä oli toimia tyynynä. Se toinen oli se vähän sakukoivusmainen ex-jääkiekkoilijaplanttu ja toinen oli semisti katkera, että elämänsä ensimmäinen sinkkukesä pitkään aikaa kosahti.

Onneksi kosahti 🙂 Mä näytän ja annan kuulua mitä tulee rakkauteen. Mun mielestä kenenkään ei tarvitse peitellä sitä, että on korviaan myöten rakastunut. Jaettu ilo luo iloa ympärilleen. Toivottavasti myös jaettu rakkaus luo rakkautta ympärilleen. Sillä rakkautta ei voi ikinä olla liikaa.

”You’re still the one I run to
The on that I belong to
You’re still the one I want for life
You’re still the one I love
The only one I dream of
You’re still the one I kiss good night.”

RAKKAUDEN TÄYTEISTÄ ALKANUTTA VIIKKOA TOIVOTELLEN ♥

PS. silloin 13 vuotta sitten tänään jaloissa ei pyörinyt tuollaista karvaista kaveria, joka on ehkä vähän mustis eikä haluaisi, että äippä ja iskä halailisi 😀


tiistai 16. heinäkuun 2019

Ilosointuja korville

14

HELLUREI!

Saaressa vietellään raukeaa sadepäivää. Kannettavat sylissä, villasukat jalassa ja kahvikuppi vieressä. Nougat jätskiä kulhossa. Ei lainkaan hassumpi tapa tehdä töitä 🙂

Monenko vanhoina teidän lapset ovat jääneet yksin kotiin yöksi? Meillä eivät ole vielä jääneet (ovat nyt 12 ja 14 v) ja olenkin vähän sitä mieltä, että eivät suostuisi loppupeleistä edes jäämään. Viime kesään asti lapset ovat mielellään mökkeilleet, mutta sitten alkoi vähän tulemaan eripuraa siitä, kuinka paljon mökillä vietämme aikaa. Tuohon astihan olimme kokolailla aina olleet koko kesäloman mökillä, lukuunottamatta satunnaisia visiittejä kaupunkiin. Toukokuun alusta syyskuun loppuun liki joka viikonloppu kului mökillä.

Tänä kesänä aika ystävien kanssa on kiilannut ohi mökkeilystä. Vaikka me vanhemmat voisimme likipitäen muuttaa kesäksi mökille, niin tiedostamme vallan hyvin sen, että tuossa iässä kuin missä meidän tytöt nyt ovat, niin elämässä on niin paljon muutakin. Kuin vanhempien kanssa mökkeily. Täytyy keksiä uudet pelisäännöt niin, että kaikki nauttivat kesästä. Eikä itsekkäästi pakottaa toisia olemaan mökillä silloin, kun eivät halua.

Sen takia meinasin alkaa eilen itkemään ilosta (mind you, olen äärimmäisen herkkä ;D), kun esikoinen sanoi Seitsemisestä tullessamme, että onko meidän pakko lähteä huomenna kotiin…voisimme olla ainakin vielä pari yötä. Korvat liki tippuivat päästäni tuon kuullessani. Ja kun alkuun mietin, että tämä neljä yötä on maksimi, jonka lapset ystävineen haluavat mökillä viettää. Lupasin, että katsotaan asiaa tänään.

Eilen illalla ennen puolta yötä kävin mökin pihamaalla nuuskuttelemassa sateen tuoksua ja kuulostelin tyttöjen mökistä kuuluvaa kikatusta. Siinä missä sydän oli aiemmin pakahtunut toisen pyynnöstä jäädä mökille pidemmäksi aikaa, oli kikatus myös ilosointuja korvilleni.

Tänään aamulla aloin pikkuisen pakkailemaan ja valmistelemaan kotiinlähtöä. Tytöt kömpivät pari tuntia sitten ylös ja huomasivat pakaasit. ”Onko meidän pakko lähteä jo nyt?” Niinpä peruttiin illan tiiaika ja siirrettiin golf huomen illalle. Mikäs meillä täällä ollessa. Pääasia, että huomen aamusta ollaan kaupungissa, kun velvoitteet kutsuvat.

Lapset menivät juuri tonkimaan matoja, haluavat kalastamaan. Mä taidan laittaa päiväsaunan tulille ja nyt kun päivään tuli ylimääräisiä mökkitunteja, voisin käydä saunan lämpiämisen aikana vähän katsastamassa mustikkamättäitä tuolla saunan takana. Vähän inhokkihommaani tuo mustikoiden poimiminen, mutta talvella sitä kiittää joka aamu itseään, kun pakkasesta puuron päälle kaivaa mustikoita 🙂

ILOISIN TIISTAITERKUIN,


tiistai 25. kesäkuun 2019

Luonnon helmassa

2

MOIKKAMOI!

Nyt voidaan ruksittaa kesäloma bucket listasta yksi kohta. Nimittäin se, että vie lapset luonnon helmaan katsomaan eläimiä. Siinä missä itse vietin lapsuuteni kesät kanojen, kissojen ja lehmien seurassa ovat nuo meidän jälkipolvemme sitä vuosikymmentä edustavaa urbaania citynuorta, jotka nyrpistelevät nenäänsä tallissa. Ei ole ollut paikkaa minne lapsia viedä luonnon helmaan eläinten pariin. Ja se oikeasti vähän surettaa.

Olen sitä mieltä, että eläimet ja luonto ylipäätään tekevät lapsen kasvulle ja kehitykselle hyvää. Saavat ainakin lapsen kunnioittamaan luojan luomia ja mitä enemmän turkkiterapiaa lapsi saa, niin uskoisin, että kosketus luontoon ja siihen johonkin aitoon ja alkuperäiseen säilyy. Tässä modernissa mobilisoituneessa maailmassa.

Lehmien, kissojen ja kanojen lisäksi mummulassa maalla tapasi kesällä sisiliskoja. Pihapiirin lipputangon juurelle ostettiin aina kesäksi lammas pitämään nurmikon siistinä. Pikkutyttönä en tajunnut, minne tuo lammas kesän päättyessä joutui. Näin vanhemmiten sekin on valjennut.

Sitten kun mummulassa ei enää ollut lehmiä tai kanoja, eikä sitä lammastakaan enää näkynyt asuin kesät hevostalleilla. Luonnon lähellä sekin. Ainakin maastossa ollessamme. Eläimen halaaminen ja hoitovastuu tekivät hyvää murrosiän kourissa kipuilevalle.

Haluan uskoa, että tämä yksi päivä teki hyvää myös noille kullannuppusille; intoa puhkuen lapset ihastelivat ihan perinteisiä possuja, lehmiä, pupuja, marsuja ja poneja. Kiviniityn Kotieläinpuistossa olemme käyneet pari kolme kertaa aiemminkin ja jotenkin tuntui, että ehkä aika oli ajanut meidän lapsista ohi. Lukuunottamatta pientä hurmurikummipoikaa. Monet laitteet ja aktiviteetit olivat nuoremmille tarkoitettuja. Mutta eipä tuo haitannut, pupujen sekä lampaiden syöttämisessä ja ihmettelemisessä hurahti monta tuntia.

Kyselin kotimatkalla mikä oli kivointa. Yhdestä suusta kuului takapenkiltä; eväiden syönti 😀 Luonnon helmassa syöminenkin on jotenkin moninverroin kivempaa ♥

TIISTAITERKUIN,

PS. jos teillä on vinkata sellaisia sisäänpääsymaksuttomia paikkoja Pirkanmaan alueella, johon voi mennä viettämään aikaa eläinten kanssa, niin saa vinkata 🙂


sunnuntai 02. kesäkuun 2019

Lasten loma on lomaa myös vanhemmille

10

HEISSULIHEI!

Olen tehnyt sen aiemminkin ja himskatti, että menin tekemään sen taas. Sillä seurauksella, että pilkka osui omaan nilkkaan. Muitutus itselleni; älä enää koskaan aliarvioi miesflunssaa. Never ever again. Tämä taisi olla nyt kolmas kerta, kun kohauttelin harteitani toisen äärimmäisen kipuiselle tuskastelulle. Eilen aamulla heräsin kaktus kurkussa ja pärskin koko päivän. Tänä aamuna sama jatkui ja ajattelin, että kyllä se Buranalla ja Duactilla siitä lutviutuu.

Kunnes nousin aamiaispöydästä ja silmissä vilisi. Tuskanhikeä pukkasi ja samaan aikaan oli kylmä. Harvoin mittaan kuumetta, mutta nyt sen tein. Lämpöä. Tältäkö miehestä tuntui, kun oli aivan tuskaisena sohvalla? Murahteli vain iloiselle palpatukselleni. Miesflunssan kourissa kuume ei juurikaan nouse, mutta olo on kettumainen. Miesflunssa ei näemmä katso sukupuolta.

Ajoitus on täydellinen, nimittäin jo kouluaikoina muistan heränneeni ekana loma-aamuna kurkkukipuun. Sairastaneeni ekan viikon, jonka jälkeen loppulomat menivät terveinä. Ehkä kroppa jotenkin huokaisi helpotuksesta jälleen lasten loman alettua. Antoi tilaa flunssapöpölle. Itse kun olen sitä mieltä, että lasten loma on lomaa myös meille vanhemmille. Vaikkei itselläni varsinaista kesälomaa vielä olekaan.

Viimeisen kouluvuoden aikana olen syventänyt espanjantaitojani, muistutellut mieleeni sijamuodot, tutustunut antiikin Kreikan temppeleiden eri pylväsmalleihin ja lukenut Sokrateksesta. Opetellut kirkollisten juhlapyhien merkitykset koko vuoden osalta ja mieltänyt käsitteet hyvinvointivaltio ja pakolainen uudelleen. Tutustunut presidentin viiteen eri tehtävään ja hapuillen muistutellut mieleeni asioita fysiikan saralta, joita en koskaan edes ole kunnolla itse oppinut.

Kuluneen vuoden aikana olemme käyneet hedelmällisiä keskusteluja IG Directin puolella. Usein tuli laitettua kuva koulukirjasta ja kokeisiinlukusessioistamme. Osa ihmetteli, että enhän mä niihin kokeisiin lue. Että antaisin lasten vaan lukea. Osalta sain peukutuksia ja tukea.

Niin kauan kuin asia on minusta riippuvainen, meillä luetaan kokeisiin yhdessä. Ei mene päivääkään (lasten mielestä tuntiakaan), etten kysy onko läksyt tehty tai mitä kokeita on tulossa. Siinä missä jonkun mielestä tämä voi olla liian holhoavaa, tunnen että mun velvollisuuteni aikuisena on auttaa toisia koulunkäynnissä. Ihan niin kuin minuakin aikoinaan autettiin.

Koen, että en voi jättää opettajan vastuulle lapseni oppimista, vaan jos on jokin asia, jota lapsi ei koulussa syystä tai toisesta ole oppinut, se opetellaan kotona. Miehen reissatessa kevään aikana linjat kävivät kuumina ja facetime -puheluiden myötä opiskelimme parhaassa tapauksessa koko perhe yhdessä. Niitäkin iltoja oli, että kirjat muistettiin avata vasta kympin maissa illalla. Kokeiden ollessa seuraavana päivänä.

Muistan sen yhden ehkä hieman tuskaisenkin sunnuntaiaamun, kun toinen lapsista oli unohtanut hissan kirjan kouluun ja maanantaina oli koe. Sai onneksi whatsupilla kavereiltaan kuvat koealueesta. Mutta ei suinkaan siinä järjestyksessä, kun missä ne kirjassa oli. Yksi kaveri lähetti yhden aukeaman ja toinen toisen. Monesta sivusta puuttui rivien vikat kirjaimet.

Kaksi tuntia siihen meni, mutta sain kuin sainkin tulostettua kuvat, laitettua ne järjestykseen (sivunumeroita ei kuvissa liiemmin myöskään näkynyt) ja kirjoitettua sivuihin puuttuvat kirjaimet. Opeteltiin yhdessä ne Kreikan temppeleiden pohjapiirrustukset ja sen, mihin suuntaan oviaukko maantieteellisesti sijoittuu. Seuraavaan kokeeseen alettiin lukemaan kolmea päivää ennen koetta.

Itselläni järjettömän hyvä muisti on ollut se, mikä on auttanut koulutiellä paljon. Kuvamuisti, mutta myös numeromuisti. Viiden vuoden aikana olen oppinut sen, että kaikilla ei ole sitä hyvää muistia. Silloin on pitänyt tehdä töitä vielä enemmän. Yhdessä ollaan opeteltu muistisääntöjä. Rimpsuja ja assosiaatioita. Ilman ”Hauki on kala” -mentaliteettia.

Oppimisen ilo, se on mun mielestä se avain koulujuttujen hanskaamiseen. Ei pakottamalla eikä väkisten. Lapsilähtöisesti, mutta tiiviisti kannustaen. Tukien silloin, kun tukea tarvitsee. Itse olin keskiverto-oppilas, ei stipendejä eikä hymypatsaita meillä näkynyt. Mutta siitäkin huolimatta olen mielestäni pärjännyt hyvin. Päässyt kauppakorkeaan nippanappa sisään ja saanut paperit ennätysajassa ulos. Nauttinut samalla elämästä. Tämän kun saisin iskostettua myös meidänkin tyttöihin. Varsinkin siihen toiseen, kunnianhimoisempaan. Koulu on suuri osa elämää, mutta elämässä on niin paljon muutakin.

Joten lasten loma on meidän perheessä lomaa myös aikuisille. Hengähdystauko ennen uuden oppimista. Kroppani otti nyt hengähdystauon kirjaimellisesti. Sohvan nurkassa on hyvä olla peiton alla. Samalla kun kuuntelen keittiöstä perunamuusia ja nakkikastiketta tekevän kaksikon juttelua. Toinen heistä taitaa suunnata ruoan jälkeen viereiselle sohvalle vaakatasoon; ystävien kanssa vietetty yö teltassa taisi olla kovin uneton. Niin kuin se kesälomalla saa ollakin ♥

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

PS. kiitos kaunis kommenteistanne lapset ja raha -postaukseen – siellä on vielä muutamia kommentteja vastaamatta, mutta palaan niihin kyllä hetimiten. Nyt silmät vähäksi aikaa kiinni ja syreenin tuoksuisten unien pariin. Ninni Schulmanin äänikirjan siivittämänä.

 


torstai 30. toukokuun 2019

Lapset ja raha

10

HEIPSKUKKUU IHANAT!

Ja oikein aurinkoista helatorstain iltaa 🙂 Me käytiin minilomailemassa mökillä. Yksi yö kiireen keskellä riittää. Jo se mökkisängyssä nukuttu yö seitsemän (!) tyynyn keskellä on luksusta. Pitäisi kotiinkin uusia noiden flusien ja lättänöiden tyynyjen tilalle kunnon tyynyt.

Eilen yllätimme lapset totaalisesti. Istuimme olohuoneessa, mies nuokkui hitusen orastavan miesflunssan kourissa sohvalla ja mä kaipasin äksöniä. Nyt oli se hetki; passitimme toiset hetkeksi saunamökkiin ja sillä aikaa otimme miehen kanssa yksityiskohtakuvia mökkitontista. Laitoimme perheviestiryhmään ohjeet miten toimia; etsikää kuvan kohde, ottakaa siitä kuva ja lähettäkää meille. Näin toimivat ja saivat aina uuden kuvavihjeen. Vika kuva oli otettu kassista, joka oli leikkimökissä. Leikkimökkiä pidetään lukossa, koska se toimii varastotilana. Joten päästäkseen tuon kassin luokse, joutuivat etsimään avaimen.

Olisitte nähneet tuon aarteen etsinnän tuoksinnassa, miten toiset juoksivat pitkin mökkimantuja silmät kiiluen. Kikattaen. Yksi valkoinen karvapallero perässä hihkuen. Koko kolmikko oli ihan innoissaan. Karvakorvalle aarrearkusta ei tällä kertaa paljastunut muuta kuin golfpallo, jonka senkin otimme pois, ettei mennyt kurkkuun. Lapsille aarrearkusta tai kassista paljastui uudet puhelimet. Meidän lapset elivät 12- ja 14-vuotiaiksi ennen kuin saivat uudet, omat puhelimet. Aina ennen ovat saaneet meidän vanhempien vanhat puhelimet. Voi sitä vilpitöntä onnea ja kiitollisuutta!

Joku voisi ajatella, että aikamoinen lahja hyvin suoritetusta kouluvuodesta. Itse näen asian syvemmältä; molemmat tytöt olivat säästäneet puhelimiin puolet. Eivät tienneet, koska uudet puhelimet saavat. Loppumetreillä teimme kuitenkin niin, että annoimme tyttöjen pitää säästönsä ja ostimme itse heille puhelimet. Tarinan opetus? Se, että tytöt oppivat säästämään.

Meillä on käytössä kuukausiraha, 50 euroa molemmille. Tuota vastaan tyhjäävät/täyttävät vuorotellen astianpesukoneen, viikkaavat omat pyykkinsä kaappiin, ulkoiluttavat vuoropäivinä koiraa, siivoavat huoneensa, valmistelevat arki-iltoina ruokia, vievät roskia ja tekevät muita askareita. Ja arvatkaas, mikä on ollut hieno huomata. Yhtään urputusta ei ole kuulunut. No ok, koiran viemisestä joskus, mutta esimerkiksi apk:n tyhjäämisestä ei usein edes tarvitse mainita, kun se on jo tyhjätty. Kuukausirahan lisäksi saavat pullonpalautusrahat, kun tulevat niitä yhdessä kauppaan palauttamaan. Meillä on myös avattu molemmille säästötilit heti syntymähetkellä, johon toiset isovanhemmat ovat tallentaneet aina synttäri- ja nimpparirahat. Lisäksi niitä olemme miehen kanssa sopivan sauman tullen ruokkineet. Ihan pienilläkin summilla. Saavat nuo tilinsä käyttöön sitten jossain vaiheessa elämän isoihin hankintoihin. Vähän olen miettinyt, että josko osan noiden tilien rahoista laittaisi rahastoihin…?

Sitä en kiellä, etteikö meidän lapset saisi paljon. Varmasti paljon enemmän kuin ikäisensä keskimäärin, mutta tärkeimpänä pidän sitä, että lapset oppivat rahan arvon. Sen, että mikään ei tule ilmaiseksi. Se ei ole tullut meille vanhemmille, eikä se tule heillekään tulemaan. Ja kyllä on niitäkin hetkiä, että tulee ilmaiseksi. Jos mulla on mahdollisuus hemmotella välillä lapsia, niin ilomielin sen teen. Niin minuakin on aikoinaan hemmoteltu enkä mäkään mennyt pilalle.

Viime aikoina meillä on keskusteltu pankkikorteista (Visa electroneista). Koska ”Kaikilla muilla on sellaiset” 😀 Onko teidän lapsilla pankkikortit? Ymmärrän, että se helpottaa kun ei tarvitse pitää käteistä mukana. Sinne saisi siirrettyä joka kuun eka päivä tuon kuukausirahan ja tytöillä olisi tilillä ne säästöt, jotka nyt ovat lompakossa. Haluamme kuitenkin rohkaista tyttöjä ottamaan vastuun rahankäytöstä pikkuhiljaa. Ja nyt jo on nähtävissä se, että kun ostokset ostetaan kuukausirahalla (toki kalliimmat harrastusvaatteet yms. me ostamme), niin joutuu punnitsemaan, että tarvitseeko jotakin vain kannattaisiko jättää tuo tuote kaupan hyllyyn.

Ainakin pienemmän kohdalla olen huomannut huikean muutoksen siinä, että missä aiemmin (ennen kk-rahaa, kun sai kaupunkireissulle pienen setelirahan) osti Tigerin tyhjäksi pikkusälästä, niin nyt oikeasti miettii, että mikä on tarpeellista ja mikä ei. Enkä sitä kiellä, tuo pikkusäläkin on ihanaa, mutta silloin kun sitä tursuaa kaapeista ulos, niin sitä on jo vähän liikaa.

Itse muistan omassa rahankäytössäni merkittävän muutoksen silloin 14-kesäisenä kun ekan kerran menin kesätöihin. Olin maalaamassa mallilautoja kuukauden päivät ja sain palkan. Palkkaa varten mulle avattiin tili. Ja voi pojat, kun tilikirjalle piirtyi ensimmäistä palkkaa vastaava rahasumma. Se oli hitsin hieno kokemus! Sen jälkeen ei paljoa tarvinnut maanitella kesätöihin. Olin siitä onnekkaassa asemassa, että pääsin isän myötä maalitehtaalle aina kun halusin ja äidin kautta äidin työpaikalle.

Tänä vuonna meillä esikoinen ei mene vielä kesätöihin, mutta ensi kesänä ajattelin ainakin parin viikon pätkää hänelle. Saa tulla maalailemaan niitä mallilautoja. Äiskänsä jalanjäljissä. Tai voi vaihtoehtoisesti etsiä itselleen kesätyöpaikan, jos niin haluaa.

Monenko vanhana teidän lapset ovat aloittaneet kesätyöt? Tänä päivänä kesätöiden saaminen on kuulemani mukaan aika haasteellista. Pitää olla hyvät suhteet. Ilokseni olen huomannut kuitenkin, että muutama esikoisen kaveri on saanut ihan ilman suhteita kuukauden mittaiset kesätyöpätkät.

Mutta nyt nyppimään niitä pirskatin voikukkia. Toissa iltana aloitin projektin ja niitä sikiää kuin sieniä sateella. Sain IG:n kautta hyviä vinkkejä voikukkaraudoista. Sellainen on pakko käydä huomenna ostamassa. Ennen kuin selkä sanoo poks!

TORSTAI-ILTATERKUIN,


« Vanhemmat
Uudemmat »