HEI IHANAT
ja terkkuja Pyhätunturin juurelta ♡
Olen vuosien mittaan opetellut (osin kantapään kautta) parasympaattisen hermoston aktivoimisen niin, että pääsen zen-tilaan kiireenkin keskellä. Mutta tällä Lapilla on kyllä ihan mieletön vaikutus, sillä mun parasympaattinen hermosto aktivoituu samantien, kun ajetaan vikaa tiepätkää ja tunturi näkyy ensimmäisen kerran jossain viiden kilometrin päässä.
Vaikka täällä Lapissakin on tietyt arjen askareet, niin ei käy kieltäminen – täällä on helpompi olla se pullantuoksuinen äiti kuin kotona. Se sellainen äiti, joka on 100% läsnä ja ihan kirjaimellisestikin ehtii kohottelemaan pullia lasten kanssa.
Olen pitkään ihastellut ihmisiä, jotka jättävät etelän kiireet taakseen ja muuttavat pohjoiseen. Lukenut blogeja ja artikkeleita siitä, kuinka oravanpyörä on vaihtunut luonnon äärellä elämästä nauttimiseen ja miettinyt, että ihan mielettömän hienoa. Elämä on täynnä valintoja ja elämän rajallisuuden ymmärtäen komppaan täysillä heitä, jotka ovat seuranneet sydämen ääntä.
Ja tiedän, että se arki astuu täälläkin kehiin. Mutta silti se on unelma, jota kohden elän. Unelma, josta en ole näin viidenkään vuoden haaveilun jälkeen valmis luopumaan.
Sen lisäksi, että koen että Lapissa mun on helpompi olla pullantuoksuinen äiti, kätkee tuo sanonta sisään monta muutakin asiaa. Etelässä väsyn helposti äänistä ja hälystä, ihmisvilinästä. Täällä iltalenkillä koiran kanssa ollessani ei kuule ääniä. Ei näe ihmisiä. Ei näe mitään. Muuta kuin pimeää, joka tuntuu pelottavan sijaan turvalliselta. Sellaiselta vahvistukselta, joka kertoo, että ehkä mun paikkani on vielä joskus täällä.
Tänään laitoin korvapuustitaikinan kohoamaan ja sain viisi pikkuleipuria kanssani leipomaan. Pullataikinan tein tällä liki 10 vuotta vanhalla ohjeellani . Kylmä maito ja lämmin korvapuusti. Ei sitä kuulkaa muuta tähän sunnuntaihin tarvitse.
Kuin ne rakkaimmat ihmiset lähelle ja tunturin näköpiiriin ♡
SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,
