ja lämpimät kiitokset rohkaisevista kommenteistanne edelliseen postaukseen ♥ Luonto kuitenkin järjesti toisin ja meitä kohtasi suuren suuri suru. Isä joutui viime la-su yönä sairaalaan sydäninfarktin takia. Ja sunnuntaina tuli vielä kaksi sydänpysähdystä lisää. Isälle jouduttiin asentamaan ulkoinen sydämentahdistin. Tässä vaiheessa aloitettiin myös antibiootti keuhkokuumeeseen. Vielä tiistai-iltana sairaalassa käydessämme isä oli tolpillaan, söi itse ja jutteli niitä normaaleja höpötyksiään. Huolehti, että meillä kaikilla oli kaikki hyvin, jutteli työasioita ja jaksoi vitsailla. Keskiviikkona meni yhtäkkiä puhekyky ja ruokintaa varten laitettiin nenämahaletku. Tässä vaiheessa vielä kuitenkin toivo eli. Kuitenkin jossain takaraivon sopukoissa tiesi odottaa puhelua, jonka saimme torstaina heti puolen yön jälkeen. Isän sydän oli pysähtynyt uudelleen, mutta 15 minuutin elvytyksen jälkeen se oli saatu taas lyömään. Happivaje aivoissa oli kuitenkin suuri ja isä siirrettiin teholle hengityskoneeseen. Meitä kehotettiin tulemaan paikan päälle. Matka tuolloin yöllä Taysiin tuntui kymmenen minuutin sijaan tunnilta. Istuimme isän vierellä pari tuntia ja totesimme lääkärin kanssa yhdessä sen, että mitään ei ollut tehtävissä. Isä ei tullut enää tajuihinsa. 

Odotimme torstaiaamuun asti ja sitten annoimme luvan purkaa elintoimintoja ylläpitävät lääkitykset ja hengityskonekytkennän. Luopumisen tuska oli suuri. Vereen oli päässyt bakteeri ja tuo katala verenmyrkytys loppujen lopuksi taisi olla se, joka sai rakkaan isän taipumaan pakon edessä. Toki nuoruusiän diabetes kaikkine mahdollisine sivusairauksineen oli syönyt terveyttä jo vuosien varrella. Kuusi vuotta sitten reissumies joutui purkamaa kapsäkkinsä, kun munuaiset lopettivat toimintansa. Kuusi vuotta isä joutui käymään 3 krt viikossa dialyysissä. Kolme päivää viikosta meni siis sairaalassa. Kaksi vuotta sitten uuden vuoden tienoilla tuli uusi diabeteksen aiheuttama vaiva ja toinen jalka jouduttiin amputoimaan säärestä. Tässä kohtaa isän henkinen selkäranka katkesi. Se, että aiemmin niin energinen ja maailmanmatkailua rakastava ihminen sidottiin pyörätuoliin ja muiden auttamisen armoille taisi olla liikaa. Silti kaksi vuotta toinen uskoi ja jaksoi yrittää. Isä ei menettänyt toivoaan uudesta munuaisesta koskaan. Neljä vuotta sitten munuaisen siirtoyritys stoppasi siihen, että intubointiputkea nukutusta varten ei jostain kumman syystä osattu asentaa. Isä ei tästä katkeroitunut, vaikka tiesi, että tuo uusi munuainen olisi pelastanut hänelle useita vuosia lisää. 

Paljon kipuja mahtui viimeisiin vuosiin, joten nyt ajattelemme asian niin, että isällä on hyvä olla. Ilman kipuja. Suuri shokki tämä oli, mutta voin sanoa, että kaikki työkiireet ja ruuhkavuodet ovat tässä parin päivän aikana saaneet uuden ulottuvuuden. Ne ovat katsokaas jääneet ihan taka-alalle. Luonto pysäytti myös minut kertalaakista. Viime päivät on mennyt sumussa ja tuska on ollut suuri. Tänään on ollut ensimmäinen päivä, kun suru ei ole enää ollut tuskan täyttämää. Tänään on jo pystynyt hymyilemäänkin kyyneleiden läpi ja muistelemaan isää lämmöllä. Hyväsydämisempää ja oikeudenmukaisempaa isää en olisi voinut saada ♥ Isä oli tarpeen tullen tiukka ja vaati meiltä lapsiltakin paljon. Ilman iskää tuskin olisin pyrkinyt aikoinaan kauppakorkeakouluun. Ja muistan, kuinka ylpeä isä oli, kun sinne sisälle pääsin. Isä opetti meille yrittäjähenkisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Ei ollut ihmistä, kenen kanssa isä ei olisi tullut toimeen. Aivan tajuttoman laajan yleissivistyksensä ansiosta iskä pystyi juttelemaan aiheesta kuin aiheesta. Erilaisten ihmisten kanssa. Ja ei tarvinnut tähän välttämättä edes yhteistä kieltä. Sai asiansa aina ymmärretyksi. Vaikka isällä oli vaikeat viimeiset vuodet, niin silti hän jaksoi huolehtia, että meillä muilla oli asiat hyvin. ”Olethan muistanut syödä/nukkua/ulkoilla?” ”Aja varovasti!”. Lapsenlapset olivat vaarille kaikki kaikessa ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että aikoinaan muutimme tähän vanhempiemme naapuriin. Veljeni perhe asuu vanhempieni naapurissa toisella puolella orapihlaja-aitaa. Meillä on ollut niin tiivis yhteisö tässä, että nyt sen merkityksen vasta ymmärtää. 

Rohkenen väittää, että Suomessa ei ollut toista ihmistä, joka tunsi maalit ja maalimarkkinat yhtä hyvin kuin isä. 1980-luvun alussa isä veti Winterin kauppa-ja rakennusmaalipuolta ja siirtyi yrityskauppojen myötä Teknoksen palvelukseen 1980-luvun puolivälissä. Viikot Helsingissä tuntui raskaalta, kun me muut jäimme Tampereelle. Niinpä isä perusti yhdessä Winterin aikaisen työkaverinsa kanssa Nokian Laatumaalit Oy:n vuonna 1986. Tuona aikana oli viisas päätös pitäytyä pelkästään vesiohenteisten maalien valmistuksessa. Kaverukset olivat aikaansa edellä. Merkittävimpiin saavutuksiin kuului mm. private label- maalien synnyttäminen Suomeen. Isämme synnytti yhdessä ketjun kanssa Värisilmä-maalit ja aikamme olimme Värisilmä-maalien ainut valmistaja. Kunnes isommat maalitehtaatkin tajusivat, että joustavuus, rahtivapausrajojen pienentäminen ja räätälöidyt tuotteet olivat ne, joilla 1990-luvun alun lamassa pärjäsi. Laatumaaleihin otettiin vuosien saatossa myös pienosakkaita, jotka kuitenkin saivat isän ja hänen yhtiökumppaninsa ylipuhuttua osakkeiden myymisestä pohjoismaiden suurimmalle maalitehtaalle Alcro-Beckersille. Muutaman vuoden tuo yhteistyö näyttikin lupaavalta ja toimme Suomen markkinoille ruotsalaisia huippumaaleja. Ja vastaavasti Laatumaalien maaleja vietiin Ruotsiin. 2000-luvulla Kemira osti Alcro-Beckersin kauppa-ja rakennusmaalipuolen ja siinä samalla siis Laatumaalien toiminnan. Tikkurila olisi tarjonnut töitä meille kaikille Vantaalta, mutta itselleni ainakin tuo isän perustaman yrityksen alasajaminen oli niin kova paikka, että en sinne lähtenyt. Päätin omalta osaltani yrittäjähenkisyyteni loppuvan siihen. Isän hyvätahtoisuutta kuvaa mielestäni myös se, että viimeiseen asti isä yritti ostaa Laatumaaleja takaisin Tikkurilalta. Ihan vain sen takia, että tunsi suurta tuskaa menetettyjen työpaikkojen puolesta. Hän tunsi huolta siitä, että kuinka työntekijät, jotka eivät suostuneet lähtemään Vantaalle, pärjäisivät rahallisesti. Hinta kipusi vain liian korkeaksi ja isän haave saada perustamansa firma takaisin ei toteutunut.

Parin vuoden kilpailukiellon jälkeen isä kuitenkin oli jälleen valmis yrittäjäksi. 2003 huhtikuussa perustimme nykyisen maalitehtaamme. Markkinat olivat muuttuneet parissa vuodessa ja pari ekaa vuotta olivat raskaasti tappiollisia. Joten isä sijoitti yritykseen paljon rahaa ja pelasti monesta taloudellisesta ahdingosta. Kuutisen vuotta sitten, isän dialyysihoitojen alettua aloimme pikkuhiljaa toteuttaa sukupolven vaihdosta. Veljestäni tehtiin toimitusjohtaja. Ja täytyy olla onnellinen, että saimme pitää isän luonamme näinkin pitkään ja imeä tuota arvokasta tietotaitoa. Kaiken sen muun ihanan lisäksi. Isän ansiosta sekä veljeeni että minuun on iskostunut yrittäjähenkisyys. Isä oli tarkan markan mies ja noudatti sääntöjä viimeiseen pilkkuun saakka. Tämän johdosta esimerkiksi pari vuotta sitten tehty verotarkastus ei pelottanut, sillä tiesin, että isän ansiosta meillä on kaikki viimeisen päälle kunnossa. Vaikka isä oli yrittäjähenkinen, niin oikeastaan ainoa asia, joka sai isän näkemään punaista oli yrittäjien asema ja verotus Suomessa. Koska olemme saaneet tälläisen yrittäjyyden lahjan isältämme perintönä, emme voi muuta kuin tehdä parhaamme ja jatkaa yrityksen pyörittämistä isän toiveiden mukaisesti. Tätä yritystä ei ole tehty myytäväksi ♥

Tulipas paljon tekstiä. Mutta tämä oli varsin terapeuttista. Ja itselleni tästä jää muisto tulevia vuosia varten. Meillä siis meni joulun suunnitelmat uusiksi. Alun perin tänään piti lähteä Pyhälle, mutta sydän sanoi, että paikkamme on kotona. Joten nyt teemme lapsille iloisen juhlan. Meillä on varsinkin tuo esikoinen, vaarin shoppailukaveri, ottanut asian erittäin raskaasti. Hetken aikaa olimmekin jo huolissamme, mutta eiköhän aika tee tehtävänsä. Nyt kun sumu on vähän hälventynyt, niin päätimme lähteä sittenkin Pyhälle. Mutta vasta joulun jälkeen. Maisemanvaihdos tekee kyllä hyvää.

Nyt rauhoitumme joulunviettoon perheen parissa. Joulun aika sai kokonaan uuden merkityksen.

Hyvää Joulua ihanat ♥

…palataan asiaan pohjoisen lumisista maisemista! 

mitä kuuluu? Joulunaluspaniikkia havaittavissa? Täällä ei ole ehditty vielä antaa ajatustakaan koko joululle….mutta onhan tässä aikaa 🙂 Käväisimme viikonloppuna Tampereen Joulutorilla. Joka näytti hyvin paljon samanlaiselta kuin viime vuonnakin. Postauksen kuvat ovat viime vuoden visiitiltämme, sillä tällä kertaa torilla käydessämme oli vähän nuhjuisempi ilma. Mutta yhtäkaikki, jos Koiramäen Joulusta lähti kotiin jouluinen fiilis mukanaan niin lähti myös toriltakin. Tänä vuonna Joulutori on avoinna 22.12. asti joka päivä 10.00-19.00. Ja joulutorihan siis sijaitsee keskellä Tamperetta Keskustorilla. Nääs 😉

Mutta siis siihen joulunaluspaniikkiin. Tänä vuonna en panikoidu. Joulusiivot on ihan vaiheessa (postaus niistä jäi nyt tekemättä, mutta tällä samalla vanhalla kaavalla mennään), lahjoja on ostettu tasan kaksi (eikä edes omille lapsille), kortit on askartelematta (tuskin ehtii perjantain postiin) ja sitä rataa. Mutta joululauluja on kuunneltu. Ihan yllin kyllin ja nautittu muutenkin ihanasta lumisesta maisemasta! Lisäksi tämän vuoden Blossa ja Loimu on koemaistettu, joten ehkä sitä ollaankin sittenkin voiton puolella näissä jouluvalmisteluissa 😉 Kotiin emme tuon pikkukuusen lisäksi hirmuisesti joulua laita, mutta Pyhälle otamme muutamia valittuja joulukoristeita mukaan (ei kuulemma mahdu se iiiiso joulukoristelaatikkoni autoon tänäkään vuonna).

Muistattekos, kun kerroin siitä vanhempieni rempasta? Se on melkein valmis ja mä lähden nyt vastaanottamaan ensimmäistä huonekalukuormaa! Ihanaa ja jännää! Viimeistään ensi vuoden alkupuolella blogiin kuvia tuosta lopputuloksesta. Täältä voitte katsastaa suunnitelmani tuonne mummulaan. Mutta ennen ensi vuoden alkua palailen taas tuonne kommenttiboksin puolelle. Ja sähköposteihin pyrin vastaamaan myös asap. Kiitos siis kommenteistanne ja viesteistänne rakkaat lukijat ♥

PS. Muistakaahan osallistua tuohon ihanaan  koruarvontaan, joka päättyy huomen illalla!