HEISSUNHEI!

Nyt on Tallinnan reissusta kotiuduttu ja saatan toistaa itseäni sanomalla, että borta bra, men hemma bäst. Reissu oli ihana. Rento ja rauhallinen, iloinen ja pirskahteleva. Jotenkin tällä reissulla eritoten, tuli tarkkailtua ihmisiä. Ihmisten käytöstä. Niin kaupungilla kuin asioidessamme kahviloissa tai ravintoloissa. Saatiin erittäin ihanaa palvelua kahviloissa ja ravintoloissa ja toisaalta osassa kahviloista sellaista palvelua, että sitä olisi helposti tuntenut itsensä pohjasakaksi. Aloin miettimään taas näitä ystävällisyysasioita. En vain  nimenomaisesti Tallinnassa, vaan ihan globaalisti.

Törmäättekö te koskaan sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa asioinnin jälkeen olette sillain, että ”Mitä, häh…olikohan hällä huono päivä?”. Joka ikinen kerta, kun joku on tyly minulle tai jollekin muulle, mietin että miksi. Oikeuttaako se, että tuolla tylyttäjällä on huono päivä olemaan tyly muille? Mun mielestä ei. Ainakaan meillä terveillä aikuisilla, keillä pitäisi olla tietynlainen korrektius selkärangassa ja joilla itsensä säätelytoiminnot pitäisi olla kehittyneet.

Näen, että tyly kohtelu johtuu siitä, että tuolla ihmisellä, joka kokee oikeudekseen tylyttää muita on paha olla sisäisesti. Mutta täytyykö se purkaa muihin ihmisiin? Usein aivan ventovieraisiin ja viattomiin?  Tai niihin lähimpiin?

Mä olen aivan kukkahattutäti mitä tulee puhetyyliin.  Aliarvioivalla, epäkunnioittavalla ja tylyllä puhetyylillä kun ei yleensä voita yhtään mitään. Päinvastoin, ainakin itsessäni tuollainen käytös saa vastakkaisen reaktion aikaan. Vaikka joku olisi mulle tyly tai ilkeä, niin en osaa olla sitä takaisin. Olen ystävällinen ja väläytän vielä sen hymynkin. Mulle on opetettu kotona pienestä lähtien olemaan kohtelias ja ystävällinen. Tuo on yksi niistä opeista, joista olen sangen kiitollinen.

Tiedän, että varsinkin asiakaspalveluammateissa usein on monia kohtaamisia päivittäin ja aina ei jaksa jutella niitä näitä. Mutta lyhyessäkin kohtaamisessa voi silti katsoa silmiin ja puhua ystävällisesti. Tai välittää puhelimitse ystävällisyyden äänen sävyllä ja kohteliaisuudella. Mä ilostun kovin jokaisesta puhelinsoitosta, jonka työpäivän aikana saan. Usein kysyn ekaksi kuulumiset ja hei täytyy sanoa, että olen päivittäin kartalla muun muassa siitä, millainen sää on Turussa tai  Kemijärvellä. Usein myös ajankohtaisista paikallisista tapahtumista.

Joskus jos näen, että vastapuoli ei ole kiinnostunut juttelemaan tai ei ehdi jutella, niin ei se haittaa. Pienikin ystävällisyyden ja välittämisen ele tuo itselleni hyvän mielen. Ei väliä, vaikkei vastapuoli sitä korkealle noteeraisikaan 🙂

Miksi valita tylyys tai ilkeys, kun voi valita ystävällisyyden? On ihan tutkitusti todistettu, että valitsemalla ystävällisyyden buustaa omaa hyvinvointiaan. Tekee ihmisen onnellisemmaksi. Ehkä siinä yksi onneni ja hyväntuulisuuteni salaisuus? Tiedä häntä, mutta ajattelin jatkaa samaan malliin! 🙂

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA TOIVOTELLEN,

HEIPPA PERJANTAIHIN IHANAT!

Mitä kuuluu? 🙂 Maanantaisella Joyllan ilmaisluennolla jaoimme luentoa kuuntelemaan tulleille ihanille ihmisille kortteja, jotka kertoivat rakkaudesta. Niissä sanottiin ”Olet minulle rakas” ja ”Olet minulle tärkeä”. Yksi kohtaaminen jäi mieleeni…

Erittäin kaunis ja arvokkaasti vanhentunut nainen otti kortin käteensä ja piti pienen paussin. Jatkoi hauraalla äänellä  ”Niin, voihan tämä olla kortti minulta minulle. Minulla kun tällä hetkellä ei ole elämässäni ketään, kenelle kortin antaisin.”. Hymyili, katsoi silmiin, painoi pään alas ja astui sisälle luentosaliin.

Tuossa hetkessä tunsin silmieni kostuvan. Mutta samalla, kun tunsin ääretöntä surua naisen puolesta, nousi pintaan myös toisenlaisia tunteita. Ajattelin, että you go girl, that’s what this is all about. Kuinka hienoa, että näkee asian toisen puolen. Sen, että rakkautta voi antaa muille ihmisille, mutta kaiken rakastamisen ohella melkeinpä kaikista tärkeintä on rakastaa omaa itseään.

Ihan just sellaisena kuin on.

Tälle viikolle on sattunut myös toinen kohtaaminen. Sellainen, josta en saa puhua virkani puolesta, mutta joka sai sydämeni syrjälleen. Ajattelemaan, että kuinka paljon oikeastaan on heitä, joilla ei ole ketään, kuka kertoisi, kuinka tärkeä on. Kuinka rakas on. Joista tuntuu, ettei kukaan välitä. Varsinkin, jos kyse on nuoresta aikuisiän kynnyksellä olevasta ihmisestä, niin sitähän on helposti aivan tuuliajolla. Me näytettiin ja kerrottiin yhteistuumin tuolle yhdelle tärkeälle, että kuinka tärkeä on. Saatiin pieni hymyn kare siitä puolelta huulia, johon juuri oli tipahtanut suolainen kyynel.

En tiedä onko se meidän kulttuuriperimässä vai missä, mutta välillä rakkautta on vaikea kertoa ääneen. On vaikea sanoa, että hei mä oikeasti välitän susta ja sä olet hirmuisen tärkeä mulle. Me ollaan enemmän sellaisia tekojen ihmisiä. Ja sekin on ihan ookoo, kunhan vain muistetaan se näyttää.

Nyt vasta olen tajunnut, kuinka suuri vaikutus onkaan sillä ”Miten menee?” kysymyksellä, jota viljelen liki jokaiselle kohtaamalleni ihmiselle päivittäin. Usein vastaus on se tyypillinen. Ihan kivasti, entä sulla. Johon vastaan, että kiitos, ihan kivasti. Mutta jo tuollaisella pienellä jutulla saa ihan varmasti paljon aikaan. Ainakin toivottavasti sen, että se keneltä kuulumisia kyselen tietää, että se on mun tapa kertoa, että olet minulle tärkeä. Niin kuin sinäkin siellä ruudun takana  ♥

MUKAVAA PERJANTAITA TOIVOTELLEN,

HEIPSAN!

Tiedättekö mitä olen tänään miettinyt? Kyllä, pohdiskellut oikein olan takaa (niin kuin tapanani on). Sitä, että mistä tulee sanonta ”päätön kana”. Totesin tuossa eräälle ihmiselle, että olen nyt pari päivää tuuletellut menemään kuin päätön kana. Kunnes aloin miettimään, että mitä tuo sanonta oikeasti tarkoittaa. Näin itseni suhailemassa ilman päätä. Vaikka tietääkseni mulla on kyllä näiden parin päivän aikana ollut aivotkin messissä suurimman osan ajasta 😉

Monet teistä on kysellyt mun tulevista opinnoista. Parin vuoden sisään olen aivan hurahtanut positiiviseen psykologiaan. Etsinyt tieteellistä pohjaa sille, miksi mä olen useimman osan ajasta iloinen. Mikä tuo tässä määrin henkistä hyvinvointia ja onnellisuutta. Mikä on se juttu, minkä avulla olen selvinnyt elämän kahdesta erittäin isosta surusta (vanhempieni kuolemat) vahvempana kuin ikinä. Kiitollisempana kuin koskaan. Sillä en ole hetkeäkään uskonut, että onnellisuushypetykseni on amerikkalaislähtöistä perätöntä jargonia. Vaan se tulee suoraan sydämestä. Olen koko ajan tiennyt, että jotain elämässäni olen tehnyt oikein, ollakseni näin etuoikeutettu. Etuoikeutettu nauttimaan ihan niistä pienistäkin jutuista ja näkemään elämän positiiviset puolet.

Insta storiesin puolella seuraavat taisivatkin eilen huomata, että olin Joyllan ilmaisluennolla, joka käsitteli positiivista psykologiaa ja merkityksen voimaa. Miten sinne päädyin? Mä kerron. Viime viikolla eräänä iltana luin Tal Ben-Shararin Being Happy -kirjaa ja yhden kappaleen lopussa olevassa harjoituksessa pyydettiin miettimään niitä asioita, joita haluaisimme tehdä. Mutta joita syystä tai toisesta emme tee, sillä jostain syystä astuminen oman epämukavuusalueen ulkopuolelle juurikin sen asian suhteen pelottaa.
Olin juuri saanut luettua kyseisen kappaleen loppuun ja miettinyt, kuinka tietyssä määrin suuret ihmisjoukot ja niissä esiintyminen on itseäni jännittänyt. Vaikka sosiaalinen olenkin. Samalla sekunnilla sähköpostiini kilahti viesti, jossa Joyllalta oltiin yhteydessä ja kyseltiin, josko maanantaiselle ilmaisluennolle olisi halukkaita apureita. Ottamaan kuusisataapäistä yleisöä vastaan, jakamaan iloa ja olemaan apuna muutenkin tarvittaessa.

Ellen olisi juuri sattunut lukemaan tuota tärkeää kappaletta kirjasta, joka päättyi näin ”Look for additional opportunities to venture outside your comfort zone, ask for feedback and help.” olisin ajatellut, että vitsit miten kiva olisi olla avuksi. Mutta tuskin olisin uskaltanut nostaa kättä ylös ja tarjoutua. Niinpä laitoin sähköpostia takaisin, että mielelläni tulisin auttamaan. Ja samalla kuuntelemaan luentoa, joka oli jo loppuun buukattu. (Off topic, ihan mieletön luento olikin)

Ja tiedättekö, eilen yliopistolle päin kävellessäni en tuntenut oloani lainkaan jännittyneeksi. Vaan iloiseksi siitä, että sain olla avuksi. Kuusisataapäinen yleisö otettiin yhteistuumin vastaan ja olin tilaisuuden jälkeen täynnä energiaa. Kotiin tullessani puhuin kuin papupata. Innoissani. Kuopuksen enkun kokeisiin preppauksen jälkeen kävimme miehen kanssa vielä mäkivetoja ja porrastreeniä tekemässä. Ikinä ennen sykemittari ei ole näyttänyt voimavarojen olevan 64% nukkumaan mennessä. Uskon, että se a) kun saa auttaa ja b) ylittää itsensä menemällä pois mukavuusalueeltaan, on tietyllä tapaa hyvinkin palauttavaa. Oikein ajoitettuna ja oikeassa mielentilassa tehtynä.

Keväällä ja kesällä itseopiskelin positiivista psykologiaa lukemalla alan opuksia, kunnes päätin kesälomalla eräänä päivänä laiturin nokassa elämääni pohdittuani ilmoittautua Tampereen Kesäyliopiston kautta Joyllan järjestämään Positive Psychology Practioner -koulutukseen. Edelleen on hämärän peitossa se, millä ajalla tuon 20 opintopistettä sisältävän (eli noin 530 työtuntia puoleen vuoteen) kokonaisuuden suoritan. Mutta uskon, että sitä on tähän ikään mennessä oppinut priorisoimaan niin, että vapaata tilaa löytyy. Perhettä ja harrastuksia toki unohtamatta.

Se vähä, mitä olen aiheeseen tutustunut ennalta on saanut mut vakuuttumaan, että tämä on se mun juttu. Ja jos Suomessa olisi mahdollista suorittaa maisterintutkinto ko. aiheesta, niin en epäröisi hetkeäkään. Vaikka en kadu hetkeäkään kauppatieteiden maisterin tutkinnon suorittamista, niin silti se piinkova businessmaailma ei ole täysin minua varten.  Kuten ollaan vuosien varrella teidänkin kanssa juteltu. Se, mikä on minua varten on vielä hieman hämärän peitossa. Mutta tiedän, että jotenkin se mun kutsumus liittyy piinkovaan businessmaailmaankin. Ehkä siltä osin, että haluan murtaa perinteisen auktoritäärisen johtamistavan myyttejä. Kyseenalaistaa sen lainalaisuuksia ja antaa toisen näkökulman koko organisaation hyvinvointiin niin, että tuloksellisuus kasvaa sitä mukaa kuin työntekijöiden mielekkyys tehdä töitä kasvaa. Sillä tiedän, että parhaimmillaan työn tekeminen on ihanaa ja palkitsevaa. Kun osaa pitää balanssin sen ja vapaa-ajan suhteen.

Joten, takaisin koulun penkille. Siinä missä parikymppisenä tuli suoritettua KTM -tutkinto ilman sen kummoisempaa omistautumista tai mielenkiintoa asiaan (mielenkiintoa löytyi kyllä haalaribileisiin :D), on lähtötilanne nyt aivan eri. Janoan tietoa. Janoan tietää lisää. Enkä vähiten sen takia, että haluan oppia tuntemaan itseni. Miksi toimin niin kuin toimin. Mistä ammennan voimavarani. Mutta myös sen takia, että voisin olla avuksi muille. Blogin puolella jatkossakin onnellisuushömppää ja positiivista meininkiä. Pysykäähän kuulolla 🙂

TIISTAITERKUIN,