HEI HUOMENTA IHANAT!

Aamuenergiat ei ota loppuakseen, joten nautitaan niistä niin kauan kuin energiaa riittää. Tällä viikolla olen huomannut olevani tuotteliain näin heti aamusta.

Mä olen viime aikoina miettinyt sitä, kuinka paljon itse kullakin ruoska viuhuu. Varsinkin näin uuden vuoden ja vuosikymmenen alussa. Kurjistutaan liian tiukalla dieetillä ja kenties omilla teoillamme lasketaan elämänlaatuamme. Jopa merkittävissä määrin. Pahimmassa tapauksessa leikitään sillä tärkeimmällä eli terveydellämme. Mitäs jos annettaisiin itsellemme vähemmän ruoskaa ja enemmän rakkautta. Ainakin me terveet, jotka siihen pystymme ilman rajoitteita. Ja jälleen nämä sanat tulevat sellaisen ihmisen kynästä, joka on läpikäynyt kaikki dieetit mitä maa päällään kantaa. Normaalipainoisena, hoikkana nuorena aikuisena ajatellut, että olisin ehkä ihmisenä parempi, jos painaisin 48 kiloa. Sen 52,5 kilon sijaan. Tavoitteeni saavutin kaalikeittodieetin, paaston ja juoksulenkkien avulla parissa viikossa. Olo oli kaikkea muuta kuin hyvinvoiva. Olin väsynyt, ärtynyt ja itsetuntoni oli nollassa. Farkut tippuivat päältä ja rintsikat jäivät vailla täytettä.

Näin jälkikäteen olisin valinnut ruoskan sijaan rakkauden. Mutta joskus meidän on pakko elää tiettyjä elämänvaiheita viisastuaksemme. Koska virheethän on niitä, mistä elämässä opimme. Sen takia omat mokat ja ajatusharhatkin on hyvä ottaa oppimismielessä. Just puhuttiin siitä itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä täällä.  Siitä, miten se on mun mielestä (ja monen ihan tutkijankin mielestä) avaintekijä hyvinvoinnissamme.

Ruoska ei vain viuhu omasta toimestamme kohdistuen itseemme, vaan löysin muutamia muitakin tilanteita, jossa ruoskan sijaan voisi ehkä olla tarpeen keskittyä muunlaiseen motivoimiseen. Mikäli siis tuota ruoskaa voi edes motivointikeinoksi kutsua.

Yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen. Näin sanoo osakeyhtiölain viides pykälä ja näin sen vissiin sitten kuuluu olla. Mutta millä kustannuksella tätä viidettä pykälää toteutetaan…työntekijöiden hyvinvoinnin kustannuksella? Miten yrityksen kävisi, jos yritysjohto viuhuttaisikin ruoskan sijaan hyvinvointisauvaa, joka taikoisi yritysjohdolle kaiken empatiasta työntekijöiden hyvinvoinnin tärkeyden ymmärtämiseen? Koska työntekijäthän loppupeleissä ovat yrityksen tärkein voimavara.

Itse näen asian niin, että jos yritys haluaa tuottaa voittoa, niin sen on panostettava työntekijöiden hyvinvointiin. Vanhanaikainen tulos tai ulos -menetelmä on edelleen käytössä, varsinkin monessa pörssiyhtiössä (ja kyllä, ymmärrän miksi), mutta vääränlaisella tai puutteellisella motivoinnilla ei voi syyttää kuin itseään, jos ei tulosta synny. Työntekijöiden suuri vaihtuvuus varmasti on indikaattori myös yritysjohdolle jostain, eikö? Mitäs jos tuo ruoska korvattaisiinkin merkityssauvalla, jota viuhuttamalla samalla yrityksen jokainen työntekijä kokisi roolinsa merkitykselliseksi yrityksessä? Veikkaan, että  sitä myötä työntekijöiden vaihtuvuus pienenisi ja tuo osakeyhtiölain viides pykälä täyttyisi.

Myös meille vanhemmille soisi välillä ruoskan sijaan rakkautta. Milloin ruoskimme itseämme tuntiessamme riittämättömyyttä, milloin lapsiamme parempiin suorituksiin koulussa tai harrastuksissa. Riittämättömyyttä tuntee varmasti jokainen vanhempi joskus, mutta koen, että ei se ainakaan helpota riittämättömyyden tunteessa, jos soimaamme siitä itseämme lisää. Itsekin koen joskus aikataulujen takia riittämättömyyttä. Silloin raivaan kalenterista tilaa lapsille. Ja pitäydyn tuossa suunnitelmassa. Laitan puhelimen sivuun ja omistan koko illan lautapeleille, herkuttelulle sekä mikä tärkeintä, niille rakkaille lapsille ja läsnäololle. Otan opikseni, mutta en ruoski itseäni.

Kuinka helposti sitä kertoo äänenpainollaan ysin keskiarvon lapselle, ettei ole tyytyväinen 7+ hissan kokeen numeroon? Miksei vain voisi sanoa, että ihan hyvin meni – ensi kerralla menee sitten vielä paremmin. Jos tähän edes tarvetta on. Mä muistan pelänneeni näyttää huonoja koenumeroita kotona. Se oli ihan kamalaa. Tuntui, että kokeesta piti saada hyvä numero (ysi tai kymppi) tai muuten sitä olisi jotenkin huonompi kuin muut. Vaikka lopulta en muista, että kukaan olisi mulle kertaakaan huutanut tai edes kertonut äänenpainollaan olevansa pettynyt. Mua rakastettiin kasin keskiarvolla ja se riitti.

Tällaisia ajatuksia mulla heräsi yhtenä kauniina ja kuulaana pakkaspäivänä lenkillä. Kun kävelin hissukseen luonnosta nauttien pari tuntia. Tuntien pikkupakkasen poskillani, aurinkolasit silmilläni. Ilman sykemittarin piipityksiä sykerajoista. Ilman kiirettä mihinkään. Ilman painetta hengästyä. Ilman kilometritavoitteita. Tyytyväisenä just siihen olotilaani. Sellaisena kuin olin. Elämässä ei ole koskaan liikaa rakkautta. Muistetaan tuhlata sitä ihan huolella – se kun ei tuhlaamisesta kulu ♥ 

KIVAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,

HEIPPA!

Tuossa aamulla, kun tein aamuharjoituksia viinipullon korkki hampaiden välissä, aloin miettimään kuinka moni hyvinvointiin liittyvä asia on loppupeleistä omasta aktiivisuudesta kiinni. Niin kuin tuo narskuttelulihasten vetreytys. Mä käyn joka kuukausi voice massagessa, jossa nuo mun välillä erittäin jumiutuneet purentalihakset manipuloidaan auki. Mutta se ei yksin riitä, vaan mun täytyy tehdä töitä myös itse, jottei korva mene taas lukkoon ja ala vinkumaan. Ettei pää räjähdä ja niskat poksahda. Ettei poskipäät pistele ja silmät sumene.

Sen takia otin taas vuoden vaihteessa itseäni niskasta kiinni tämän(kin) asian suhteen. Päivittäiset treenit viinipullon korkin kanssa ovat tuoneet tulosta ja siinä, missä aloitin lyhennetyllä korkilla, saan kohta ottaa kokonaisen korkin käyttöön. Tuon lisäksi joka aamuiset guashalastaukset avaa jumeja korvien edestä ja saa nesteet kiertämään yön jäljiltä.

Parikymppisenä, kun sain jännitysniskadiagnoosin, kävin Kelan tukemana fyssarilla vuoden verran. Mutta en muista kertaakaan tehneeni kotona harjoituksia, joita sain. En venytellyt enkä liiemmin pitänyt huolta itsestäni. Ellei spinningiä otettu huomioon siinä haalaribileiden välipäivinä. Nyt tuo sama ihana hieroja, joka hieroo mun purentalihakset, käsittelee usein ensin selkää, niskaa ja rintarankaa. Me ollaan reilussa vuodessa päästy siihen pisteeseen, että tuo on vain ns. huoltokäsittelyä. Pahoja jumeja ei ole ollut muuta kuin kerran tai kaksi, sillä olen pitänyt kotona niin hyvää huolta lihaksistostani ja venytellyt.

Reilut neljäkymmentä vuotta siihen meni, että hiffasin mistä tässä hyvinvoinnista on kyse. Ja hei parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mulle hyvinvointi on kokonaisuus, jossa niin psyykkinen kuin fyysinenkin hyvinvointi kulkevat käsi kädessä ja mikä tärkeintä; ovat balanssissa.

Se, missä aiemmin ajattelin, että hei – aina tulee uusi maanantai, en enää odota uutta maanantaita. Vaan toimin samantien. Tai oikeastaan olen toiminut jo pidemmän aikaa. Se, että saa liikunnasta miellyttävän ja energisoivan osan elämää ei tapahdu hetkessä. Alkuun on mentävä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Välillä teen sitä vieläkin, kun tuntuu että kaipaan pientä buustia esimerkiksi juoksemiseen. Eilen vedin aivan liian pitkän juoksulenkin sykelukemiini nähden. Lenkin jälkeen luulin kuolevani (no en nyt tietysti oikeasti) ja olin aivan puhki. Hehkuin kuin paloauto ja syke tuntui päässä asti. Viileän suihkun jälkeen se iski. Euforia.

Kyllä, mä olen sitä mieltä että hyvinvointi on valintoja. Kukaan ei tule mua sohvan nurkasta lenkille nostamaan, ellen itse valitse sieltä nousta. Kukaan muu ei tee valintaa maanantain ihanuudesta mun puolesta kuin mä itse. Kukaan ei pakota mua syömään terveellisesti, ellen itse sitä valitse tehdä. Kukaan muu ei saa mua hidastamaan tahtia muuta kuin mä itse. Kukaan muu ei tee mun puolesta päätöstä nauttia elämästä. Hyvinvoivana ja uutta draivia täynnä. Jopa näin maanantaiaamuna ♥

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,

HIPSHEI JA HELLÄT TUNTEET!

Tuleeko teille koskaan sellaisia ”mä pakahdun rakkaudesta just nyt” -hetkiä? Mulla tuli toissa iltana sellainen ajaessani läpi kauniin kotikaupunkini kohti illan pilatesta. Hekumoin tulevaa iltaa ja sitä, kuinka saataisiin taas perheen kanssa aikaan yatzy-turnaus. Huomasin kyynelten nousevan silmiin ja tajusin jälleen, kuinka voimaannuttava tunne rakkaus on.

Viime lauantaiaamuna herättyäni ja aamupalan jälkeen sohvan nurkkaan kahvikuppini kanssa pesän tehtyäni tuijottelin joulukoristeiden jälkeistä hieman askeettista kotia ja mietin, että kuinka onnellinen sitä ihminen onkaan, kun on neljä seinää ja katto pään päällä. Että on paikka, jota kodiksi kutsua.

Sunnuntaina muistin ruisjauhopussin, jonka löysin siivotessani laatikoita. Meillä kotona tehtiin ruispuuroa usein. Voinapin kera tuo helppo herkku muuttuu todelliseksi lohtupuuroksi. Mies oli harrastuksissaan ja lapset ystäviensä kanssa. Mä laitoin ruispuuron porisemaan siksi aikaa, kun sormet lauloivat näppiksellä. Istuin keittiön ruokapöydän ääreen ja fiilistelin. Tunne, että kaikki on just niin kovin hyvin valtasi mielen. Olen päättänyt, että aina, kun tuo tunne valtaa, vaalin sitä. Koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.

Koiraa eilen illalla sängyssä rapsutellessani mietin, että kuinka voi jotain luojan luomaa, joka ei ole ihminen, rakastaa näin paljon. Toby siirtyi siitä jalkopäähän unipaikalleen, mutta tapansa mukaan jossain vaiheessa yötä taas siirtyi tuohon kainalooni. Koski märällä nenällä nenääni kertoen, että välittää, ennen kuin laittoi kerälle ja jatkoi uniaan tuhahtaen. Unisen koiran tuoksu ja lämpö pakahduttavat joka kerta.

Tänään aamukahvitunnilla kuuntelin hetken hiljaa iloista puheensorinaa lomakuulumisista ja mietin, kuinka ihanaa onkaan kun arki alkoi ja viimeisetkin lomalaiset palasivat töihin. Mä kaipaan ympärilleni rutiineja ja arkea. Niitä tuttuja ihmisiä ja niiden välillä vähän hölmöjäkin juttuja. Yhteenkuuluvuuden tunne tuossa hetkessä oli kuin pieni onnen hetki.

Se että tunnen vahvasti voi olla välillä taakka, mutta 99% ajasta se on suuren suuri siunaus. Rakastan niitä hetkiä, kun aistit on avoinna elämälle. Että olen oppinut suodattamaan sieltä elämänvirrasta ne ihan pienimmätkin jutut, joista olla kiitollinen. Toivottavasti sielläkin koetaan usein pakahtumisia ja onnen hetkiä ♥ 

Me suomalaiset usein ajattelemme, että jos joku toitottaa rakkauttaan tai onneaan, niin sen on pakko olla kulissia tai toisille todistelua. Mä kerron rakastavani, koska mulle on suotu rakastamisen lahja. Kerron onnen hetkistäni, jotta muutkin pystyvät samaistumaan samaan onneen. Huomaamaan, että ihan totta – elämä on täynnä niitä pieniä pakahduttavia tunteita ja onnen hetkiä. Niiden äärelle pitää vain välillä osata pysähtyä.

ONNELLISTA VIIKKOA IHANAT!