maanantai 30. maaliskuun 2020

Tulen vielä kaipaamaan näitä päiviä

12

HEIPPA IHANAT!

Kuinka voitte? Täytyy sanoa, että pitkästä aikaa mulla oli vähän tahmea maanantaiaamu. Kellojen siirtäminen tähän suuntaan ei ole jotensakin mun juttu lainkaan. Lisäksi huomaan, että unenlaatu on jotenkin heikohkoa. Veikkaan, että mieli prosessoi unen aikana maailmanmenoa. Ja nyt kun (kerrankin! :D) päästiin valittamisen makuun niin todettakoon vielä se, että maanantailounas ei maistunut miltään. Pakkasesta mukaan nappaamani vegedumplings -pussi olisi kaivannut seurakseen vähän sitä kuuluisaa ”oomphia”. Ajoi asiansa ja nälkä lähti.

Mut hei,  palataan takaisin niihin sellaisiin juttuihin, joita olette täällä tottuneet lukemaan. Eli elämään ja niihin pieniin kultareunoihin, joita tässä ihmeellisessä ajanjaksossakin löytyy vaikka kuinka ♥


Hirmuisesti kuulee ihmisiltä, miten elämä on nykyisten rajoitusten myötä kaventunut. Mä puolestaan olen päivä päivältä vakuttuuneempi siitä, että joko a) olen elänyt ennen näitä rajoituksia erittäin tylsää elämää tai b) sopeutumiskykyni on erinomainen, sillä perjantaina kun sain IG:n puolella #eitänään -haasteen niin jouduin oikeasti miettimään, että mikä on sellainen juttu, mitä yleensä perjantaisin teen, mutta en nyt pystynyt tekemään.

Lopulta sen keksin; ei tarvitse kuskata esikoista nuorkalle tai kavereiden kanssa, koska nuorkka on kiinni ja kavereita meillä ei tässä tilanteessa nähdä. Usein kyllä perjantaina olen käynyt tyttöjen kanssa ostamassa heille viikonloppunamit kaupasta, mutta nyt tilasin nekin viikkoruokien kanssa.

Mun täytyy rehellisesti myöntää, että mun elämä ei ole juurikaan muuttunut rajoitusten myötä. Isoin muutos, joka kolahtaa on ollut se, että en ole päässyt pilatekseen tai laitepilatekseen, mutta pilatesta pystyn tekemään kotonakin. Mutta muuten nautin kotona olosta siinä, missä aiemminkin. Se kotihiiri minussa on herännyt jälleen henkiin. Ei tarvitse työpäivien jälkeen hötkyillä minnekään. Käydään paljon ulkoilemassa ja vietetään aikaa yhdessä.

Tällä hetkellä mun reviirini kulkee välillä koti-työ. Kerran viikkoon myös koti-mökin veneranta. Joinain kotitoimistopäivinä reviirini on supistunut pariin kortteliin kotoota. Se mitä nämä rajoitukset ovat tuoneet tullessaan ovat pääosin plussapuolia; säästyy bensaa, kun ei tule suhailtua sinne sun tänne (ilmasto kiittää), säästyy rahaa kauppalistan suunnitelmallisuuden ansiosta (ollakin, että lapset ja mies syövät päivisin jäätäviä annoksia :D), tulee siivottua kotona sellaisia ”sitku on aikaa siivota” -kohteita (meillä lapset ovat aika omatoimisia etäkoulun suhteen eivätkä tarvitse niin paljoa apua) ja iltaisin toimistopäivien jälkeenkin ehtii kuvailemaan blogimatskua nyt kun on valoisaa.

Plussapuolista parhain on kuitenkin se, että ollaan saatu viettää aikaa perheen kanssa. En muista koska aiemmin olisimme istuneet näin monena päivänä saman ruokapöydän ääreen. Tai olisimme viettäneet miehen kanssa näin intensiivisesti aikaa toistemme kanssa. Voi olla, että rajoitusten poistamisen jälkeen tulen ehkä hieman kaipaamaan näitä päiviä – ei, en todellakaan terveydellisen tai taloudellisen epävarmuuden takia – vaan sen ansiosta, mitä rajoitukset ovat meille suoneet ♥

MAANANTAITERKKUSIN,

PS. jos elämän merkitys näinä haastavina aikoina tuntuu olevan kiven ja kannon alla, niin lukuvinkkinä Viktor Frankl: Ihmisyyden rajalla. Ahmin tuon kirjan viime syksynä osana koulutöitä vajaassa päivässä. Erittäin silmiä avaava ja herättelevä teos siitä, mikä elämässä loppuviimein on se juttu, jonka takia kannattaa herätä aamuisin. Mistä löytää merkitystä vaikeina aikoina. Jos Viktor Frankl löysi elämälleen merkityksen täysin riisuttuna (myös kaikki karvat ajeltuna) keskitysleiriltä, niin en näe yhtään syytä, miksei me terveet ihmiset voitaisi sellaisia näistä poikkeuspäivistä löytää. Me saadaan sentäs suurin osa viettää aikaa kotona keskitysleirin sijaan.

 


sunnuntai 29. maaliskuun 2020

Rakas mökkipäiväkirja

6

Sunnuntai 29.3.2020

Tänään oli taas se päivä, kun ajelimme mökkirantaan. Tietäen, että vielä saisi ilmat roimasti lämmetä, jotta pääsisimme saareen. Viikossa oli kuitenkin tapahtunut suuri harppaus kohti kesää; mökkitieltä kevätaurinko oli sulattanut lumet. Mökkijärven jää kiilsi myös ilman lumipeitettä. Jää napsahteli kovaan ääneen. Ikään kuin varoittaen niitä paria uhkarohkeaa, jotka jäällä luistelivat ja hiihtelivät. Selaan vanhoja mökkipäiväkirjoja. Tästä vaiheesta  on yleensä mennyt noin kolme viikkoa, kun pääsemme saareen. Toivottavasti tänäkin vuonna. Vielä ei ollut murikkatestien aika. Ehkä ensi viikonloppuna?

Niin kuin monena muunakin keväänä, niin myös tänä keväänä mökkikassi on osin jo pakattu. Lakanat nätisti viikattu odottamaan sänkyihin pääsyä. Pyyhkeet pehmoisina päällekkäin. ”Muistatko sen tuoksun, kun avaa mökin oven?” kysyn mieheltä. Kukapa mökkihöperö nyt tuota voisi unohtaa. ”Muistatko ne kesäillat, kun sade yllättäen loppuu ja järvi on peilityyni. Kun sen pinnalla väreilee usvapilviä ja vastarannalta kantautuu puusaunan tuoksu?” Sanoja ei mökkihöperöiden välillä tarvita. ”Muistatko ne loppukesän ekat mustikat, joita poimitaan mökin pihalta aamupuuroon. Ja sen taivaalliselta maistuvan aamukahvin, jota voidaan helpostikin juoda pannullinen verkkaisina lauantaiaamuina?” Merkitsevä katse kertoo, että kyllä. ”Muistatko ne ihan järisyttävän kauniit auringonlaskut? Ne kun taivas on täyttä purppuraa?”

Toby vingahtelee laiturilla eikä ymmärrä, miksei pääse veneeseen ja saareen. Tunnen saman tuskan.

Kotiin päästyämme iäkkäämpi mökkinaapurimme laittaa tekstiviestin. Ihan kuin tietäen, mistä juuri ajelimme kotiin. Toivottelee hyvää kesää (kas, emme ole ainoita mökkihöperöitä, joiden kesä alkaa jo huhtikuun korvalla 😉 ja kertoo voivansa hyvin. Välitämme mökkisaaren kuulumiset, etäältä katsottuna ja toivotamme heille hyviä vointeja näinä vaikeina aikoina. Luvataan nähdä pian saaressa ♥ 

SULOISIN ”JOKOJOKOJOKOJOKO” SUNNUNTAITERKUIN,

 


lauantai 28. maaliskuun 2020

Lauantain lounaslautasella

2

MOIKKIS IHANAT!

Ulkona on niin keväisen lämmin, että on ehkä pakko ottaa tuoli terassille ja käydä iltapäiväkahvittelemassa siellä. Aamusta käytiin mäkivedoilla miehen kanssa ja en ihan ollut varautunut tällaiseen lämpöaaltoon. Voiko sanoa, että kevät yllätti lenkkeilijän…siinä missä talvi yllättää yhtäkkisyydellään yleensä autoilijan 😉

Olen käynyt tänään IG Storyn puolella keskusteluja siitä, että miten me saadaan nuo kotiin tuodut ruokalähetykset tilattua, kun yleensä vapaat ajat on vasta viikon päähän. Ystävät hyvät, se on sitä suunnitelmallisuutta. Mä suunnittelin pari viikkoa sitten ruokalistaa kolmelle seuraavalle viikolle. Ekan viikon ruokalistan mukaan tein viikon päähän ensimmäiselle vapaalle kuljetusajalle tilauksen. Lisäsin sinne ne kauppatarvikkeet, joita tullaan tuon viikon aikana tilaamaan. Mulla on tallennettuna myös tuonne sovellukseen sellainen kauppalistan runko, niistä perustarvikkeista, joten niiden avulla tilasin kaksi seuraavaakin kotiin kuljetusta. Näihin kahteen lisään sitten tarvittavat ruoka-aineet viimeistään 24 h ennen toimitusta.

Tämä toimii ihan älyttömän hyvin, mutta totta on, että vaatii suunnitelmallisuutta. Mutta musta tuntuu, että olen nyt jo parin viikon aikana säästänyt pitkän pennin ruokaostoksissa. Sillä vaikka aiemminkin käytettiin kotiinkuljetuksia ruokien suhteen, niin silti viikon aikana tuli aina haettua kaupasta sitä sun tätä. Nyt olen oppinut soveltamaan. Jos joku aine puuttuu, niin yleensä sen pystyy korvaamaan. Niin kuin viime viikkoisen juustokakkupohjan keksit korvasin hapankorpulla.

Yleensä mun kauppalistoissa on sellaisia aineita, joita voi hienosti yhdistellä keskenään, mikäli joku päivä ei ihan hontsita pysyä suunnitelmassa (oon muuten huomannut, että näitä päiviä on ollut nyt aika usein). Tänään lauantaina meillä oli vönerpitaleipien sijaan pitapizzoja.

Herkulliset ja nopeat pitapizzat
4:lle

4 pitaleipää
pastakastiketta
(mulla oli ricottatomaattisoosia)
juustoraastetta / mozzarellaa

Täyte 1
kirsikkatomaatteja
öljyä
mustapippuria
korianteria / rucolaa
chililastuja

Täyte 2 
broilerleikkelettä suikaloituna
ananasta
oreganoa

ja päälle Chipotle Tabascoa

-halkaise pitaleivät ja levitä niille pastakastike
-asettele täytteet pitaleipien päälle ja sen jälkeen juusto
-paista kiertoilmalla 220 noin viisitoista minuuttia

Varsinkin noista pitaleipien kansista tuli iiiihanan mehukkaita. Kyytipojaksi oli yksi alkoholiton olut ja jälkkäriksi kahvi vaahdotetulla kauramaidolla. Ah autuus! Nyt imurointihommiin ja sitten kaatopaikkakeikalle. Mökkijäätä käydään suunnitelmista poiketen sulattelemassa ehkä vasta huomenna. Pikkuisen olen tälle lauantaille ehtinyt rymsteeratakin ja tämä työhuone on kuin pommin jäljiltä. Onneksi kaaos sijaitsee tuolla selkäni takana, niin sitä ei näe ;D

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,


perjantai 27. maaliskuun 2020

Aihetta juhlaan ja kiitollisuuteen

8

MOIKKAMOI!

Hiphip hurraa – school’s out! Olen saanut aika paljon kyselyitä tuosta Joyllan Positive Psychology Practitioner -koulutuksesta. Lähinnä siitä, että sainko rahoilleni vastinetta ja kuinka paljon työtä se teettää päivätyön ohella. Lyhyesti ja ytimekkäästi ekaan kysymykseen vastaus: todellakin. Tuntuu, että jo nyt sain tuolle sijoittamalleni pääomalle niin suuren tuoton, että en olisi villeimmissä unelmissanikaan osannut sellaisesta unelmoida. Mä nimittäin sain työkalupakin, josta ammentaa koko loppuelämän varrelle. Valtavan tietoarkullisen täynnä hyvinvoinnin ja kukoistuksen ainesosia.

Sen lisäksi sain kallisarvoista tieteellistä pohjaa sille, miksi olen tällainen kuin olen. Mikä on se mun supervoimani, joka saa mut selviämään aika himskatin monesta tilanteesta ja tähyilemään vastarannalle silloinkin, kun sitä vastarantaa ei ole edes vielä näköpiirissä. Ja mikä tärkeintä, sain tietää, että mun ei tarvitse todellakaan peitellä sitä positiivisuutta, jota aidosti tunnen. Eikä ottaa itseeni, jos jonkun mielestä se on väärin. Vaan jatkaa samaan malliin.

Suosittelen positiivisen psykologian opintoja ihan jokaiselle, mutta suosittelen myös järjestämään aikataulun koulutuksen ajaksi niin, että sinulla on noin 15-20 tuntia viikossa aikaa paneutua opiskeluun. Koulutukseen käytettävä aika toki riippuu siitä, mitä koulutukselta haluat. Mä koin jo opiskelun alkuvaiheessa ahaa-elämyksen siitä, että se on täysin omasta itsestä kiinni, kuinka paljon koulutuksesta saa irti. Aktiivinen ote kun on tässä tapauksessakin kouluttautujan etu. Mulle  yksiä antoisimpia juttuja koulutuksessa olivat keskustelut muiden opiskelijoiden kanssa opiskelualustalla; meitä oli monista eri taustoista ja ammateista, mikä oli todellinen rikkaus.

Koultuksen myötä opin myös sen, kuinka saavutuksia (ja myös epäonnistumisia) on hyvä juhlia. Meillä oli eilen opintojen päättymisen kunniaksi oman perheen kesken pienimuotoiset juhlat; tytöt leipovat juhliin suklaakakun ja mies haki pienen pullon kuohuvaa. Päällimmäisenä tunteena on jälleen kiitollisuus.

Viime aikoina kiitollisuus on ollut monen muunkin huulilla. Mun mielestä on ihan äärettömän hienoa, että varsinkin näinä haastavina aikoina uskalletaan kertoa kiitollisuuden aiheista ääneen. Se kertoo musta siitä, että ollaan vahvasti elämän syrjässä kiinni ja siitä, että on toivoa. Jari Sarasvuo on sanonut hienosti: Toivo on kiitollisuuden arvokkaimpia muotoja, sillä toivo on elämisen rohkeutta.

Aiemmin, vuosia sitten, kun listasin päivän päätteeksi kolme kiitollisuuden aihetta vihkoon, sieltä vihkosta saattoi löytyä vaikka perhe, onnistunut iltaruoka tai hyvin mennyt juoksulenkki. Kirjasin kiitollisuudenaiheita pohtimatta syvemmin, että miksi olen kyseisistä asioista niin kiitollinen. Opiskelujeni myötä opin, että kysymys mitä ei ole riittävä, vaan kysymällä miksi saadaan kiitollisuudenkin syvin olemus esiin.

Tällä viikolla mä olen ollut mielettömän kiitollinen siitä, että mulla on töitä. Miksikö? No osin sen takia, että jotenkin täällä töissä tuntuu että elämä jatkuu, vaikka uutisia katsoessa kotisohvalla voisi kuvitella maapallon lopettaneen pyörimisensä. Mitä se ei ole todellakaan tehnyt. Se vaan vetää nyt vähän happea ja kun on selvinnyt tästä kaikesta, se tulee pyörimään vielä vahvempana ♥

IHANAA ALKAVAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,

PS. muistan ottaneeni nämä valokuvat viime elokuussa. Silloin koko opiskelutaival oli vielä edessä. Kuinka tuossa hetkessä tunsin intoa ja jännitystä alkavista opinnoista. Jos tänä päivänä musta otettaisiin kuvat, olisi sen innon lisäksi katseesta luettavissa sisäinen rauha ja usko elämään. Niin paljon koulutus mulle antoi.

 


torstai 26. maaliskuun 2020

Haave pullantuoksuisesta äidistä kävi toteen

0

HEIPPA IHANAT!

Kuinka voitte? ♥ Täällä voidaan hyvin. Mieli vaeltaa välillä sinne syviin vesiin, mutta olen sallinut sen siellä käydä dippaamassa silleen hätsyn pikaisesti. Sitten taas muistuttanut, että ei ole mitään hätää. Hengittänyt syvään ja antanut kivojen juttujen vallata mielen. Kivoja juttuja kun löytyy joka päivä yllinkyllin.

Toivottavasti sielläkin on osattu nauttia perheen yhteisestä ajasta. Te, keillä siihen on mahdollisuus. Itse huomaan, että tämä poikkeustilanne, jossa ollaan kotona koko porukka, on lähentänyt meitä entisestään. Kotitoimistopäivinä olen saanut ottaa menetettyä aikaa kiinni. Olla vihdosta viimein se pullantuoksuinen äiti. Ehkä vartti kärjestä, mutta pääasia että olen. Pullantuoksuisuus ei ole mulle mikään äitiyden kriteeri, mutta silloin kun lapset olivat pieniä lähdin aika nopeasti perheyritykseemme töihin ja pienten lasten hoitaminen jäi isovanhempien harteille. Silloin muistan aika ajoin miettineeni, että ollapa se pullantuoksuinen äiti. Mutta toisaalta velvollisuudet perheyrityksessä kutsuivat ja se on se yrittämisen toinen puoli.

En kuitenkaan usko, että meidän lapset olisivat sitä pullantuoksuista äitiä jääneet kaipaamaan. Ne ajat, kun olin kotona olin sitä täysillä. Käytiin muskareissa ja kerhoissa. Leivottiin ja kokattiin.

Viimeinen reilu puoli vuotta on ollut kahden työn ja opiskeluiden tiimoilta kiirettä. Aika usein lapset ovat iltaisin nähneet äitiä, joka istuu tietokoneella. En kiellä, etteikö se olisi käynyt välillä sydämen päälle. Lapset ovat pieniä vain kerran.

Niinä kotitoimistopäivinä, kun voin kesken päivän pyöräyttää toisille sämpylät tai korvapuustit välipalaksi, ovat nousseet kultaakin kalliimmiksi. Ilman tätä poikkeavaa tilannetta tällaisia päiviä tuskin olisi ihan heti tullut. Nyt kun on harrastukset jäissä ja tytöt kotona päivän, tuntuu että olen saanut päiviin lisää tunteja. Ne iltapäivän hetket, kun istutaan koko perhe tauolla tuossa ruokapöydän ääressä ovat timantteja elämän helminauhassa.

Joten vaikka tilanne on haastava, niin mä koen, että se on vapauttanut aikaa tehdä sellaisia juttuja, joita ei ole normaali arjessa ehtinyt tekemään. Tai ainakin se on radikaalisti muuttanut mun ajattelutapaani; jos mulla on mahdollisuus viettää aikaa lasten kanssa kesken työpäivän niin sen teen. Jos on sellainen työtehtävä, joka voi odottaa vartin tai puoli tuntia, niin ihan varmasti annan sen odottaa. Huomisesta ei tiedä ja loppupeleissä se on nuo rakkaimmat, jotka painavat vaakakupissa eniten.

Huomaan, että arvot ovat muuttuneet iän myötä. Silloin lasten ollessa pieniä sitä jotenkin oli enemmän urakeskeisempi. Tänä päivänä olisin ehkä mieluummin se pullantuoksuinen äiti. Jos vain nuo kaksi olisivat niitä vaippapöksyjä vielä lelujensa keskellä olohuoneen lattialla. Niitä, jotka kiukuttelevat puhkeavia hampaita, uhmaavat minkä kerkiävät  ja jotka iltaisin painavat pehmeän posken poskeani vasten ennen unille menoa. Kieputtaisivat unta hakiessaan kuolaisilla sormillaan hiukseni solmuun ♥

TORSTAITERKUIN,

 


« Vanhemmat
Uudemmat »