HIPSHEI IHANAT,

niin se vain kuulkaa hurahti tämä loppuvuosi silmänräpäyksessä. Kun syyskuun lopulla kerroin kuuntelevani sydäntäni ja lopettavani tämän elämäni yhden suuren rakkauden eli  lifestyleblogini vuodenvaihteessa mua pelotti ihan älyttömän paljon. Oli aikoja, että mietin, että teinkö tai teenkö oikean ratkaisun. Vaikka olin alitajuntaisesti ajatellut repäistä jo reilun vuoden päivät. Etsinyt sitä mun juttua. Kun rakastaa jotain niin paljon kuin mä rakastan kirjoittaa tekstejä, voi helposti käydä niin, että rakkaus vie mennessään. Sokaistuu tekemiselleen. Kunnes tajuaa, että haluaa tehdä elämässä muutakin.

11 vuotta on pitkä aika kirjoittaa julkisia tekstejä. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa ja paljon ollaan teidän kanssanne jaettu. Se, että otin blogissa linjan kertoa myös niitä henkilökohtaisempiakin juttuja ei ole kaduttanut. Yhtään blogipostausta en ole poistanut (paitsi kaksi ihan ekaa on jonnekin joutunut), vaan olen sitä mieltä, että mikä kerran on kirjoitettu alas, se siellä pysyköön. Jokaisen tekstin olen kirjoittanut sydämestäni ja blogi on ollut mulle kanava purkaa tunteita myös silloin, kun muulla tavoin en ole tunteitani osannut purkaa.

(postauksen kuvat oldies goldies postauskuvituksia menneiltä vuosilta)

Olen asettanut itseni tunnetasolla alttiiksi, mutta tuo haavoittuvuus on ehkä se, joka on kasvattanut mua ihmisenä kaikista eniten. Aloitin Siirappia ja Hunajaa -blogin kirjoittamisen joulukuussa 2009. Kahden pienen lapsen äitinä. Epävarmana ja aivan raakileena. Vuodet ovat koulineet. Olen saanut kasvaa teidän kanssanne. Jakaa mielipiteitä, saada uutta näkökulmaa asioihin ja jakaa ajatuksen siitä, että rakentava kommentti on se, mikä kasvattaa eniten. Olen oppinut kurkistamaan kuplan ulkopuolelle. Astumaan myös välillä epämukavuusalueelle.

Ruoanlaitto, kattaminen, ruokien suunnittelu, keittiön sisustus ja kaikki se mikä keittiöelämään liittyy on lähellä sydäntäni. Olen onnellisimmillani keittiössä. Moni asia on lähellä sydäntä, mutta tässä vaiheessa, näin 11 blogivuoden jälkeen, ajattelin keskittyä sillisalaatin sijaan hieman suppeampaan skaalaan. Ja näin mahdollistaa sen, että ajanhallintani tulevien uusien työkuvioidenkin suhteen on kunnossa. Bloggaaminen on niin suuri osa mun hyvinvointiani ruoanlaiton ohella, joten miksi en yhdistäisi näitä kahta mulle tärkeää asiaa. Ajatus ruokapainotteisesta Marian Bistro -blogista tuntui päivä päivältä paremmalta. Hykertävältä ja kutkuttavalta, näin h-hetkellä.

Silloin syyskuussa en vielä tiennyt Marian Bistron uutta osoitetta, mutta nyt sekin on selvillä. Ja tattadaa…Marian Bistro jatkaa tässä samassa osoitteessa ♥ Ja se tekee kuulkaa muutoksen henkisesti niin paljon helpommaksi. Blogin ulkoasu tulee muuttumaan, mutta vielä hetken aikaa mennään tällä vanhalla pohjalla. Ylihuomenna tiedän herääväni aikaisin vaihtamaan logon tuohon blogin yläkulmaan. Esittelytekstin ja uuden kuvan. Vanhat postaukset tulevat siirtymään arkistoihin, mutta ne löytyvät hakusanalla tuolta sivupalkin hakutoiminnon kautta.

Mä olen ollut ”Indiedaysilainen” tai nykyisin ”Indieplacelainen” syyskuun alusta 2014 asti. Olen saanut tehdä töitä Suomen parhaimpien ja ammattitaitoisimpien tyyppien kanssa. Niin siellä toimiston päässä kuin kollegoidenkin tiimoilta. Mä en olisi tässä missä mä nyt olisi, ellei mulla olisi ollut niin suunnaton tuki taustalla. Edelleen mun täytyy sanoa, että joka ikinen kerta, kun toimiston päästä kilahtaa sähköpostia en malta olla avaamatta sitä ja vastaamatta siihen samantien.

Samoin on teidän ihanien kommenttien kanssa. Mä muistan miehen joskus kysyneen, että mitä mä kirjoitan kun hymyilen Naantalin aurinkona. Mä huomaan hymyileväni, kun vastaan teidän kommentteihin. Hymyilen, kun kirjoitan postausta. Ja hei se hymy kertoo jo sen, että silloin olen sellaisen puuhan äärellä, joka tuottaa mulle iloa.

Näen elämän tarinana. Tarinalla on alku ja loppu, mutta se loppu ei ole vielä toivottavasti pitkään aikaan. Blogillakin on alku ja loppu, mutta senkään loppu ei ole vielä. Mä olen veturin kuljettaja ja mulla on veturin perässä nyt 11 vaunua täynnä juttuja. Ylihuomenna mukaan otetaan 12. vaunu ja jutut jatkuu.

Älä koskaan sano ei koskaan. Voihan olla, että herätän At Maria’s -blogin henkiin silloin, kun mummuna kiikun kiikkustuolissani siellä parvekkeella, jonka alla turkoosit aallot lyövät Malibun rannan valkoiseen hiekkaan. Kun en oikein enää näe kirjoittaakaan, mutta jolloin tekniikka on niin kehittynyt, että puhe muuttuu suoraan tekstiksi blogiin. Kun kuvat piirtyvät blogiin silmän verkkokalvolta. Tai sitten silloin jatkan Marian Bistroa ja jaan niitä sellaisia mummujen reseptejä 😉

Kukaan ei tiedä, mitä elämä tuo tullessaan, mutta mulla on sellainen tunne, että tästä tulee vielä niin hyvä! Into blogin kirjoittamiseen on edelleen vahva. Sitä kuuluisaa writer’s blockia ei ole onneksi koskaan tullut. Mä luotan vahvasti siihen, että kun tekee itselleen mieluisia asioita, niin on oikeilla jäljillä tässä elämässä.

Mutta hei, ilman teitä ei olisi ollut At Maria’s -blogia. En tiedä, miten pukisin sanoiksi sen suunnattoman kiitollisuuden, jota tunnen kaikista näistä vuosista. Joten tyydyn toteamaan vain, että lämmin kiitos ihan jokaiselle siellä ruudun toisella puolen – lämmin virtuaalihalaus just sulle ♥ Kiitos, että olet ollut mukana seuraamassa. Kiitos, että mä olen saanut kirjoittaa sinulle. Kiitos kaikesta viestinvaihdosta blogin kommenttiboksissa, sähköpostitse, instassa ja facebookissa. Te lukijat olette parhaimmillaan olleet mulle lohtu ja toivo, ilo ja se kateissa oleva valo. Teistä on tullut mulle tosi tärkeitä.

Jos tiemme nyt erkanee Marin Bistron myötä, niin haluan toivottaa sinulle kaikkea hyvää tulevaan. Kiitos tästä matkasta ♥ Jos matkamme jatkuu, niin haluan toivottaa sinut tervetulleeksi blogiin, jossa tarinat ruoan ympäriltä vievät kielen mennessään ♥ Ja toivottavasti myös ne ruoatkin. Marian Bistron ovi on aina auki, joten jos tällä hetkellä tuntuu siltä, että ruokatarinat eivät ole se sinun juttusi, mutta myöhemmin kenties ovat, niin olet aina tervetullut piipahtamaan, istumaan iltaa tai viettämään enemmänkin aikaa täällä ♥ Moni on huolestuneena kysynyt, että miten käy mökkipostausten. No kuulkaas, tuo At Maria’sin insta alkaa mökkihöperöimään heti vuodenvaihteessa, kun uusi mökkikausi starttaa. Tai ainakin heti alkuvuonna jos ei vielä ylihuomenna 😉 Sinne tulen päivittelemään sitä kaikkea muuta elämää kuin ruokaelämää. Tuttuun tyyliin.

Marian Bistro -blogin alkuvuodesta ja kuvioista jutellaan sitten ylihuomisessa blogipostauksessa lisää. Nyt toivottelen teille

IHANIA VUODEN VIIMEISIÄ HETKIÄ JA ONNELLISTA ALKAVAA UUTTA VUOTTA TOIVOTELLEN,

PS. Jatkossa pystyt seuraamaan juttujani tämän blogin lisäksi

Marian Bistro IG
Marian Bistro FB
At Maria’s IG
At Maria’s FB

HEIPPAHEI IHANAT!

Ei sitä vielä malttaisi luopua tästä leppoisasta joutenolosta. Onneksi ei ole pakkokaan. Ekaa kertaa moneen vuoteen mulla on välipäivät lomaa isolla ällällä. Ei tarvitse avata työkonetta, ellei sitten itse halua. Vielä ei ole tullut moista halua 😉

Saatiin tänään aamusta veljen perhe Pyhälle ja seuraavan viikon kupletin juoni taitaa olla se, että tyttöjä ei juuri näy; laskevat aamusta iltaan nelistään. Paukkupakkasetkin hieman väistyvät, joten sisätiloissa lämmitteleminen ei ole tarpeen tämän tästä.

Eilen muutettiin tänne omaan mökin päätyyn ja siinä missä silloin kuukausi takaperin laitettiin tämä nopeasti vuokrakuntoon on nyt ollut ihana fiilistellä ja tuumailla, että miltä täällä tuntuu. Ja hei hyvältähän täällä tuntuu. Tajusin just tässä sohvalla maatessani, että näen puiden lomasta rinteeseen.

Alunperin ajattelin pitää tänään välipäivän laskettelusta ja keskittyä hiihtämiseen, mutta taidan suosiolla jättää pakkasten takia hiihtämisen huomiselle ja lähteä vähäksi aikaa rinteeseen miehen kanssa. Tyhjältä kun näyttää. Ennen Pyhälle tuloa mietin, että näinköhän turvavälit sun muut saadaan pidettyä, mutta kuten IG:n puolellakin kerroin, niin porukka ottaa tämän turvavälijutun tosi hienosti. Tuolihissi vetää siitä huolimatta hyvin eikä ruuhkaa kerkeä syntymään.

Joulu on tuntunut tänä vuonna jotenkin tosi tervetulleelta. Sellaiselta, että pieni irtiotto arjen ihanuudesta tuli tarpeeseen. Kellon ympäri nukutut yöt tulivat tarpeeseen. Joten viivy leppoisa jouluolo vielä hetki, jookos? Mulla oli suuria suunnitelmia saada Marian Bistron blogipasmat kuntoon tässä hyvissä ajoin ennen vuodenvaihdetta, mutta tiedättekö että ei silläkään ole nyt kiire. Kyllä me keretään vielä bistroilemaankin, vaikkei blogi ihan ekana päivänä bistromeiningeillä päivitykään ♥

Nyt kuppi kahvia ja sitten tuumaustauko, että mitä sitä loppupäivällään tekisi. Ihan ensteks varmaan käyn sytyttämässä kynttilät meidän jäälyhtyihin. Ollaan tehty niitä taas urakalla ja ajoväylä mökin pihaan on nyt valmiina loistamaan kynttilänvalossa 🙂

LEPPOISIA JOULUNVÄLIPÄIVIÄ TOIVOTELLEN,

PS. kamera on pysynyt visusti laukussaan koko joulun, joten kännykkäkuvilla mennään. Leppoisasti eikä turhaa ressaten. Vähän niin kuin jouluna on ollut tapana!