HEISSULIVEI IHANAT!
Piti kirjoittamani tänään teille taivaallisten uunibataattien ohje, mutta säästetään se huomiselle…
Kuten on käynyt ilmi, niin loppukesäni on ollut aikamoista analysointia. Itsensä tutkimista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamista. Sitä on aina välillä havahtunut siihen, että elämä on kokenut yhtäkkiä monenmoisia muutoksia. Eikä vähiten elämäni äitinä. Lasten kasvaessa sitä on yhtäkkiä huomannut, että se oma aika, mitä aiemmin ehkä odotti ja toivoikin ei välttämättä ole niin auvoista kuin minkälaista sen kuvitteli olevan. Osaltaan siksi, että on heittäytynyt tuohon kunniatehtävään nimeltä äitiys vähän liian täysillä.
Sitä on tullut kysyttyä itseltään, että onko tullut luovuttua liian monista asioista matkan varrella ollakseen parempi äiti. Osasta omista harrastuksistaan ja sosiaalisista kuvioistaan, jotta voisi olla enemmän läsnä. Kuskata sen sijaan lapsia sinne harrastuksiin kuin käydä itse niissä. Pelata lasten kanssa korttia sen sijaan, että näkisi ystäviä. Oltua tietyllä tapaa se suorittajaäiti, joka soimaa välillä itseään eineksien käytössä kiireen keskellä. Oltua tietyllä tapaa se marttyyri, joka uhrautuu perheen puolesta. Onko väärin, että on laittanut lapset ja perheen ykkössijalle?
Ei todellakaan. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna tässäkin asiassa kultainen keskitie olisi ehkä ollut se paras tie. Näin koulujen alettua olen huomannut yhä useammin, että kulutan aikaa iltaisin kotona. Yksin. Osaamatta tehdä mitään. Muuta kuin odottaa niitä lapsia kotiin seiskan maissa. Johanna tuossa Mikään ei ole ikuista -postauksessa otti erään asian esiin, josta on tehnyt mieleni kirjoittaa aiemminkin.
Kiltin tytön syndrooma. Tunnistan sen itsessäni. Tosin viime vuosina olen tietoisesti opetellut siitä pois. Tai ainakin yrittänyt opetella vähemmän kiltiksi. Helppoa se ei ole. Olen nimittäin aina ennen laittanut muiden hyvinvoinnin omani edelle. Edelleen olen sitä mieltä, että lasten hyvinvointi tuleekin ekana, mutta samalla olen myös sitä mieltä että kun äiti voi hyvin niin koko perhe voi hyvin. Olen välillä kantapään kautta opetellut sanomaan ei ja toisaalta oppinut myös jakamaan vastuuta ja taakkaa.
Kuka minä olen? Vaikka olen äiti ja vaimo, olen vihdosta viimein sisäistänyt sen, että olen myös nainen. Ihminen nimeltä Maria, joka myös yksilötasolla haluaa elää elämänsä onnellisena. Olen uskaltanut kyseenalaistaa sen, että tuleeko se oma onni siitä, että tekee muut onnelliseksi. Välillä oman onnellisuutensa kustannuksella. Tajunnut, että ei se välttämättä olekaan näin. Kiltteys äitinä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meillä olisi rajoja ja auktoriteettia. Ensisijaisesti olen tytöillemme rajat ja rakkauden antava äiti, mutta myös toivottavasti ystävä. Kiltin tytön syndroomaan kuuluu se, että välttää konflikteja. Välillä harmikseni huomaan kyllä antavani lapsille periksi, jotta säästyttäisiin draamalta.
Tiedän olevani niin hemmetin epäitsekäs ja se välillä kiukuttaa. Elokuun analysointien myötä olen tullut tulokseen, että kyllä mullakin on lupa olla minä. Just sellaisena kuin olen. Jos on paha päivä, niin se saa näkyä. Lapsille saa korottaa välillä ääntään eikä miehenkään kanssa tarvitse aina olla samoilla linjoilla. Saa väsyä ja saa näyttää tunteensa. Saa olla omia menoja, ilman että ajattelee että se on perheen yhteisestä ajasta pois. Pääasia, että saa olla oma itsensä. Pääasia, että on onnellinen. Sehän tässä elämässä loppupeleissä on se homman nimi.
Joten innolla odotan ensi viikolla alkavaa uutta elämää; viikkorytmiä, joka tasapainottaa arkea. Tietoa siitä, että kolmena aamuna viikossa saan lähteä ovesta ulos töihin. Toivottavasti tuntematta syyllisyyttä siitä, että mitenköhän ne lapset siellä kotona pärjää. Ehtivätkö kouluun ja osaavatko ottaa välipalaa kotiin tullessaan. Meillä on kyllä ollut siitä ihana tilanne, että lasten ei ole juurikaan tarvinnut lähteä kouluun yksin tai olla pitkiä päiviä yksin kotona. Siitä olen suunnattoman kiitollinen ja tiedän olevamme sen suhteen etuoikeutettuja. Ensin viettivät koulun jälkeen aikaa täällä mummulassa ja sittenhän itse pidin kotitoimistoa vuoden ajan. Mutta nyt tähän tulee muutos. Ja hei, jo on aikakin! Lasten itsenäistymisenkin kannalta erittäin hyvä juttu.
Työkuviot kun saan kuntoon, niin sitten on aika laittaa sosiaaliset suhteet kuntoon. Ystävien kanssa nauretaankin välillä, että siinä missä aiemmin istuttiin kahvilla juttelemassa kasvotusten, käy messengeri nyt kuumana. Ei hyvä. Parin viikon päästä tulee minireissu sielunsiskojen kanssa tarpeeseen. Omaa aikaa, sitä kaipaan. Enkä välttämättä tarkoita niitä yksinäisiä hetkiä kotona, vaan irtiottoa siitä kaikesta. Ruoanlaitosta, pyykinpesusta, koiran ulkoilutuksesta. Niistä jutuista, joita olen kynsin hampain pitänyt itselläni. Hölmönä. Salikorttikin on ehtinyt näivettyä tuolla salikassissa jo tovin. Musta tuntuu, että tälle äipälle tekee ihan hyvää käydä vetämässä jälleen vähän jumirautaa. Tuulettamassa päätään ja päästä ihmisten ilmoille 🙂
Onko siellä muilla samanlaisia tuntemuksia lasten kasvaessa? Oletteko joutuneet kysymään itseltänne, että kuka minä olen? Vai onko tämä identiteettikriisi vain allekirjoittaneella? 😀 Täytyy sanoa, että nämä tunteet tavallaan vähän myös pelottavatkin. Pelottavat sen takia, että sitä huomaa pitävänsä napanuorasta kaksin käsin kiinni. Vaikka sisäinen ääni sanoo, että nauti – lähde ulos ja elä täysillä. Nyt kun siihen vihdosta viimein olisi mahdollisuus ♥ Äitiys tai vaimous ei poissulje mahdollisuutta olla juuri minä. Sen kun tässä pikkuhiljaa oppisi.
KESKIVIIKKOTERKUIN,
