HEI IHANAT SIELLÄ RUUDUN TOISELLA PUOLELLA!

Tiedän, että siellä on tällä hetkellä teitä, keille joulunaika ei ole se kaikista iloisin. Jolloin tuntuu haikealta ja jolloin ikävä täyttää rinnan. Mulla joulu sai kokonaan uuden merkityksen tasan kuusi vuotta sitten tulevana yönä. Yönä, jolloin saimme puhelinsoiton teho-osastolta….mitä pikimmin pääsette paikalle sen parempi. En muista tuosta matkasta teholle mitään. Muistan kyllä teho-osaston summerin soiton ja sen kovin pitkältä tuntuvan kävelymatkan iskän huoneeseen. Näyn, jolloin tiesin, että mitään ei ole tehtävissä. Elintoimintoja ylläpitävien koneiden äänet.

Yhtäkkiä sängyn vieressä istuessani tunsin surun läpi suunnattoman rauhan tunteen. Tajusin, että kaikella on aikansa ja halusimme tai emme, niin jotkut asiat on vain pakko hyväksyä. Kun on tullut aika luopua, niin turha tapella vastaan. Raskas päätös jonka teimme rakkaamme puolesta teki minusta aikuisen yhdessä yössä. Olin toki ollut iän puolesta aikuinen jo 38 vuoden ajan, mutta tuossa hetkessä kasvoin isoksi. Ymmärsin elämää, mutta vielä enemmän mulle valkeni elämän rajallisuus. Se, että toisia mahdollisuuksia ei välttämättä anneta. Se, että sitku-elämä on ajanhukkaa.

Sanomattakin selvää, että läheisen ihmisen menettäminen ihan joulun alla vaikuttaa jouluihin. Lopullisesti. Ei tuo päivä katoa minnekään vuosien saatossa. Joka vuosi se tulee ja nostaa muistot pintaan. Jopa siinä määrin, että joulu ei aina tunnu joululta. Ensimmäinen joulu on aina vaikein, sanotaan. Viisaasti sanottu. Kuten myös se, että aika parantaa.

Tänä jouluna voin todeta täysin rinnoin, että tunnen joulumieltä. Silloin kun on elämässä surua ja murhetta ei päällimmäisenä ole jouluinen keveys ja rauha sydämessä. Mulla on viimeiseen kuuteen jouluun mahtunut muutamia jouluja, kun joulumielen tai lähinnä sen levollisen olotilan saavuttaminen ei ole ollut mahdollista. Tuolloin olen ajatellut, että en pakota sitä tulemaan. En syytä itseäni siitä, että se puuttuu. Ainoa, mitä voin antaa itselleni noissa jouluissa on lupa olla tuntematta. Lupa olla fiilisteltemättä väkisin.

Jossain sydämen syövereissä olen tiennyt, että vielä se joulumieli tulee. Aina sanotaan, että lasten kanssa joulu alkaa tuntumaan taas joululta. Ei se välttämättä edes lasten kanssa tule, jos elämässä on vaikeaa. Lasten takia sitä kyllä laittaa joulun, mutta ei se sitä tarkoita, että itse pystyy lasketumaan joulufiilikseen.

Tuntuu, että elämänkolhujen myötä jouluni ovat muuttuneet radikaalisti. Tuntuu, että kaikki se turha hössötys ja yrittäminen on riisuttu pois. Toki se pieni lapsi sisälläni iloitsee joulusta lapsen lailla, mutta joulut ovat saaneet jotenkin uuden merkityksen. Nyt kun asiaa ajattelen, niin itselleni tärkein joulumielen nostattaja on se, että mun rakkaimmat on täällä läsnä. Kenelläkään ei ole todettu tappavaa tautia tai yhdenkään lähiomaisen joulu ei kulu sairaalapedissä.

Joulu tulee tehtyä eleettömimmin. Koska olen aikuinen saan itse päättää millaisen joulun teen. Aikuistumisen myötä se on yksi ja sama saako mun joulustani somefeedeihini toisiinsa sointuvaa materiaalia. Joulu saa olla just sen näköinen, millaisena mä sen näen.

Joulut saivat silloin kuusi vuotta sitten uuden elementin, jonka toivotan joka joulu tervetulleeksi. Ikävöimisen. Ei enää itkuista ikävöimistä, vaan sellaisen ikävöimisen, joka ei ole musertavaa. Sitä on vaikea selittää, mutta jos ikävä voi tuntua hyvältä, niin se tuntuu just tältä. Sellaiselta, että on sujut asian kanssa. Että hyvillä mielin ja suuren suuresta kunnioituksesta joulukuuseen pääsee äiskän vanhat enkelikoristeet. Tyttöjen ja äitin askartelemat sydämet. Iskän meidän tytöille ostamat pikku-ukkelit. Ja hei, heti tähden alle kuuseen laitettiin tänäkin vuonna kaksi noista pikku-ukkeleista. Pikkuinen akka ja pikkuinen ukko. Tänä vuonna ne kuulemma asettuivat sinne käsi kädessä 🙂

Se, mitä halusin tällä postauksella sanoa on: Älä huoli, jos ei joulumieltä ole. Keskity huolehtimaan itsestäsi. Muista hengittää. Kyllä se siitä ♥

KESKIVIIKKOTERVEISIN,

HEISSUN YSTÄVÄT

ja suloista lauantaiaamua! Meinasin jo sanoa, että vika lauantai ennen joulua, mutta onhan tuossa vielä yksi lauantai jäljellä. Meillä se jäljelle jäävä lauantai kuluu autossa, joten en ole laskenut sitä mukaan jouluvalmisteluihin. Viikon päästä tähän aikaan ajellaan jo toivottavasti Oulaisten kohdalla kohti happy placea eli Pyhää. Se tarkoittaa sitä, että kaikki joulukiireet on jääneet taakse. Ruoat ja lahjat ovat hankittuna ja vimpat päivät ennen h-hetkeä kuluu oloasussa suklaata syöden ja joululauluja kuunnellen. Jouluruokia valmistellen ja siitä ihanasta joulun tunnelmasta nauttien. Ja välillä toki hiihtäen ja töppölumisia puita ihastellen. Lunta olen kaivannut tosi paljon! Kiitollinen olen, että meillä on mahdollisuus lähteä sinne, missä on lunta.

Jouluun kuuluu mulla suurena osana tuo kiitollisuus. Silloin tulee pysähdyttyä miettimään kaikkea sitä hyvää, mitä elämässä on. Perhettä ja ystäviä. Niin paljon ollaan teidänkin kanssa juteltu siitä, kuinka onnellinen sitä saa olla, että omistaa ystäviä. Jokainen päivä, mutta varsinkin joulu, vaatii rinnalle ystävän. Ystäviä. Ajatus siitä, että jotkut joutuvat olemaan joulunkin ajan tahtomattaan yksin saa mut tosi surulliseksi. Varsinkin, kun tiedän, että yksinäisiä on aivan liikaa.

Tänä viikonloppuna on hyvä omistaa postaus ystäville; illalla menen juhlimaan erään rakkaan pitkäaikaisen ystävän synttäreitä. Toisen rakkaan aikuisiällä saamani ystävän luona olisi ollut naisten yön yli kestävät juhlat, mutta moneen paikkaan ei ehdi. Varsinkin kun sunnuntaina saadaan sukulaisia kahville. Sukulaisia, jotka hekin ovat rakkaita ystäviä siinä samalla.

Illalla lähden syntymäpäiväjuhlille yhden rakkaan ystäväni tekemissä korvakoruissa. Te, ketkä olette olleet mukana pidempään tiedättekin, että kuutisen vuotta sitten tutustuin Instagramissa kahteen sielunsiskoon. Nannaan ja Johannaan, joiden kanssa ollaan tehty jokavuotinen Tallinan keikka nyt jo viisi kertaa. Jossulla on yleensä ollut kutimet mukana ja on esitellyt meille mitä taidokkaimpia askartelujaan. Kerran oli jopa kutonut meille tiimivillasukat. Meille, keillä (siis puhun nyt lähinnä itsestäni ;D) ei pysy minkään sortin kutimet kädessä.

Huomasin facebookissa viikko takaperin, että Johanna on tehnyt ihania makramee-korvakoruja ja samantien sain idean; ostin yhdet itselle ja toiset teille. Sillä tiedättekö, että vaikkei me tunnetakaan suurimman osan kanssa livenä, niin kyllä me nyt näiden kymmenen vuoden aikana ollaan niin paljon toisiimme tutustuttu, että voin kutsua teitä ystäviksi. Eikö vain? ♥ Teidän kanssanne mä olen välillä jopa useammin tekemisissä kuin mun muiden ystävien. Monien teistä kanssa kirjoitellaan useasti viikossa ja vaihdetaan kuulumisia.

Joten mun tapani kiittää teitä kuluneesta vuodesta on järjestää pieni arvonta Instagramin (atmarias) puolella. Tuo ihana sielunsiskoystäväni Johanna lähetti yllätyksenä vielä yhdet ylimääräisetkin korvakorut ostamieni lisäksi, joten myös teillä on mahdollisuus ilahduttaa ystäväänne. Laitetaan hyvä kiertämään. Käykäähän Instassani osallistumassa ennen huomista puolta yötä. Ehdin sitten lähettämään korvikset ennen joulua.

Johanna kertoi, että suurin vaikuttaja ja inspiraation lähde hänelle kädentaitojen suhteen on ollut hänen fammunsa Dagny Senni Ester. Siellä pilven päällä saa joku olla tällä hetkellä hyvin ylpeä ♥ Kyselin Johannalta, että josko hän perustaisi IG-tilin korvisten ja kädentaitojensa ympärille ja ei mennyt aikaakaan, kun tuli viesti että IG-tili on pystyssä. Tilin nimen alkuperä tulee fammulta; dagny.design. Kannattaa ottaa seurantaan. Jossu sanoi, että päivätyöt haittaavat hieman harrastusta, mutta eiköhän tuo tili tuosta vielä aktivoidu kunnolla. Lupasin vähän buustata, joten käykäähän tykkäilemässä 🙂

Nyt juustokakkupuuhiin ja sitten ennen illan juhlia jouluruokailemaan maailman parhaimpaan anoppiappiukkolaan! Kiitos vielä, kun olette ja kasvatte mun mukana. Meillä on ollut taas huikea vuosi, joka pian vaihtuu uudeksi ♥

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,