perjantai 24. marraskuun 2017

Lapset ja työnteko

6

HEIPPAHEI!

Voi vitsit, miten kiva työpäivä sitä onkaan tänään ollut; puoli päivää töissä töissä ja nyt perjantai-iltapäivän kotitoimistolla. Tänään vietetään kansallista Lapsi mukaan töihin -päivää, jota fanitan ihan täysillä. Meillä oli töissä tänään meidän esikoisen lisäksi veljen kuopus (EDIT: keskimmäinen :D). Tutustumaan työelämään, mutta myös vastavuoroisesti tuomaan meille marraskuun harmaille kaivattua piristystä. Tytsyt olivat aivan täpinöissään aamulla. Esikoinen pyysi mua ”stailaamaan” hänet töihin sopivalla tavalla 😀 Tosin äipän stailauksesta päälle jäi vain farkut…

Kaikki nämä meidän tytöt ja se yksi hurmurikummipoika ovat kyllä eläneet vahvasti maalitehtaan menossa mukana syntymästään asti ja käyneet kyllä töissä piipahtamassa tämän tästä. Mutta koskaan aiemmin he eivät ole saaneet osallistua päivän askareisiin töissä ollessaan. Tänään aloittivat aamun joulutorttuja paistamalla. Koska se on se, mitä me näin joulun alla tuolla töissä maalin valmistamisen lisäksi teemme 😉 Toimivat sisäisenä lähettinä vieden rahtikirjoja lähettämöön ja avustivat ean-kooditarrojen liimaamisessa. Saivat kattavan tehdaskierroksen ja pikaisen oppitunnin maalin valmistuksesta. Innostuivat myös nostelemaan pikkuisia maalipurkkeja lavalle.

Lapsista oli meille todella paljon iloa. Ja uskonpa, että myös tytöille oli hyvä nähdä, miten esimerkiksi koko prosessi tilauksen vastaanotosta maalilavan kelmuttamiseen ja lähettämiseen toimii. En muista että itselläni olisi ollut vastaavaa mahdollisuutta koulun puolesta ollessani tuon ikäinen. Ylipäätään silloin työelämä vaikutti jotenkin tosi etäiseltä. Siinä missä meidän kutosluokkalainen pääsi tutustumaan taannoin yrityselämään yrityskylässä Saarioisten logistiikkapäällikkönä, on itselleni jäänyt kutosluokalta mieleen ne perjantain vikat tunnit, kun ope kertoi meille itse keksimäänsä satua.

Tuossa yrityskylätenttiin esikoisen kanssa lukiessamme (jep, yhdessä luimme ;)) mietin, että olisiko se kutosluokkalainen Maria osannut selittää mitä on ansiotulo- tai yhteisöverotus, miten yritys perustetaan tai mikä on liiketoimintasuunnitelma. Ei todennäköisesti, mutta olisiko sen kutosluokkalaisen permanenttipään pitänyt nämä asiat tietää? En tiedä olisinko ollut kuitenkaan yhtään sen valmiimpi työntekoon näiden tietojen kanssa.

Mutta se, mikä on kallisarvoista näille pikkuisille tietää on se, että mitä eläminen maksaa ja miten eläminen maksetaan? Ei ole ilmaisia lounaita ja vaikka vielä pääsevätkin meidän vanhempien kustantamana esim. reissaamaan, niin vielä joskus tulee se päivä, että on opiskeltava hurjan paljon ja tehtävä töitä vielä enemmän, jos haluaa jatkaa tuota reissaamista.

Onko siellä nautittu työpäivästä lapsen/lasten kanssa? Ainoa mikä tässä päivässä hieman särähti omaan korvaani oli se, että kotitoimistoa ei kelpuutettu työpaikaksi. Yhtä arvokasta työtä ihmiset tekevät kotitoimistolla. Tosin ymmärrän kyllä sen, että päivän pointti ”Lasten on tärkeää päästä näkemään ja kokemaan, missä heille tärkeät aikuiset tekevät työtä ja mitä työn teko on. Myös työpaikkojen on hyvä nähdä työntekijöidensä lapsia.” kyllä viittaa työntekemiseen kodin ulkopuolella.

Nyt pyöräytän täällä kotitoimistolla mulle ja raksulle matcha-latet ja sitä siemaillessani vastailen teidän edellisien postausten ihaniin kommenttehinne. Kiitos niistä ♥ Hei, toivottavasti sielläkin on kiva viikonloppu tiedossa. Meillä viikonloppu starttaa tänään myöhemmin (vesi)hiihdon merkeissä. Huomenna saadaankin ihania vieraita kylään ja sunnuntaina on kaikkea kivaa tiedossa koulun marrasmarkkinoista jouluparaatiin.

PERJANTAITERKUIN,


perjantai 17. marraskuun 2017

Pieni ajatus perjantaihin

4

HEIPPAHEI MURUSET!

Mikäli seuraatte minua Instassa, niin tiedätte, että tänään on ollut varsin merkityksellinen päivä. Nimittäin hiihtokausi on nyt korkattu ;D Hieman kirpaisee sydäntä maksaa täällä Pohjolassa siitä, että pääsee ladulle, mutta mielelläni siitä pienen summan maksan, että pääsen hiihtämään. Että jotkut ovat nähneet sen vaivan, että säilövät lunta ja levittävät sen. Tekevät ladut ja pitävät niistä huolta. Marraskuusta aina kevääseen saakka.

Ihana Marja laittoi tuossa jokunen päivä sitten Facebookiin mietelauseen tai sanonnan, jota olen kovasti punninnut tällä viikolla. Välillä jopa niin paljon, että rintaa on ahdistanut. On siinä tainnut kyynelkin ehkä tirahtaa. Se on jälleen kerran avannut silmäni siihen, mikä elämässä oikeastaan on tärkeintä. Se on avannut silmäni myös siihen, että pitää olla tyytyväinen ihan just nyt ja tässä. Haaveilla saa, mutta tietäen, että ne haaveiden toteutumiset tuskin tuo onnea lisää. Mun mielestä tämä sanonta kätkee sisäänsä kaiken sen, mistä kiitollisuudessa on kyse:

”Ajattele kuinka onnellinen olisit,
jos juuri nyt menettäisit kaiken
mitä sinulla on – ja sen jälkeen
saisit sen kaiken takaisin.”

-Frances Rodman

Tuo kolahti. Se tuska, joka viiltäisi jostain syvältä, kun menettäisi kaiken. Ihan kaiken. Perheen, terveyden, ystävät, työn. Kodin, koiran, muistot ja koko elämän. Se ahdistus ja suru. Sitten kun heräisi siitä painajaisesta ja saisikin kaikki ne elämän tärkeimmät palaset takaisin. Huokaisisi helpotuksesta ja veikkaanpa, että niitä ehkä arvostaisikin enemmän. Päätin, että vaikka osaan olla kiitollinen monesta asiasta päivittäin, niin silti pitäisi osata arvostaa ympärillä olevia ihmisiä ja asioita vielä enemmän. Arvostaa ja kunnioittaa myös itseään. Niinhän sitä sanotaan, että jonkun/jonkin merkityksen kokee vasta sitten, kun sitä jotain ei ole. Kun sen menettää.

Usein sitä valittaa päänsärkyään, pientä flunssaa tai vetämätöntä oloa. Tietämättä, että sitten kun se oikein jättipotti osuu kohdalle, niin sitä mieluummin ottaisi ihan vain sen päänsäryn. Vetämättömän olon ja nuhakuumeen. Asiat saavat aivan eri mittasuhteet, kun tapahtuu jotain peruuttamatonta. Parantumaton, elämänlaatua radikaalisti huonontava sairaus esimerkiksi. Sitä voi tuskastella tappelevien lasten kanssa, mutta kuinka iso onni on, että nuo lapset ovat elämässäni. Välillä voi tuo mieskin ärsyttää, mutta mitä tekisinkään ilman häntä. Ilman rakkautta. All is good ♥ 

Piti tekemäni tämä postaus jo tänään aiemmin, mutta tein sen virheen, että menin hiihtolenkin jälkeen saunaan. Siihen päälle vielä kohtalaisen iso annos lounasta. Huh, veikkaanpa että seuraava osoite on sänky 😀 Tai ehkä sitä ennen kuitenkin nautin perheen seurasta ja perjantai-illan ihanuudesta. Pahvien kierrätyksestä ja koiran pesemisestä. Mikäli toinen suostuu heräämään komeusuniltaan. Meillä tuo ”mennäänkö pesulle?” on sellainen taikalause, että toinen vaikka sitten leikkii nukkuvaa. Ettei vaan joudu suihkuun 😉

IHANAA PERJANTAITA!


keskiviikko 15. marraskuun 2017

Historian havinaa ♥

6

ILTAA IHANAT!

Meillä on vielä aika paljon käymättä tavaroita läpi täällä uudessa kodissamme. Muutamia isoja laatikoita täynnä valokuvakansioita ja kirjoja. Valokuvakansioita, joiden kuvista ei voi kuin aavistella, että ketä ne esittävät. Mustavalkoisia ajan patinoimia. Kirjoja, joissa on muistokirjoituksia. Välillä on niitä hetkiä, että tekisi mieli kysyä. Ottaa selvää juuristaan. Toki sitä tein silloin, kun oli mahdollisuus, mutta niin paljon on tullut esineitä vastaan, jotka ovat yhtä kysymysmerkkiä. Esineitä isovanhempien ja heidän vanhempiensa elämästä.

Siinä missä remppahässäkässä tuntui helpoimmalta ajatukselta ”kantaa kaikki turha krääsä ulos”, olen niin onnellinen että emme ihan kaikelle turhalle ja silloin krääsälle tuntuvalle niin tehneet. Näin marraskuun pimeinä iltoina olen tutkinut kaappeja ja vanhoja tavaroita. Ihastellut vanhojen valokuvien naisten luonnonkauniita piirteitä. Miesten jylhiä leukoja ja komeutta. Tietäen ja suuresti arvostaen, että he olivat niitä ihmisiä, joiden elämä ei ollut todellakaan helppoa.

Olen parina iltana selaillut Morsiamen kirjaa. Jonka äitini äiti on saanut vuonna 1945 häälahjaksi työkavereiltaan. Toisen maailmansodan loppumisen jälkimainingeissa. Heti ensimmäinen ajatukseni oli, että hetkinen, olivatko naiset tuohon aikaan kodin ulkopuolella töissä. Kaupunkilaisnaiset, ainakin keskiluokkaiset sellaiset näemmä olivat. Tai ainakin meidän Terttu-mummu. Hän työskenteli koko elämänsä Tampereen puhelinosuuskunnassa ja taisi noihin aikoihin olla puheluiden välittäjä. Jussi-pappa taas oli poliisi. Ratsupoliisi ja voitti monia kiitolaukan Suomen mestaruuksia.

Jokaisen morsiamen oikeus on saada tehdä havainnoita tulevan miehensä ominaisuuksista niin paljon kuin mahdollista. Rakastuva nainen on tavallisesti pelkkää korvaa ja silmää, maltittoman halukas jo vaistostakin, ilman tietoista pyrkimystä, saamaan yhä lisää tilaisuuksia täsmällisesti tutustua rakastettuun mieheen hänen lapsuusvuosistaan asti. 

Morsiamen kirja voi tänä päivänä aiheuttaa pieniä tirskahduksia, kun sitä lukee. Mutta sitä lukiessani voin kuvitella asioiden olleen just noin meidän Kissanmaan mummulassa. Pappa piti erittäin kovaa kuria ja siinä nöyrtyi sekä mummu että tyttäret. Mies oli todellakin se perheen pää ja auktoriteetti. Tuosta ajasta on tultu aika paljon eteenpäin, onneksi, mutta silti tunnistan kirjan sivuilta eräitä neuvoja, joita myös minun kotonani äiti ja isä ovat koittaneet meille lapsille ojentaa. Kuten alla oleva.

Velaksi ostettu koti on huono elämän matkapassi. Joutuessaan elämänsä varrella mihin tahansa satamaan pitää aina ensin maksaa tullia tuosta velkakodista, ennen kuin pääsee jatkamaan matkaa.

Tuo neuvo ei ole kyllä valitettavasti ole mennyt perille, ainakaan allekirjoittaneella 🙂 Olen tässä historian havinassa pohtinut myös sitä, että vaikka ajat olivat rankat, niin valittivatko ihmiset. Ainakaan siinä määrin kuin nykyään. Ja tiedämmekö me mitä oikeasti on rankka elämä. Elämä, jossa joudutaan eroon puolisosta, joka lähtee sotimaan kotimaan puolesta. Tietämättä tuleeko toinen takaisin vai ei. Omin jaloin vai jalat edellä. En muista ikinä kumpienkaan isovanhempieni näyttäneen tunteitaan. Naurua ja hellyyttä kyllä, mummujen puolelta. Mutta papat olivat jykeviä ja kovia kuin kivimuurit. Ehkä olivat nähneet liikaa. Liian nuorena. Molempien pappojen hautajaisissa ihmettelin, kun mummut eivät itke. Äiti silloin kertoi, että se ei johdu siitä, etteivätkö he surisi ja ikävöisi. He molemmat olivat vain nähneet elämänsä varrella niin paljon, että ne julkisesti vuodatettavat kyyneleet olivat jo tyrehtyneet. 

Keittiöön on sijoitettava lukuisia esineitä, joita työssä tarvitaan, mutta niiden järkevä ja käytännöllinen järjestäminen ei ole suinkaan helppoa. Oikeastaan vain perehtynyt emäntä ja vanha keittäjä pystyvät sen työn kelvollisesti suorittamaan.

Kirjassa on omistettu kokonainen kappale kodin perustamiselle ja sisustamiselle. Keittiövälineet on listattu ja annettu erikseen ohjeita kaupunkilaisasuntojen asuttamiseen. Kuinka olisi hyvä että huoneisto olisi sisäpihalle päin. Kuinka olisi hyvä, että tuuletettaisiin raikasta ilmaa päivittäin. Kirjassa kerrotaan myös siitä, että miten saada tunnelmaa valaistuksella. Jos ei ole varaa koreisiin valaisimiin, niin kirja antaa ohjeet myös siihen, miten itse tehdä lampun varjostin vesiväreillä maalatusta voipaperista. En tiedä onko tuohon aikaan kotien sisustus ollut sitten tärkeä, mutta uskoisin näin. Meillä mummulassa elettiin keskiluokkaisen perheen elämää. Silti huonekalut ostettiin tyylihuonekaluina. Valaisimissa koreili kauniit kuvut, ei itse tehdyt.

Kirjan on toimittanut kaksi rouvaa. Mikseiköhän he halunneet nimiään julkistettavan? Tänä päivänä voisin kyllä näiden kahden rouvan rakkausmääritelmästä heille muutaman sanan sanoa…

Rakkaus on kuin meri: siinä on myrskyä ja tyyntä, lempeyttä ja väkivaltaa, aurinkoa ja kuuta, onnea ja kärsimystä, hehkua ja jäätä, elämää ja kuolemaa. Jokin nimetön ja sanomaton on rakkautta.

Sangen mielenkiintoista ja toisaalta harmillista, että havahdun penkomaan ja pohtimaan menneitä aikoja vasta nyt. Mutta toisaalta ajatellen, parempi nyt kun ei koskaan. Jos jotain nämä viime vuosien yllättävät ja surulliset tapahtumat ovat saaneet aikaan niin sen, että tunnen juureni paremmin kuin koskaan ♥

KESKIVIIKKOILTATERKUIN,

PS. mies kaivoi tänään esiin meidän sukset. Siis murtsikkasukset! Tästä se lähtee – hiihtokausi nimittäin 🙂

 


sunnuntai 12. marraskuun 2017

Lottovoitto, tavallaan ♥

9

HEIPPAHEI IHANAT

ja oikein hyvää isänpäivän iltaa! ♥ Tämä on se päivä, kun isukki sai jäädä nukkumaan (lue: pakotettiin lepäilemään sängyssä :D) muun perheen kolistellessa keittiössä. Munakasta, pekonia, croissantteja, korvapuusteja. Grillivastuksen alla paahdettuja tomaatteja ja raikasta appelsiinimehua. Kuppi kuumaa kahvia ja lasten tekemät lahjat kortteineen. Nautin itsekin suunnattomasti seurata sivusta toisen onnea. Niin kauan kuin lapset tekevät itse korttinsa ja lahjansa, niin ei voi olla muuta kuin sangen onnellinen. Ja kiitollinen.

Sangen kiitollinen olen myös siitä, että meidän lapset ovat saaneet maailman parhaimman iskän. Kuten minäkin aikanaan. Sitä onnea ei voi edes rahassa mitata. Se on lottovoitto, joka onneksi osuu melko monelle meistä. Lottovoitto, jota silti moni vielä odottaa. Jota välttämättä odotuksesta huolimatta ei koskaan tule. Se on sellainen pääpotti, jonka arvoa ei voi kuvailla etukäteen. Sen takia on syytä olla kiitollinen. Kiitollinen, että on rinnalla mies, joka hoitaa lapset ja kodin siinä missä minäkin. Kiitollinen myös sen miehen puolesta, että häntä on siunattu ihanilla lapsilla. 

Näin äitinä arvostan tuota miestäni, lastemme isää ihan suunnattoman paljon kaikesta siitä, mitä hän tyttöjemme eteen tekee. On se auktoriteetti, joka sanoo viimeisen sanan. Jonka sanaa totellaan. Se, joka hassuttelee silloinkin, kun äipällä on vähän nuttura kireällä ;D Ottaa arjen keskellä jommankumman lapsen halaukseen ja suikkaa salaa suukon poskelle. Niin ällöä kuin se tyttöjen mielestä välillä onkin.

Alunperin oli tarkoituksemme tehdä iltaruoaksi supersuosikkiamme eli Farangin possua, mutta sainkin eilen yhtäkkiä päähäni, että mennään sittenkin ulos syömään. Onneksi Näsinneulasta löytyi vielä tilaa. Siitä on vierähtänyt tovi, kun viimeksi olemme tuolla syöneet, mutta ruokakokemus oli edelleen yksi parhaista. Näköalat ovat pelkkää plussaa. Joskus muinoin kesti hieman, että osasin tuolla yläilmoissa rentoutua. Korkeanpaikan kammoni kun on sitä luokkaa, että saa polvet hetkeksi tutisemaan maisemia katsoessani.

Kyseltiin tuolta isukilta jälkkäriä syödessämme, että mitä haluaa vielä tänään tehdä. Hänen päivä niin hän saa päättää. Siihen vastasi, että taitaa olla isänpäivä joka päivä, jos näillä kriteereillä sitä mitataan 🙂

SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA,


keskiviikko 01. marraskuun 2017

Terveellisempiä ja herkullisempia snäxejä

10

MOIKKAMOI!

Napostelija ja herkkusuu. Nautiskelija ja välipala-addikti. Sellainen minä olen. Olen yrittänyt vierottaa itseni napostelusta. Tai ainakin napostella astetta terveellisempiä herkkuja. Kaupallinen yhteistyö Närpiön Vihanneksen kanssa tuli kreivin aikaan; pääsin tutustumaan nimittäin Närpiön Vihanneksen #Snäxeihin. Eikä mihin tahansa snäkseihin vaan suloisen herkullisiin oransseihin ja punaisiin helmitomaatteihin. Tomaattejahan on sen seitsemää sorttia, mutta nämä helmitomaatit ihastuttavat niin maullaan kuin ulkonäölläänkin. Usein pitkällä automatkalla käsi hamuaa keskikonsolista jotain suuhun pantavaa. Maitokaupasta kotiin töiden jälkeen kurvatessa sitä turvautuu tämän tästä kassalla myytäviin snackseihin, niihin ei niin terveellisiin välipaloihin. Valitettavasti. Kotona ruokaa laittaessaan on jo usein kovin nälkä. Tulee syötyä kuormasta, maisteltua kattiloista tai pahimmassa tapauksessa puputettua leipää ja kun ruoka on valmista ei enää välttämättä ole nälkä. ID

Nämä kaikki naposteluni voisin korvata #Snäxeillä. Nämä maukkaat helmitomaatit iskevät myös tuohon napostelurakoon. Auttavat pahimpaan nälkään, mutta kuitenkaan eivät täytä liikaa. Snäxit on siitä ihania, että ne ovat pakattu käteviin muovipikareihin. Just sopivan kokoisiin muovipikareihin, jotka on helppo ottaa mukaan niin töihin kuin esimerkiksi leffateatteriinkin. Tuo muovipikari oli kuin tehty oman autoni juomatelineeseen. Ja mikä parasta, Snäxejä ei tarvitse pestä laisinkaan. Joten kun käsi hamuaa autossa etupenkin kauppakassista leivänpalaa, voi se vastedes suosiolla osua muovipikariin, jossa on syöntivalmiita #Snäxejä. Kotimaisuus on iso plussa sekä se, että tuotteita on saatavilla vuoden ympäri.

Eräänä maanantaiaamuna pikkuisempi valitteli vielä nälkäänsä juuri ennen kouluun lähtöä. Oli syönyt kyllä jo aamupalan, mutta jotain teki mieli. Pitkä koulupäivä oli edessä ja istutin pikkuisen sohvalle. Annoin käteen muovipikarillisen täynnä herkullisia ja laadukkaita helmitomaatteja. Alta aikayksikön sai kaverin kanssaan sohvalle. Helmitomaatit maistuivat myös tuolle karvaiselle kaverille 🙂

Koska jaettu ilo on paras ilo, niin halusin yllättää myös työkaverini terveellisemmillä #Snäxeillä. Kävin tarjoamassa pikarista herkullisia välipaloja maanantaiaamupäivällä niin toimiston kuin tuotannonkin väelle. Jätin yhden pikarin yllätykseksi trukin päälle ja toisen eurolavalle. Sain vastalahjaksi hymyjä, sanattomia kiitoksia. Tietokoneen äärellä käsi kävi napostelemassa helmitomaatteja tämän tästä. Kuin huomaamattaan siitä saa muuten vitamiineja pitkän talven varalle, kun valitsee naposteltavat huolella.

Välipalana, leffaeväänä, napostelemiseen. Läheisten ilahduttamiseen ja salaattien kruunaamiseen. Kyllä musta tuntuu, että Närpiön Vihanneksen sympaattiset ja seuralliset #Snäxit ovat tulleet meidän perheeseen jäädäkseen 🙂

Missä tilanteissa sinä korvaisit perinteiset napostelut herkullisilla #Snäxeillä?

KIVAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,

 


« Vanhemmat
Uudemmat »