tiistai 02. huhtikuun 2019

Miten meistä tuli mökkihöperöitä? ♥

MOIKKA VAAN HEI!

Aika usein multa kysytään, että miten meidän mökkihöperöityminen oikein alkoi. Oltiinko aina oltu mökki-ihmisiä ennen omaa mökkiä ja mikä oli se sysäys ostaa mökki. Oman mökin ostimme kesäkuussa 2013, mutta sitä ennen olimme mökkeilleet ja rakastuneet mökkeilyyn. Se oli, ja on, sellainen laji, joka saa aivot narikkaan samantien. Ennen omaa mökkiä, olimme höperöityneet vanhempieni mökillä.  Joka nykyään on veljeni perheen kaunis kesäpaikka.

Ennen lapsia vanhempien mökillä tuli vietettyä paljonkin aikaa ja kyllä vielä lastenkin kanssa vierailimme usein päiväseltään. Ajomatka kun kotipihasta on rontti 20 minuuttia. Hienosti tulimme toimeen vanhempieni ja veljen perheen kanssa mökillä, mutta jossain vaiheessa takaraivossa alkoi kutkuttamaan ajatus omasta mökistä. Toukokuussa 2013 miehen ollessa perinteisellä sunnuntaigolfillaan, istuin takapihallamme kuumuudessa ja mietin, että tämänkin ajan voisi olla mökillä. Omalla mökillä.
Siltä istumalta avasin Etuovi.comin ja aloin tutkailla Pirkanmaan mökkivalikoimaa. Tietämättä edes, oliko meillä rahkeita ottaa uutta pankkilainaa asuntolainan lisäksi. Miehen tultua kotiin golfkentältä heitin ajatuksen omasta mökistä ilmoille. ”Mitähän sun vanhempasi ja veljen perhe siihen sanoo?” kysyi mies. Samaa olin itse miettinyt. Silti me molemmat innostuimme omasta mökistä ihan hirmuisesti. Laitoin siltä istumalta pankkivirkailijallemme pientä lainantarvesähköpostia.

Seuraavana päivänä nostin kissan pöydälle ja kerroin suoraan äidille, että olemme ajatelleet ostaa oman mökin. Tai ainakin käydä katsomassa mökkejä. Äiti ymmärsi täysin kantamme. Sen, että halusimme mökin, minne mennä silloin kun huvittaa. Missä tehdä remonttia kysymättä keltään ja jonka täyttää omilla tavaroillamme. Mies reissasi tuolloin aika paljon ja äidin kanssa suhasimme katselemassa myynnissä olevia mökkejä ulkoapäin.

Miehen kanssa kävimme kahdessa mökkiesittelyssä ennen tuota nykyisen mökkimme esittelyä. Noista kahdesta toinen oli ihan lähellä kotia, toinen vähän kauempana. Kuitenkaan kumpikaan ei kolahtanut. Päätimme laajentaa hakualuetta, sillä totesimme että meidän budjetilla ei Näsi/Pyhäjärviakselille ole asiaa. Varsinkaan, kun emme missään nimessä halunneet saarimökkiä 😀

Kesäkuun alun lauantaina istuin ystävän kanssa meillä kuohuviinittelemässä ja näytin kuvia eräästä ihanasta mökistä. Saarimökistä, tunnin ajomatkan päässä. Se oli kalustettu niin kauniisti, oli kelonvärinen ulkovuoreltaan ja pihan kuntan poikki kulkivat pitkospuut. ”Soita välittäjälle ja varaa esittelyaika – tuo menee pian!” rohkaisi ystäväni.

Seuraavana tiistaina aurinko paistoi kirkkaasti ja järvi oli pläkkityyni ajaessamme venerantaan. Olimme ensimmäiset mökkikatsojat. Mies oli etukäteen varoitellut, että ei saa olla sitten liian innostunut olla mökistä. Rantauduimme mökin eteen pienen venematkan jälkeen ja samantien, kun nousin veneestä katsoin miestä. Tämä on meidän mökki. Emme olleet edes käyneet sisällä mökissä, kun se tunne tuli.

Se, että olimme nähneet mökkejä, joissa olisi pitänyt laittaa koko kalustus uusiksi ja rempata, oli tavallaan lannistanut. Muuhun kuin mökkiin ei lainamme riittäisi. Ja tuohon kyseiseen mökkiin irtaimistoneen se riitti juuri ja juuri. Saatiin moottorivenekin samaan kauppaan eikä yhtään huonekalua tarvinnut uusia, vaan kaikki miellyttivät silmää.

Pidempään mukana olleet lukijat muistavatkin, mikä mökin historia on, mutta teille uudemmille lukijoille kopsaan tähän taannoisen tekstini:

”Mä olen kuulkaas alkanut uskoa, että tässä meidän mökkijutskussa on nyt jotain muutakin kuin onnea matkassa. Liian paljon yhtymäkohtia, liian läheisiä tuttavia, yhteisiä intressejä ja erittäin paljon samankaltaisuutta ihmisluonteissa. Monta viikonlopun varrella esiintullutta asiaa on saanut suun auki ja hiljentymään hetkeksi. Yrittäen ymmärtää sitä, että millainen onni on ollut matkassa ja miten meidät, jotka aina vannoivat, että saarimökkiä ei osteta, tämä ensimmäinen ja ainoa saarimökki sai aivan haltioihinsa.  Miettimään, että jollain suuremmalla taitaa olla tässä näppinsä mukana ♥  

Ikinä en kuvitellut omistavani mökkiä, johon on 80-luvun puolivälissä mennyt ihka ensimmäinen labraerä isäni v.1985 perustaman maalitehtaan kuultavan puunsuojan sävyä, jonka mökin omistajapariskunnan rouvan äiti oli käynyt isäni maalitehtaassa yhdessä isäni ja silloisen pääkemistin kanssa kehittelemässä. Rakkaudesta lappiin ja kelomökkeihin. Kelon sävyä, josta myöhemmin tuli hitti. Mutta jonka ensimmäiset versiot siveltiin tuohon mökkimme alkuperäisosan ulkoseiniin. Istuimme myyjäpariskunnan rouvan kanssa tuossa saunan terassilla valkoisilla tuoleilla ja hän kertoi tarinaa, kun äitinsä oli tullut sydän pakahtuen kotiin 1980-luvun puolivälissä ja kertonut saaneensa palvelua, jota ei ikinä osannut odottaa. Ja kera puunsuojan, joka pääsi veneen kyydissä saarelle. Rouva mainitsi paikkakunnan, jossa tuo maalitehdas silloin oli ja sitten palaset loksahtivat kohdilleen… Pieni ihminen kyllä hiljentyy (jopa näin puhelias kuin minä! 😉 kohtalon edessä.”

Tuota tekstin pätkää kesäkuussa 2013 mökillä kirjoittaessani en tiennyt, että joudumme luopumaan iskästäni tulevan joulun alla vain 65-vuotiaana. Jollain tapaa uskon, että tietyt asiat tapahtuvat, koska niiden on tarkoitus tapahtua. Vaikka muistoja iskästä on paljonkin, niin tuolla mökillä niitä on yllättävän paljon. Vaikkei iskä koskaan päässytkään saareen paikan päälle; vastarannalla odotti autossa äidin käydessä mökillä. Aiemmin alkuvuonna amputoitu jalka sai aikaan sen, että iskä ei uskaltanut alkaa taiteilemaan veneeseen.

Tiedättekö, että näin jälkikäteen olen onnellinen omasta mökistä. En pelkästään sen mökin takia, vaan yhteissovun säilymisen takia. Kiitollinen olen siitä, että meillä oli mahdollisuus vielä saada lainaa. Liian usein sitä kuulee, että yhteisomistajuus saa perheiden välit hajalle. Meillä sitä ei onneksi ole käynyt 

AURINKOA TIISTAI-ILTAANNE TOIVOTELLEN,

PS. niin mökkihöperöitynyt olen, että nämä vikat viikot ennen mökille pääsyä ovat piinaavat. Ei mene päivääkään etten mieti mökkiä. Kesäiltoja, hellepäiviä ja suloisen tunnelmallisia sadepäiviä, jolloin möllöttää äänikirjaa kuuntelemassa sängyssä koko päivän.


maanantai 01. huhtikuun 2019

Kuka meillä tekee kotityöt?

MOIKKAMOI TE IHANAT

ja moikkamoi huhtikuu! Huh-ti-kuu…ihan käsittämätöntä. Kevätkuukausien aatelia. Juhlakuukausi, jolloin vietetään molempien tyttöjen synttäreitä ja kuukausi, joka kulminoituu vappuun. Joka tänä vuonna pitää myös sisällään pääsiäisen viettoa. Mä rakastan huhtikuuta. Enkä vähiten sen takia, että huhtikuulla olemme kolmena vuotena laittaneet mökin kesäkuntoon.

Luin viime viikolla Iinan IG storysta mielenkiintoisia lukemia siitä, miten kotitöiden teko jakaantuu miesten ja naisten kesken ja myös Iinan blogissa oli kattavasti aiheesta. Ajattelin tarttua myös tähän aiheeseen, sillä onhan se niin, että lasten kasvaessa myös apukäsiä kotitöihin on saatu. Jep, välillä kiristämällä, uhkailemalla ja lahjomalla, mutta tuo taktiikka on tuonut tulosta 😀 Kotityöt ovat olleet joskus enemmänkin mun harteillani; silloin kun olin lasten kanssa kotona oli enemmän aikaa tehdä kotitöitä. Silloin mies myös reissasi enemmän, joten jonkun oli vaan pakko tehdä ne. Nykyään, kun ollaan molemmat töissä eikä miehellä enää ole niin paljon reissutöitä, jakautuu kotityöt melkein 50/50.  

ASTIAPESUKONEEN TYHJÄYS & TÄYTTÖ
Tyttöjen vastuulla. Kyllä kuulkaas, meillä tytöt vuorotellen tyhjäävät ja täyttävät astianpesukoneen. Tästä (ja muista kotitöistä kuten huoneidensa siivouksesta) saavat palkaksi kuukausirahaa, jolla käydä leffassa tai jonka laittaa säästöön isompia hankintoja vastaan. Mikään ei ole inhottavampaa kuin tiskivuori tiskialtaassa, joten kyllä mun täytyy myöntää, että joskus kotitoimistopäivinä on pakko tyhjätä kone ja täyttää se. En kestä olla sotkuisessa keittiössä.

KEITTIÖN SIIVOAMINEN
Mä olen meillä se, kuka siivoaa keittiön tasoilta kasat tasaisin väliajoin. Ja järjestelee pienkodinkoneet sun muut uusiin järjestyksiin. Joka ilta pyyhin viimeisenä myös työtasot. Mutta kyllä mieskin siellä tiskirätin kanssa välillä viuhuu. Varsinkin silloin kun menee hermot kaakaotahroihin ja paahdetun paahtoleivän murusiin. Tytsyt eivät ihan vielä ole sisäistäneet tuota työtasojen pyyhkimistä, mutta getting there…

IMUROINTI
99,9% mies. On imuroinut kaikki nämä 17 vuotta. Kävi ostamassa itselleen juurikin bonuksilla uuden imurin ;D Sen verran sitä tuossa eilen kokeilin, että on kyllä hyvin tehokas laite. Joskus muinoin imuroin myös, mutta mies meni ja imuroi mun jälkeeni. Työn laatu oli vissiin vähän sinnepäin, joten ajattelin, että hoitakoon hommat sitten jatkossakin.

PÖLYJEN PYYHKIMINEN
Minä itse! Nuo meidän mustat kalusteet olo- ja ruokahuoneessa on oikein pölymagneetteja. Liki joka päivä tulee hosuttua pölyrätin/huiskan kanssa. Varsinkin nyt kun aurinko paistaa, niin tuntuu, että pölyn määrä on moninkertaistunut. Vaikkei se näin olekaan. Ne vaan näkyvät paremmin.ID

PYYKKIHUOLTO
Meillä mies pyörittää pesukonetta useammin. Mutta…aina välillä joudun toppuuttelemaan. Sillä jotenkin ei ole ihan täysin sisäistänyt vielä valko- ja kirjopyykin eroja. Vaikka meillä periaatteessa on molemmille pyykeille omat koritkin, josta olisi helppo laittaa pyörimään. Kerroin taannoin ig storyssa, että mä olen ihan mahdoton välillä pyykinpesun kanssa; ei ole kerta eikä kaksi kun joudun laittamaan koneellisen huuhtelun ja linkouksen kautta uudelleen menemään (sori maapallo), sillä vaikka yleensä en unohda mitään, niin pyykit unohdan koneeseen. Pyykkien viikkaustalkoot pidetään noin kerran kahteen viikkoon. Eli jemmataan puhtaita pyykkejä siihen asti ja sit porukalla viikataan. Tytöt viikkailee omansa kaappeihin.

VESSAN SIIVOUS
Minun hommia! Meillä on kolme vessaa, joista alakerran veskiä harvemmin käytetään. Tummassa laatassa kuitenkin näkyvät pölyt, joten se siistitään kerran pariin viikkoon. Keskikerroksen vessan peiliä ja lavuaaria pyyhin tämän tästä. Yläkerran vessassa toimii pyykkihuolto (pesukone ja kuivari), joten sinnekin tuntuu tulevan sen myötä koko ajan pölyä tai nukkaa vaatteista. Silti sitä pestään harvemmin kuin keskikerroksen veskiä. Ehkä sen takia, että taso on liki aina täynnä pyykkiä 😉

ROSKIEN VIEMINEN
Se kuka ehtii! Voisinpa sanoa lapset, mutta eih – yleensä roskis on lasten jäljiltä niin umpattu täyteen, että hyvä, kun kaapin ovi menee kiinni. Mulla itselläni on paha tapa nostaa roskis ulos ulko-oven pieleen ajatuksella, että vien, kun menen seuraavan kerran koiran kanssa ulos. Eipä tuo 20 metriä olisi pitkä matka viedä, sillä harmittavan usein herra harakka löytää roskiksen ja siinä onkin sitten isompi työ siivota suodatinpussin palasia ja kahvimurun jäänteitä ympäri pihaa…

IKKUNOIDEN PESEMINEN
Mies, aina! Sama juttu kuin imuroimisen kanssa, tähän on vain ajauduttu. Ostin miehelle joitan vuosia sitten Löytötavaratalosta sellaisen jatkovarrellisen setin (ei siis mikään moottorivehje, vaan sellainen johon saa vaihtaa lastan ja puhdistussienen), jolla sujauttaa ikkunat puhtaaksi hetkessä. Pedantti kun on, niin rantuja ei sallita.

Miten teillä hoidetaan kotityöt?  Mä olen meillä se, joka jättelee sukkia lattioille ja pystyy elämään hetken pienessä kaaoksessa. Tosin sotkuisessa keittiössä en pysty laittamaan ruokaa eli sen pyrin pitämään siistinä.  Yleensä miehen ollessa työreissussa eletään tyttöjen kanssa vähän kuin sikolätissä 😉 Sitten siivotaan hirmuista vauhtia, kun toisen kone laskeutuu Pirkkalaan. Kotitöitä helpottaa onneksi se, että olemme ulkoistaneet siivouspalvelun. Eli ostaneet itsellemme täten vapaa-aikaa. Kerran kuussa meillä käy maailman parhaimmat siistijät. Heidän jäljiltään mm. saunan lasiseinä ja yläkerran suihkun lasiseinä pysyvät kalkittomina, hanat kiiltää ja ne tahrat, joita en itse saa keraamisesta liedestä pois, loistavat poissaolollaan töistä kotiin tullessani.

AURINKOISIN MAANANTAITERKUIN,


sunnuntai 31. maaliskuun 2019

Lastenhuoneista nuorten neitien huoneiksi

HELLUREI IHANAT

ja mitä mainiointa sunnuntai-iltaa! Hei miettikääs, että kello on jotakuinkin puoli seitsemän nyt kun tätä postausta kirjoitan ja ulkona paistaa aurinko. Ollakin, että tämä päivä on mennyt ihan sikamaisen nopeasti, kiitos kellojen siirron. Ja kiitos erittäin ihanan seuran; sielunsiskoni Johanna tuli Tampereelle ja totta maar me nyt sitten treffattiin. Kolme tuntia meni höpisten ja seuraavaa Tallinnan reissua suunnitellessa. Terkkuja sinne Kotkaan sielunsiskolle, joka ei tällä kertaa päässyt treffeille mukaan 

Jos tänään on aika mennyt nopeaa, niin sitä se on mennyt viime vuodet muutenkin. Ei siitä ole kauaa aikaa, kun tyttöjen huoneissa tasoilla oli prinsessalegorakennelmia, lelulaatikoissa Furbyja (jotka muuten pitivät semmoista meteliä, että ei ole ikävä ;D) ja sänkyjä koristeli prinsessaverhot. Vaaleanpunainen oli sisustusväreistä se nro 1 ja yleensä huoneiden lattiat olivat niin täynnä leluja, että ilman legon päälle astumista et päässyt huoneen toiseen nurkkaan. Silloin sitä lelukaaosta tuli välillä tuskailtua, mutta kuulkaas nyt sitä on jopa vähän ikävä.

Meillä tytöt saivat tänä vuonna synttärilahjaksi 120 cm leveät sängyt ja pikkuisempi myös toivomansa lipaston ja yöpöydän. Pitkään ovat haaveilleet leveämmistä sängyistä ja nyt löysin moiset hyvään hintaan ja vielä suomalaista tekoa. Eilinen meni osin stailatessa tyttöjen huoneita ja huonekaluja kootessa. Viimeisen silauksen stailauksiin tekivät tytöt itse ja tänä aamuna huhuilivat katsomaan huoneitaan. Aluksi mietin, että jotain puuttuu. Väriä ja ne legorakennelmat. Mutta sitten ajattelin, että ehkä on ihan normaalia, että nuo huhtikuussa 12- ja 14-vuotta täyttävät eivät enää elä sitä vaaleanpunaista hattaraelämää, vaan huoneet ovat iän myötä pelkistetympiä. Furbyjen sijaan laatikoista löytyy jos jonninmoisia vartalosuihkeita ja kosmetiikkatavaraa.

Musta tuntuu, että molemmissa tytöissä asuu pieni konmarittaja. Eivät juuri kerää materiaa. Edes tuo pikkuisempi, joka vielä muutama vuosi sitten säilytti kaikki pääsiäismunista tulleet jutut sun muut pikkutilpehöörit. Joilla et oikeastaan tee mitään, mutta jotka pienen mielestä ovat aarteita. Pienemmän huoneessa on tuo vanha työpöytäni, jonka ostin edelliseen kotiin kotitoimistonurkkaukseeni. Edelleen olen siihen vallan ihastunut ja haluan jossain vaiheessa sen tämän Boknäs/Billnäs/Björknäs -pöydän tilalle. Tulisi nykyinen työhuoneeni vähän valoisammaksi 🙂

Suloinen sunnuntai kumuloituu seuraavaksi saunaan ja uusimpaan Blacklistin jaksoon!

IHANAA SUNNUNTAI-ILLAN JATKOA SINNEKIN,

PS. tuo pikkuisemman huoneessa oleva ”koulutuoli” joutaa vielä vaihtoon; pikku-Toby aikoinaan jyrsi sen tuohon kuntoon. Ehkä se on tarpeeksi kauan palvellut, sillä ostin sen v.1995 kotoa poismuuttaessani koulutuolikseni!

 


lauantai 30. maaliskuun 2019

Allerginen kuohuviinille?

ILTAA IHANAT!

Meillä on ollut talo täynnä tyttöenergiaa viimeisen vuorokauden. Esikoinen vietti kaverisynttäreitään hieman etuajassa yökyläsynttäreitten merkeissä. Miehen kanssa tuossa puhuimme, että alakerran rakentaminen asuinkäyttöön on ollut yksi remonttimme huippupäätöksistä. Eipä tuolta paljoa ääniä kuulunut keski- ja yläkertaan, vaikka kahdeksan nuorta neitiä tanssi, saunoi, kylpi ja lauloi. Kikatti hervottomasti yliväsyneenä. Vuosi toisensa jälkeen kaverisynttäreiden järjestäminen näin äidin näkökulmasta helpottuu. Samalla myös haikeutuu. Joka vuosi olen jotain leiponut, mutta tänä vuonna ei halunnut tarjota mitään sellaisia leivottavia tuotteita.

Minidonitsit ostettiin kaupan pakastealtaasta ja pitsat tilattiin kotiinkuljetuksella. Edes vihannesdippiä eivät halunneet. Sankari ystävänsä kanssa koristeli alakerran ja järjesteli siskonpedin lattialle. Tänä aamuna paistoin koko konkkaronkalle croissantteja. Nekin suoraan purkista 🙂

Hopsan, lähti vähän laukalle taas juttu. Se, mistä tulin kertomaan on itse itselleni tekemäni diagnoosi. Ja mitä enemmän sitä ajattelen, niin se käy niin järkeen. Muistanette varmaan, että olen valitellut, että jo yhden viinilasillisen jälkeen saatan kärsiä koko yön unettomuudesta, sydämentykytyksistä ja sanoin kuvaamattoman tuskallisesta olotilasta. Seuraavan yön, mutta myös pitkälle seuraavaan päivään. Asiaa läheisille ja ystäville valitellessani, olen törmännyt kommentteihin ”Noh, niin yleensä käy, kun alkoholia juo…”. No mutta mun mielestä ei ole normaalia, että jo yhdestä lasillisesta tuntuu elämä menevän hukkaan vuorokaudeksi.

Torstain treffi-iltana päätimme miehen kanssa nauttia kuoharilasilliset. Ei olla tänä vuonna Suomessa juotu tippaakaan, mutta nyt tuntui, että kuoharilasillinen maistui. Varsinkin, kun sen sai ottaa saliin ja nauttia rauhassa, kun kuunteli Mustajärven Paten juttuja ja laulua. Lasin juotuani huomasin, että nenä meni tukkoon. Luulin sen olevan ihan vain katupölystä johtuvaa. Kunnes yöllä sängyssä kieriessäni tajusin tilanteen. Olin taannon lukenut Avec Sofien blogikirjoituksen aiheesta. Siinä yöllä sydämen pumputtaessa ja kokonaisvaltaisessa levottomuudessani luin tuon blogikirjoituksen uudelleen ja asiat loksahtivat paikoilleen.

Perjantaina heräsin huonosti nukutun yön jälkeen posket lehottaen ja silmät punoittaen. Sydän oli onneksi rauhoittunut, vaikka sisäisesti olikin vielä tärisevä olo. Aamupalapöydässä nettailin enemmän histamiini-intoleranssista ja nyökyttelin lukiessani. En tiedä kulkeeko tämä geeneissä, mutta meidän äitihän ei juonut lainkaan mitään viinejä. Ei kyllä muutakaan alkoholia. Mutta sanoi aina, että jo yhdestä lasillisestakin tulee huonovointiseksi. Komppaan ihan täysin, äidin tyttö olen tässäkin suhteessa ♥ Onneksi kyse on sellaisesta allergiasta, joka ei rajoita normaalia elämää. Olen aivan sinut sen kanssa, että en joisi viinejä. Tavallaan olen myös hyvin helpottunut, että hiffasin viime vuodet mua vaivanneiden oireiden syyn. Parempi olla ilman, sillä kaikessa ”vähäpätöisyydessään” nuo oireet ovat todella inhat. Onko kohtalotovereita?

Insta storyn puolella olettekin varmasti huomanneet, että meillä on ollut tänään varsinainen rymsteerauspäivä; tyttöjen vanhoja huonekaluja jouti kiertoon ja pihaa siivottiin yhden peräkärryllisen verran. Kaatopaikkaromantiikkaa, huonekalujen kokoamista ja terassin kevätkuntoon saattamista. Niistä oli tämä lauantai tehty. Nyt potslöjöön sohvalle ja Pelicansin puolesta jännäämään 🙂

LEPPOISAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,

PS. muistakaahan Earth Hour !  ♥


keskiviikko 27. maaliskuun 2019

Tärkein neuvoni (aloittelevalle) bloggaajalle – tärkein neuvoni kenelle tahansa ihmiselle

HEIPSUN!

Samalla kun kirjoitan tätä, katselen työpöydän ääreltä takapihalle ja näen kaistaleen nurmikkoa. Luntakin juu, mutta myös paljasta maata. Hortensian, jonka kukkaset ovat kuivuneet ruskeaksi. Vaikka en ole ikinä kummoinen multasormi ollutkaan, niin vain sitä olematonta multasormea on alkanut viime viikkojen aikana kutkuttamaan. Kaupoissa hypistelen siemenpusseja ja nettiselaimessa on aika usein auki erään puutarhan valikoima. Kevätistutuksia, niitä saadaan vielä tovi odottaa. Mutta hei, ei mene enää pitkään, kun saa upottaa sormet multaan tuolla takapihalla.

Olen viimeisen kuukauden aikana vastaillut neljään eri kyselyyn bloggaamisesta. Yksi on koskenut kaupallisia yhteistöitä, mutta kolme on koskenut bloggaamista ammattina yleensä. Kirjoittamista, valokuvaamista ja sitä, mikä on pitkään blogia pitäneen salaisuus. Neuvoja aloittelevalle bloggaajalle. Mikä on se kantava voima, mikä pitää blogin hengissä. Jep, intohimoa tottakai pitää olla, mutta mitä enemmän olen asiaa ajatellut, niin se kantava voima on sama kuin mikä elämässä yleensäkin. Ystävällisyys ja aitous.

En ehdi enää juuri paljoa lukemaan blogeja, mutta tarpeeksi, jotta olen huomannut blogien kommenttikentässä muutoksen. Ihan jo senkin muutoksen, että enää kommentteja ei tule niin paljon blogiin. Instagramin feediin ja dm:een sitäkin enemmän. Mutta se, toisaalta erittäin huolestuttavakin muutos, jonka olen huomannut on ensinnäkin kommentteihin vastaamattomuus. Tiedän, että itsellänikin saattaa hyvin mennä ohi varsinkin vanhempiin postauksiin tulleet kommentit, enkä todellakaan jätä tarkoituksella vastaamatta. Vaan vahingossa ja haluan uskoa, että ne vastaamattomat kommentit kommentibokseissa ovat osin vahingossa jääneet muillakin vastaamatta.

Itse ajattelen asian niin, että koska suurin ilo bloggaamisessa tulee juurikin vuorovaikutuksesta, niin totta kai vastaan hänelle, joka kommentin jättää. Nykyajan kiireisessä maailmassa, kun kommentin jättäminenkin vie aikaa. Jos kommentoija on ottanut omasta ajastaan sen, että vastaa minulle blogipostaukseen, niin mun mielestä vähintä mitä voin tehdä, on vastata hänen kommenttiinsa.

Toinen asia, jonka olen kommenttikentissä huomannut on tietynlainen hyökkäysmentaliteetti. Puolin ja toisin. Nykyaikana, kun somessa on aika helppo anonyyminä kirjoitella mitä tahansa, niin välillä huomaa, että kommentti on kirjoitettu suodattamatta. Itselläni näitä hyökkääviä kommentteja ei oikeastaan ole tullut ja jos niitä tulee, niin yleensä ne ovat aiheesta. Oli hyökkäävä kommentti sitten aiheesta tai ei, niin somemaailmassa työtä tekevien pitäisi silti muistaa se, että hyökkäykseen ei kannata vastata hyökkäämällä ja aggressiivisella puolustuskannalla. Suodattaa pahimmat mölyt pois ennen kuin vastaa.

On hyvä osata ottaa vastaan erilaisia näkökulmia asioihin ja mielestäni ammatimaisuuden yksi piirre on se, että oli se kommentti sitten millainen tahansa, niin muistaa ystävällisyyden ja kunnioituksen. Koskaan ei voi tietää, mitä vastapuoli käy läpi. Kun on ystävällinen, niin ei voi mennä vikaan. En tarkoita sitä, etteikö omaa näkökantaansa tai itseään voisi puolustaa, mutta senkin voi tehdä nätisti ja korrektisti. Ystävällisesti perustellen.

Sellaisia ajatuksia keskiviikkoon. Piti kirjoittelemani teille pääsiäisjuttuja, mutta jätetään se toiseen päivään sitten. Työpäivät kun vaihtelevat, niin seuraavaksi on työpäivän ohjelmistossa keittiön ja ruokatilan siivous. Illalla on yhdet kuvaukset kyseisellä alueella, joten olisi suotavaa, että viikon varrella kertyneet postit, tyhjät pullot ja mädäntyneet banaanit olisi poissa silmistä 🙂

KIVAA KESKIVIIKKOA YSTÄVÄLLISESTI TOIVOTELLEN,