keskiviikko 13. toukokuun 2020

Hyppy tuntemattomaan…ja sen yli!

MOIKKA!

Huh, nyt se on aloitettu. Mikä niin? No matka kohti tuntematonta. Otin ratkaisevan hypyn ja nyt leijutaan välimaastossa. Odotellaan mitä tapahtuu. Luonteelleni ominaisesti ehkä hieman kärsimättömänä. Ajatuksissani olen jo tuntemattoman toisella puolella. Siellä, missä tuntematon on vaihtunut tavoitteeni saavuttamisen tuomaan hyvään oloon.

Viime kesänä Toscanan auringon alla ihanan ystävän kanssa juteltiin paljon. Elämästä ja kuolemasta. Siitä, mikä on merkityksellistä. Keskustelujen perusteella oma intuitioni tulevaisuuden suunnastani vahvistui. Kotiin tultuani hain opiskelemaan positiivista psykologiaa. Opintojen edessä mut valtasi valtava tiedonjano. Halusin tietää lisää. Miten lisätä jo hyvinvoivan ihmisen hyvinvointia positiivisen psykologian keinoin vielä entisestään? Miten kukoistaa? Miten saada oma elämä balanssiin? Mitkä ovat ne psykologisesti todistetut keinot, joilla mä olen noussut karikoista vahvempana kuin ikinä ennen? Miten löydän omat vahvuuteni ja miten voin käyttää niitä hyväkseni saavuttaakseni tavoitteeni? Miten ylipäätään saavuttaa asioita, joita haluaa saavuttaa? Miten suhtautua muutoksiin niin, että osaa ottaa ne kasvuprosesseina?

Positiivisen psykologian tieteenalan osa-alueet tukevat sitä hyvinvointikäsitystä, joka minulla on. Näistä janoan tietää vielä lisää. Luulisi ravinnon, liikunnan ja levon olevan meistä jokaiselle piece of cake, mutta miksi sitten niin moni meistä voi huonosti? Itsekin tiedän, miten voida hyvin, mutta miksi sitten aina välillä lipsun niistä itse itselleni hyväksi havaitsemistani jutuista. Se mikä sopii toiselle, ei sovi kaikille. Haluan oppia tietämään kattavasti eri vaihtoehdoista.

Ennen kaikkea – haluan auttaa ihmisiä voimaan hyvin niin yksilötasolla kuin kenties tulevaisuudessa ryhmävalmennustenkin myötä. Sen takia hain koulutukseen, josta saan tähän valmiudet. Valmiudet uuteen ammattiin.

Silloin parikymppisenä visioni oli selvä; musta tulee piinkova businessnainen. Ahmin Talouselämästä osakekursseja, uppouduin markkinoinnin syventävillä tunneilla postmodernismiin ja opettelin yritysjuridiikan tunneilla ulkoa pykäliä, joiden sisältö ei kuitenkaan minulle avautunut. Eikä tuo koulutus ole suinkaan mennyt hukkaan. Olen päässyt soveltamaan teoriaa käytäntöön pian kahdenkymmenen vuoden ajan. Ja uskokaa tai älkää, nauttinut joka hetkestä. Osannut ottaa oppimisen kannalta myös ne yöttömät yöt, kun miljoonaa euroa hipova yrityslaina kolkutteli takaraivossa ja myyntisaatavat näyttivät huolestuttavilta.

Mutta kuitenkin sisimmässäni olen halunnut vielä enemmän. Kenties jotain henkilökohtaisempaa ja tietyllä tapaa syvällisempää. Kirjoitin kalenteriini taannoin tavoitteekseni työrintamalla: ”Tehdä sellaista työtä, joka palkitsee sisäisesti. Jonka avulla pystyn auttamaan muita. Jossa saan itse päättää työaikani. Lomailla, kun haluan ja tehdä töitä silloin kun haluan.” Tietynlainen omaehtoisuuden tai autonomian halu on poikinut mielessäni jo pitkään. Haluan olla oman itseni pomo. Aluksi pelästyin hieman tätä ajatusta. Tarkoittaako tämä, että joudun luopumaan perheyrityksestämme? Ei, vaan minulle mahdollistettiin molempien yhdistäminen. Yrityksen perustaminen blogin ympärille oli ensimmäinen tavoite, jonka saavutin koskien autonomiaa. Blogityössä saan painaa hommia niin paljon kuin haluan, mutta pystyn myös lomailemaan silloin kun haluan.

Ehkä se on tämä kaikin tavoin poikkeuksellinen kevät, joka on saanut kartoittamaan vaihtoehtoja. Työrintamalla tulee olemaan osaltaan muutoksia, jotka vaikuttavat toimeentulooni merkittävästi. Pitää olla varasuunnitelma niin, että ei jää tyhjän päälle tulevaisuudessakaan.

ID

Hyppy tuntemattomaan tarkoittaa omalla kohdallani valtaisaa riskin ottamista (myös taloudellisesti),  kipeiden asioiden läpikäymistä ja luopumista jostain (kahdessa työssä on tarpeeksi ja tiedostan, että kolmea työtä en pysty täydellä sydämellä tekemään) sekä sen asian käsittelyä, että en ole epäonnistunut halutessani jotain muuta. Aina olen kuunnellut sisäistä ääntäni ja usein valinnut oikein. Toivottavasti nytkin ♥ 

ILOISIN JA TAVOITTEELLISIN KESKIVIIKKOTERKUIN,

PS. muutos ruokkii muutosta. Ainakin mun kohdallani. Seuraavana muutoskohteena tosin vähän kepeämpää 🙂 Nimittäin olkkarin järkän pyörittämistä olen jälleen miettinyt. Hitsi vie, että tykkäsin sohvista tuollain vastakkain.


tiistai 12. toukokuun 2020

Onko ikuista rakkautta olemassakaan?

HEIPPA TIISTAIHIN!

Mä kuulkaa mietin näitä rakkausjuttuja aika usein, romantikko kun olen. Viikonloppuna meinasin pakahtua rakkauden tunteesta. Jälleen kerran. Siinä klapikoneen vierellä, hikisen moottorisahaa heilutelleen miehen rinnalla mietin, että aika paljon saisi tapahtua, että rakkaus tuosta vain loppuisi. Pohdin myös, että kuinka sitä ei ole edes kyseenalaistanut ikuisen rakkauden ”myyttiä” näiden 18 vuoden aikana. Siis sen jälkeen, kun ne alun särmät oli hiottu pois.

Onko ikuista rakkautta olemassakaan? Mä muistan nuorempana divareissa roskaromaaneja ostaessani aina ensin katsoneeni kirjan loppuun. Jos siinä mentiin naimisiin, niin se pääsi kassan kautta mukaani 😀 Uskoin ikuiseen rakkauteen sinisilmäisesti. Hyvin nopeasti illuusioni ikuisesta rakkaudesta kuitenkin romuttui. Tuli pari ”ei-niin-ikuista” rakkautta. Ja hei tiedättekö – hyvä niin! Sillä nuo ei-niin-ikuiset rakkaudet eivät edes jälkikäteen tuntuneet ikuisilta rakkauksilta.

Mistä ikuisen rakkauden tunnistaa? Me treffaattiin tuon porkkanaparran kanssa muistaakseni toista kertaa, kun ajattelin siinä sohvalla häntä katsoessani, että vitsit tuossa olisi hyvä isä mun lapsille 😉 En tiedä oliko se juuri se ensimmäinen merkki mahdollisuudesta ikuiseen rakkauteen. Eihän me oikein edes tuossa vaiheessa tunnettu toisiamme. Mulle ikuinen rakkaus ilmenee kaikin puolin hyvänä olona. Turvallisuuden tunteena. Sellaisena, josta turhat kikkailut on karsittu pois. Ja sellaisena, joka osin menee omalla painollaan eteenpäin, sillä molemmat osapuolet tuntevat toistensa mieltymykset ja halut.

Ikuisessa rakkaudessa arvot kohtaavat ja kemiat klikkaavat. Sukat pyörivät jalassa ilman, että sen eteen joutuu hirmuisesti tekemään töitä. Aina sanotaan, että parisuhdetta pitää hoitaa. Totta tuokin, mutta parasta parisuhteessa on se, kun tavallisessa arjessa tekee asiat niin, että rakkaus kukoistaa ilman romanttisia viikonloppureissuja Pariisiin. Kyllä mun täytyy kaikkien näiden vuosien jälkeen todeta, että vaikka se alun ensirakkaus oli ihan jäätävän kivaa, niin kyllä se rakkaus on näin 18 vuoden jälkeen vielä kivempaa.

Äitienpäivänä muisteltiin, että 18 vuotta sitten äitienpäivänä oli superlämmin. Käytiin ensin miehen puolen suvun kanssa äitienpäivälounaalla ja sitten pyöräiltiin meidän porukoille. Kikatettiin siinä pyöräillessämme, että taidetaan olla vähän hulluja. Kuka vie poika/tyttöystävänsä näytille reilun viikon tapailun jälkeen ja vielä äitienpäivänä. Hulluja, mutta onnellisia. Yhdessä. Se on sitä ikuista rakkautta ♥ 

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,


sunnuntai 10. toukokuun 2020

Millainen äiti olen?

IHANAA ÄITIENPÄIVÄN AAMUA!

Vielä on tuoreessa muistissa ne ajat, kun äitienpäivänä piti esittää nukkuvaa. Kun sänkyyn kannettiin tarjotin, jossa oli kaksi itse askarreltua korttia. Kun  kyynelhanat aukesivat sillä sekunnilla kortit nähdessäni.

Äitienpäivä herkistää, vuosi toisensa jälkeen. Päällimmäisenä on jälleen tänä äitienpäivänä kiitollisuus ja onnellisuus. Onnellisuus, jota viimeiset viikot ovat ruokkineet. Olen saanut pitää mun rakkaimmat pikkunaperot kotona. Nähnyt heitä enemmän kuin pitkään aikaan.

Sen lisäksi, että mulla on maailman rakkaimmat lapset, joiden ansiosta saan tätä juhlapäivää viettää, on mut kasvattanut tällaiseksi kuin olen, maailman rakkain äiti. Mun suurin tavoite äitinä on olla yhtä hyvä ja rakastava äiti kuin mitä mun äitini mulle oli. Antaa lapsille niin hyvät eväät elämään, että pärjäävät. Tapahtui mitä tahansa. Antaa sitä rakkautta ylitsepursuavasti.  Se kun ei mene koskaan hukkaan. Rakastaa rajoilla ja läheisyydellä.

Jos vertaan suhdettani oman äitini kanssa, näen mun ja tyttöjen väleissä hyvin paljon samaa. Sellaista mutkattomuutta ja vaivattomuutta, sanatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ihan äärettömän määrän rakkautta. Siinä missä me saatiin mun äidin kanssa ihan jäätäviä kikatuskohtauksia, huomaan kikattavani tyttöjen kanssa tämän tästä. Välillä joudutaan keräilemään itseämme kaupan parkkipaikalla autossa istuen kauankin, ennen kuin voidaan astua kauppaan. Yksikin väärä sana tai katse, niin koko kikatusrumba alkaa alusta. Niin se oli äiskänkin kanssa aikoinaan.

Haluan äitinä olla lempeä. Mutta tietyissä asioissa tiukka. Olen hyvin tarkka käytöstavoista ja kohteliaisuudesta. Kotona voi olla välillä vähän rääväsuu ja päästellä suustaan sammakoita, turvallisin mielin, mutta vieraiden ihmisten kanssa vedetään suu suppuun ja käyttäydytään. Ei sillä, en muista kertaakaan sanoneeni omille vanhemmilleni pahasti. Enkä ole kertaakaan saanut niitä kuuluisia haistatteluita meidän nuoriltakaan.

Eihän se äitiys aina helppoa ole ollut. Meillä on tytöillä vajaa kaksi vuotta ikäeroa ja siinä, missä toinen kärsi kahden vuoden uhmasta ja herätteli öisin sata kertaa, herätteli toinen koliikkikipujensa kanssa samaan aikaan. Tuohon aikaan mies reissasi yli puolet vuodesta ja pyöritin palettia kotosalla. Isovanhempien apu oli korvaamaton.

Näin jälkikäteen osaan arvostaa tuota aikaa, jonka vietin kolmistaan tyttöjen kanssa. Meistä hitsautui ihan älyttömän vahva tiimi. Käytiin seurakunnan muskarit, avoimet kerhot sun muut kolmistaan. Leikittiin lähipuistossa, jossa ei tuolloin muita näkynyt. Lähdettiin sadepäivänä kuluttamaan aikaa marketteihin. Toinen kärryissä istuen ja toinen turvakaukalossa nukkuen. Tehtiin ruokaa, toinen syöttötuolissa katsoen ja toinen rintarepussa jokellellen. Me oltiin aika erottamattomat jo silloin.

Äitiys on kunniatehtävä. Sellainen elämän mittainen projekti, jossa ei paljoa palvelusvuosi- tai vuorotyölisillä koreilla. Mutta sellainen, joka palkitsee joka ikinen päivä. Kulminoituen lottovoittoon kerran vuodessa. Toukokuun toisena sunnuntaina. Jälleen tänä sunnuntaina mun sydän murtuu heidän puolestaan, ketkä kovasti haluaisivat olla äitejä, mutta eivät syystä tai toisesta ole unelmaansa vielä saavuttaneet. Äitiyttä, niin kuin ei elämässä mitään, tule ottaa itsestäänselvyytenä.

Mä huikkasin tuossa tytöille tätä postausta kirjoittaessani, että kertoisivat muutamalla sanalla, millainen äiti olen. Ette ikinä arvaa vastausta? No tyypilliseen tapaan olen kuulemma nolo. Hei, pointsit siitä – äititehtävä on kunnialla suoritettu 😉 Ei siihen sanoja tarvita kertomaan millainen äiti olen. Se riittää, kun toinen painaa päänsä olalleni tai punkeaa ihan liki istumaan sohvalla. Ottaa käsikynkästä kauppareissulla kiinni tai kutittaa takaapäin jenkkakahvoista. Pyytää mua pelaamaan yatzya tai huutaa illalla peittelemään. Mun rakkaat, kiitos kun saan olla teidän äiti

Ihanaa äitienpäivää!


perjantai 08. toukokuun 2020

Muutama ajatus

HEI IHANAT!

Elämme vaikeita aikoja, siitä ei pääse mihinkään. Mä ainakin huomaan, että mulla on tällä viikolla ollut havaittavissa tietynlaista koronaväsymystä. Jopa mä peruspositiivisena ihmisenä olen saanut tehdä töitä sen eteen, että en ajattelisi ”Eikö tämä koskaan lopu?”. Ei ole suinkaan tarkoitus, että me porskutamme tämän poikkeuksellisen ajan läpi täynnä yhtä posia ja kaikesta selviää -asenteella. Mä ainakin koen, että tämä aika on ihan älyttömän hyvä elämänkoulu. Elämänkoulu mihin? Itseensä tutustumiseen. Usein kuulee sanottavan, että joku tuntee itsensä läpikotaisin. Voin rehellisesti myöntää, että mä olen opetellut tuntemaan itseni vuosien varrella, mutta voi kuulkaa – paljon on vielä työn sarkaa. Itsensä tunteminen tällaisena aikana korostuu entisestään muun muassa tunteiden tiedostamisen myötä.

Kun huomaat epämiellyttävän ajatuksen valtaavan mielesi, niin mitä teet? Dr. Siegelin tutkimuksista löytyy varsin mielenkiintoista luettavaa tunteista ja siitä, kuinka epämiellyttävätkin tunteet ovat kokonaisuuden kannalta ratkaisevassa asemassa. Jos huomaa ajattelevansa tai tuntevansa negatiivisesti sitä helposti ajattelee epäonnistuneensa. Mutta on todettu, että negatiivisten tunteiden tunnistaminen on jo puoli voittoa; kun on tietoinen negatiivisistakin tunteista, on paremmat mahdollisuudet hallita niitä.

Tärkeää tässä ajassa on hyväksyä myös ne epämiellyttävätkin tunteet, tunnistaa ne ja siirtää ne hellästi syrjään. Dr. Siegelin mukaan yksi tunne pysyy vallitsevana noin 90 sekuntia, mikäli emme ruoki tuota tunnetta. Jos ruokimme sitä ja paneudumme siihen rypemään, siitä tulee huomattavasti pidempikestoinen. Epämiellyttävien tunteiden kanssa vellominen aiheuttaa helposti lumipalloefektin. Itse koen näitä kärpäsestä härkäsestä -tunteita usein yöaikaan, jos herään ja mielen päälle pyrkii epämiellyttäviä ajatuksia.

Miten saan siirrettyä ne sellaiset tunteet syrjään, joita en halua ruokkia? Mitään vippaskonstia tähän ei ole, mutta yksinkertaisuudessaan mielenhallinnan avulla. Esimerkiksi keskittymällä hengittelemään. Tuntemaan miten ilma tuo tilaa kehooni. Miten uloshengittäessä päästän kaikki ajatukset pois. Tuossa hetkessä palautan usein mieleeni myös yhden oivalluksen, joka mielestäni kiteyttää koko itsetuntemisen ja -hallinnan mielettömän hyvin:

The outer situation of your life and whatever happens there, is the surface of the lake.
Sometimes calm, sometimes windy and rough.
Deep down, however, the lake is always undisturbed.
You are the whole lake, not just the surface.
– Eckhart Tolle

Pyrin myös miettimään, että miksi joku tunne on noussut mielen päälle. Mikä oli se syy, että se tuli just tuossa paikassa. Mitä se yrittää kertoa mulle?

Tulevaisuus on monelta eri kantilta katsottuna epävarma. Hyvin monella meistä. Ihmismieli lähtee helposti vaeltamaan kauhukuviin siitä, millaisena maailma kaiken tämän jälkeen näyttäytyy. Mä olen opetellut tekemään töitä itseni kanssa sen suhteen, että pyrin aina kun mahdollista elämään tässä päivässä. Varsinkin, mitä tulee epämiellyttäviin tulevaisuuden pohdintoihin. Ne sellaiset miellyttävät ja hekumalliset tulevaisuuden pohdinnat kyllä sallin itselleni. Koska huomisesta emme tiedä, niin miksi emme nauttisi tästä hetkestä täysillä?

Huomaan, että sitä hakeutuu tekemään itselleen tärkeitä, merkityksellisiä, juttuja näinä poikkeusaikoina. Aivan kuin minuun olisi asennettu ohjelmisto, joka olisi nyt kytkenyt päälle ”Tee sellaisia asioita, jotka tuntuvat hyvältä” -vaihteen. Ihmissuhteiden on todettu olevan merkityksellisen elämän kannalta tärkein osa-alue. Niitä on tullut vaalittua viime aikoina vielä entistä enemmän. Itselläni merkityksen tiellä suurta osaa näyttelee myös transsendenttiset kokemukset. Luonnosta haltioituminen ja mindfulness muun muassa.

Osallistuin kolme viikkoa takaperin Frank Martelan ilmaiswebinaariin siitä, kuinka elää merkityksellistä elämää. Frank totesi, että usein silloin ihminen alkaa elää merkityksellistä elämää, kun hän tajuaa oman kuolevaisuutensa. Tähän kohtaan tekisi mieli painaa sellaista pause nappia ja kehottaa teitä pohtimaan tuota lausetta. Mitä se teille merkitsee? Avautuuko se, miten oman kuolevaisuutensa tiedostaminen auttaa meitä elämään merkityksellisempää elämää?

Se on karu, hyvin karu tie, kokea elämän hauraus ja oma kuolevaisuutensa konkreettisesti sairastumalla itse vakavasti tai menettämällä läheisen ihmisen. Jos jotain positiivista tuosta yrittää hakea niin sen, että aika usein se laittaa ne kuuluisat elämän palaset paikoilleen. Sitä tajuaa oman kuolevaisuutensa kenties ensimmäisen kerran elämässä. Ainakin mulle kävi näin. Yhtenä joulukuisena yönä vuosia sitten elämäni kirkastui. Samalla, kun ihan pohjaton suru astui sisään, tajusin mikä tässä elämässä on tärkeää.

Oma ja muiden hyvinvointi. Se, että saan tehdä itselleni mieluisia juttuja. Tuoda iloa, lohtua, toivoa ja valon säteitä muiden elämään. Kulkea omaa elämän polkuani kohti sellaista päämäärää, jonka olen itse omien arvojeni mukaan valinnut. Elää omaa elämääni, ei muiden. Kun kulkee omaa valitsemaansa polkua, on myös paljon vahvempi ulkopuolista painetta kohtaan. Tietää, että tämän polun mä olen valinnut, se vastaa mun arvojani ja mun on hyvä olla tässä. Ihan sama, mitä muut siitä ajattelevat. Toisaalta taas, kun on löytänyt sen oman juttunsa ja sisäisen rauhan, sitä on alkanut toivomaan myös muille ihmisille pelkkää hyvää. Se, mihin aikansa kuluttaa on pitkällä aikavälillä ratkaisevaa.

Oman kuolevaisuuden ymmärtäminen on auttanut myös sisäistämään tuon aiemmin kirjoittamani Eckhart Tollen mietteen. Ymmärrys on tuonut sellaisen sisäisen rauhan, jota on vaikea selittää. Se on antanut perspektiivin elämään ja osaltaan halun karsia kaiken turhan pois. Tietynlaisen varmuuden siitä, että vaikka kuinka tuolla järvellä tyrskyisi, niin niin se ei ole lopullista. Tätä olen koittanut itselleni tällä viikolla kertoa. Yrittänyt myös sopeutua ajatukseen, että se, mikä oli aiemmin epänormaalia voi kenties olla tulevaisuuden normaali.

Rutiinit ja tutut jutut ovat auttaneet juurruttautumaan vahvemmin elämän syrjään kiinni. Se eilen esittelemäni äidin reseptillä leivottu britakakku ja tieto siitä, että töiden jälkeen pääsee perusperjantaipuuhiin mökille. Eli  saunan lämmittämiseen ja Rig 45 -sarjamaratoniin. Ja hei, kuinka iloiseksi voi ihminen tulla vauvauutisista (ehei, ei omistani) näinä poikkeusaikoina – vahvin osoitus siitä, että elämä jatkuu 🙂

PERJANTAITERKKUSIN,


torstai 07. toukokuun 2020

Kesän suosikkikakkuni, vuodesta toiseen

…nimittäin britakakku!

HEISSUN!

Mitä teille tulee mieleen makeista mansikoista, kermavaahdosta ja marengista? Pavlova? Jep, mutta heti sen jälkeen britakakku, eikö? Mä en muista, että meillä kotona äiti olisi kesäisin ikinä leiponut mitään muuta kakkua kuin britakakkua. Poiminut siihen päälle pieniä kauniita orvokin kukkia kotipihan kukkaistutuksistaan ja laittanut kakun tarjolle ruokapöytään omenapuun alle.

En ole päässyt omien britakakkujen mauissa lähellekään äiskän tekemää, vaikka samalla ohjeella olen pääosin tehnytkin. Ehkä se on se äitien ”magic touch”, joka pätee britakakuissakin.britakakku britakakku britakakku

Britakakku on myös yksi miehen suosikkikakuista ja alkuviikosta miehen synttäripäivän kunniaksi nautimme jälkkäriksi tämän kesän (toukokuu on mulle kesäkuukausi) ekaa britakakkua. Tai Britannia-kakkua niin kuin pikkuisempi kakkua nimitti 😀 Yhtä kaikki, oli nimi mikä tahansa, niin britakakku maistuu aina taivaalliselle.

Vadelma-mansikkabritakakku

pohja
125 gr voita
1 dl sokeria
3 keltuaista
1 1/2 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl maitoa

marenki
3 valkuaista
1 1/2 dl sokeria
1 tl vanilliinisokeria

täyte
2,5 dl kuohukermaa vaahdotettuna ja sokerilla makeutettuna
mansikoita
vadelmia

1. Laita uuni kuumenemaan 175 asteeseen.
2. Vaahdota voi ja sokeri
3. Lisää keltuaiset voimakkaasti sekoittaen ja viimeiseksi vuorotellen
jauhot, joihin leivinjauhe on sekoitettu, ja maito.
4. Valmista marenki.Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää sokeri ja vanilliinisokeri vähitellen.
5. Levitä taikina lastan avulla uuninpellille leivinpaperin päälle hieman pitkän malliseksi pohjaksi. Levitä marenki raa’an pohjataikinan päälle kokonaiseksi levyksi. Lisää halutessasi mantelilastuja.
6. Paista uunin keskiosassa noin 20-25 minuuttia, kunnes pohja on kypsä ja marenki kauniin ruskea. Pohjataikina jää hieman kostean tuntuiseksi. Jäähdytä hyvin.
7. Vatkaa kerma ja sokeri paksuksi vaahdoksi.
8. Leikkaa kakkupohja kahtia (tai kolmeen osaan) ja irrota veitsellä leivinpaperista.
9. Nosta toinen puolisko kakkuvadille pohjaksi ja levitä kermavaahto, vadelmat ja mansikat päälle.
10. Nosta toinen pohjapuolisko täytteen päälle.
11. Koristele marjoilla ja esimerkiksi yrteilläbritakakkubritakakkubritakakku

Meillä äiti laittoi välillä britakakun väliin myös raparperihilloketta. Hapokas raparperi toimii loistavasti makean marengin ja kermavaahdon kanssa 🙂 Nyt tytsyjen kanssa kohti kukkakauppaa…josko paleltuneiden pelargonioiden tilalle ostaisi orvokkeja!

AURINKOISIN TORSTAITERKUIN,