HELLUREI IHANAT!
Olo on kuin maratoonarilla, tosin omaan askelmittariin taisi tänään tulla vain 41 kilometriä vähemmän matkaa 😉 Koko viikonlopun se painoi takaraivossa; tämänpäiväiset kotimme kuvaukset. Myyntikuvaukset. Eilen mietimme, että pitäisköhän. No ei saatu aikaiseksi. Pelattiin lautapelejä ja katsottiin leffaa. Hyvinhän mulla on huomenna aikaa, taisin sanoa. En valehtele yhtään, jos sanon, että tein töitä aamukasista iltapäiväkahteen, jotta sain kotimme ”stailattua”. Vaikka se kuvissa täällä bloginkin puolella on näyttänyt ihan kivalta, niin varsinkin lastenhuoneita ja keittiötä tuli karsittua ihan älyttömän paljon. Lisäksi sitä alkaa loppujen lopuksi jynssäämään hammasharjalla kaakelinvälejä ja ruokasoodalla pinttyneitä likoja. Ja hei, päätinpä sitten maalata yhden jalkalistankin, josta oli maali päässyt halkeilemaan. 
Räpsin ennen kuvaajaa ”muutaman” kuvan itsekin. Mutta, nyt on hienot kuvat otettu myös ammattilaisen toimesta. Kunhan asuntomme tulee myyntiin, niin voin vinkata teille siitä täällä. Ensi sunnuntaina on näillä näkymin ensiesittely, mutta voipi olla, että jo joku ilta tulevat ensimmäiset innokkaimmat katsomaan kohdetta. Voi jumpe, meillä taisi olla silloin aikaisemmin juttua siitä, että mikä on kodin oikea arvo. Kun ei niille muistoille ole rahassa mitattavaa arvoa. Eikä ne muistot välity eteenpäin. Joten pitää vain luottaa, että löytyy se yksi ostaja, joka haluaa kodin tältä alueelta. Meidän kadulta tulee todella harvoin asuntoja myyntiin ja jos tulee, niin ne ovat pääasiassa vanhoja rintamamiestaloja. Tällaisia kuin meillä ei juuri ole. Meillä on pieni taloyhtiö, vain neljä asuntoa. Talot ovat ns. erillistaloja, vaikka ovatkin kytketty naapuriin ulkovarastoistaan. Tällä kadulla on toinen samantyylinen talokompleksi, mutta muuten on vanhoja omakotitaloja tai rivareita. Tai sitten ihan präniköitä rivareita, joiden hinta menee jo lähemmäs miljoonaa.
Asuntojen myyntihän perustuu aika pitkälti myös mielikuviin. Sytyttelin kynttilöitä sinne tänne, laitoin takkaan tulen ja tein pienen kattauksen ruokapöytään. Ostin tuoreita yrttejä keittiön tasolle ja vaihdoin astiapyyhkeet. Ajattelin, että miltä kotimme näyttäisi ulkopuolisen silmin ja yritin nähdä ne kotimme vahvuudet sekä korostaa niitä. Kovin olemme toiveikkaita myynnin suhteen. Pitäkäähän tekin peukkuja! 🙂 Maalis-huhtikuulla olisi tarkoitus sitten kantaa tavarat tuonne uuteen kotiin. Ihan järkyttävän nopeaahan tuo aika menee, joten pitänee alkaa pakkailemaan. Matka ei ole pitkä, mutta sitäkin ärsyttävämpi. Mitään muuttopalvelua kun ei todellakaan viitsi ostaa, niin kannamme huonekalut tuon vajaan sadan metrin matkan. Paitsi tuon pianon, sille täytyy löytää ostaja.
Kyllä se kuulkaas siitä, muutos on aina hyvästä. Huh, vaikka tällä hetkellä tuntuu, että on hilppasen monta muutosta meneillään.
Vierivä kivi ei sammaloidu…vai miten se meni? 😀
MAANATAITERKUIN,
Tämän postauksen kuvat on otettu päivänä, jolloin ei ollut ihan näin pimiää. Päivänä, jolloin muutin sohvat taas l-asentoon. Arvatkaas minkä takia? Jep, että se joulukuusi mahtuu paremmin. Kuten kerroinkin, niin suuntaamme pohjoiseen vasta joulupäivänä. Lasten ehdoilla mennään ja lapset haluavat olla jouluaaton kotona. Pidetään sitten oikein kunnon sukujoulu täällä meillä. Toin mökiltä mukanani sunnuntaina jo pienen kuusenoksan. Yllättävästi se toi jo joulumieltä. Kuten myös se seikka, että pastellinväriset tyynyt sohvilta joutuivat hetkeksi säilöön. Kaivetaan ne taas esiin tammikuulla, kun aletaan menemään kohti kevättä. 
Mutta se mikä on tänään tuonut ihan älyttömän paljon joulumieltä on yksi pieni puhelinsoitto. Huomasin Tampereen ostetaan/myydään/annetaan/vaihdetaan palstalla ilmoituksen, jossa etsittiin koko kodin irtaimistoa äidille ja kahdelle lapselle. Empimättä laitoin viestiä, että meiltä liikenee keittiötavaraa, leluja, lasten huonekaluja ja vaikka mitä. Olemmekin miettineet, että minne nuo kaikki tavarat mummulasta saisimme sijoitettua. Perjantaina eräs elämän lähtökuopista pakon edessä ponnistava nuori äiti tulee pienten lastensa kanssa mummulaan kylään. Katsomaan, olisiko siellä jotain tavaraa, joka auttaisi elämänsyrjään kiinni. Olen niin onnellinen. Onnellinen, että saan auttaa. Onnellinen, että kaikella on tarkoituksensa. Että asiat tapahtuvat niin kuin ne tapahtuvat. Niistä pienistä merkeistä. Meidän oli tarkoitus viedä nuo tavarat Pelastusarmeijalle, mutta emme ole saaneet aikaiseksi. Tänään puhelinsoiton jälkeen tajusin, että näin se äitikin olisi tehnyt. Antanut tavarat, joita ei tarvitse, niitä kipeästi tarvitseville. 
Kuvia jälleen tuolta aivan ihanasta ja kotoisasta kodista. Huomaatteko jotain tuttua? Jep, mummulasta valkoinen vitriini pääsi veljen perheen olkkariin ja itse asiassa mummulan sohvatkin sopivat tuonne kuin nenä päähän. Harmillisesti sohvista ei ole juurikaan kuvia. Veljen vaimolla on sisustussilmä kohdillaan. Tykkään koko kokonaisuudesta, mutta varsinkin ihanista asetelmista. Ja jostain kumman syystä tuolla veljen perheellä viherkasvitkin kukoistavat vuodesta toiseen. Toisin kuin meillä. Kröhöm, oliivipuuni on jälleen ottanut jostain nokkiinsa 😉 Mökiltä raahasin kotiin taljoja ja koreja. Josko sitä huomenna ehtisi kotiakin sisustaa hieman. Olkkarissa pitänee pyöräyttää vähän taas järjestystä niin, että joulukuusi mahtuu. Alunperin meillä oli tarkoitus lähteä Pyhälle jouluksi, mutta lapset ovat sitä mieltä, että haluavat olla serkkujensa kanssa jouluaaton 
