HEISSULIVEI,

ja kiitos kullannuput jälleen lohduttavista viesteistänne, niin eiliseen postaukseen kuin sähköpostiinkin. Se todella lohduttaa, kun tietää ettei ole yksin asian kanssa. Se, että joku muu käy tai on käynyt tätä samaa tuskaa läpi tuntuu toisaalta myös kovin karulta. Kenellekään en soisi surua enkä epätoivoa. Kenellekään en soisi lähipiiriin tai itselleen tuota maailman kettumaisinta tautia nimeltä syöpä. Muistan joskus lapsena kuunnelleeni äiskän ja iskän puheita ja mieleeni on jäänyt lause ”Onneksi meidän suvussa ei ole syöpää.” Little did they know. Syvä vääryys on se, että äidin ymmärrys on tänään vielä parantunut eilisestä. Tiedostaa epätoivoisen tilanteen. Reagoi lapsenlapsista puhuttaessa itkien ja reagoi itkien, kun sanotaan heipat. Ei pysty kommunikoimaan muuta kuin itkien. Mä olen alkanut miettimään, että onko se elämisenarvoista elämää. Ja toisaalta, kun ihmisen ymmärrys kuitenkin toimii noinkin paljon, niin onko oikein lopettaa nesteytystä ja päättää elämä sitä kautta. Ihan hirmuisen vaikeita asioita. Asioita, joiden kanssa tulee painittua vielä monta kertaa. Oli se päätös sitten mikä tahansa. Kunpa sen osaisi tehdä niin, ettei jäisi sijaa jossitteluun. Kunpa osaisi tehdä sellaisen päätöksen, joka olisi äidille helpoin. Äidin tahto on ollut se, että keinotekoisesti elämää ei tule jatkaa. Onko nesteytys keinotekoista? Äsh, täytyy jutella vielä lääkärin kanssa.

Huomaan kaipaavani arkeen tällä hetkellä paljon sitä hömppää tasapainottamaan elämää. Sisustusjuttuja ja ruokalehtien selailua. Viinilasillista iltaisin. Shoppailua. Jep, minä antishoppailuihminen olen kuulkaas viimeisen viikon aikana innostunut shoppailusta. Tänään vietettiin nelisen tuntia shoppailen veljen vaimon, hurmurikummipojan ja kahden prinsessan kanssa. Sellaisia pikkujuttuja vain tuli ostettua, mutta ne toivat hyvää mieltä. Tunneshoppailua sitten vissiin tämä tälläinen. Tunnepuolen juttuja on myös raikas makuuhuone ja pedattu sänky. Ei ole mitään ihanampaa kuin sujahtaa saunanraikkaana puhtaisiin lakanoihiin. Mieluusti vielä sellaisten petivaatteiden päälle sujautettuna, jotka ovat olleet pakkasilmassa tuulettumassa. Tällä tuulella en kyllä mennyt petivaatteita tuulettamaan, mutta puhtaat lakanat vaihdoin. Taannoin kerroinkin teille, että ostin tuplalevyisen täkin meille päiväpeitoksi. Pikkuhiljaa olen miestä lämmitellyt, että josko otettaisiin tuo yhteiseksi peitoksemme. Mikäs siinä, saman peiton alla olisi mielestäni ihan mukava nukkua. Mutta ei, hän kaipaa kuulemma öisin omaa peittoa. Nyt mies on työreissussa, joten ostin tuohon päiväpeittoon pussilakanan. Saas nähdä huomaako kotiin tullessaan, että nukutaan saman peiton alla 😉 Tai huomaako, että hänen yöpöydälleen on eksynyt hempeitä pioneja. Tosin enpä mene takuuseen, että nuo tuosta lauantai-iltaan asti selviävät.

Meillä on yleensä ollut tässä vaiheessa vuotta se miehen työn puolesta järjestetty ihana avec-reissu Tanskaan, mutta tänä vuonna sitä ei järjestetty avec-muodossa. Ei sillä, että olisin edes päässyt lähtemäänkään. Elämä on tällä hetkellä holdilla reissujen suhteen ja kesälomasuunnitelmat on jäissä. Toisaalta, koti tuntuu tällä hetkellä maailman parhaimmalta paikalta. Turvasatamalta. Oma sänky todistaa reilun kymmenen tunnin unia. Sitä olen ihmetellyt, että miten pystyn nukkumaan kaikesta huolimatta niin hyvin. Illalla suljen silmät ja unta riittäisi vaikka kuinka ja paljon. Pari viime yötä ollaan nukuttu pikkuisemman kanssa pää samalla tyynyllä ja pariin otteeseen olen yöllä herännyt, kun pikkuinen käsi kietoutuu kaulani ympärille. Muistutuksena siitä, että elämä jatkuu ♥

KESKIVIIKKOTERKKUJA LÄHETELLEN,