Mitäs, jos tämä (ihana) helle olisikin tästä lähtien vallitseva olotila? Jos ei saisi enää ikinä kokea sitä vilua, joka pakottaa vetämään villasukat jalkaan ja kaivautumaan syvemmälle villapaidan syövereihin? Jos ei enää ikinä tuntisi syyssateen vihmovan poskilleen tai liian isojen kumppareiden lonksuvan jaloissa? Mitäs jos olisi aina vain valoisaa, ilman sitä joillekin masentavan pimeää marraskuuta?
Ihan vain äkkiseltään aloin tänä aamuna miettimään, että mitäs jos tämä meidän rakas maapallomme on niin sekaisin, että se on langettanut käristyskupolin päällemme ikuisiksi ajoiksi. Eikös olisikin kamalaa? Älkää käsittäkö väärin – rakastan hellekesää ja kesän lapsena kesä on ollut itselleni se suosikkivuoden aika. Mutta se inspiraatio ja palo elämään, se tulee niiden vähemmän hohdokkaiden vuodenaikojen ansiosta. Niiden, kun tietää, että ei hitto vie parempaa on vielä luvassa. Niiden, kun aamulla miettii, että antaisi mitä vaan keväisistä aamuista. Niinhän sitä sanotaan, että nauttiakseen auringosta, pitää oppia tanssimaan sateessa. Elämä ei voi olla yhtä kesää. Elämä ei voi olla yhtä juhlaa. Elämässä parasta on juuri se, että on niitä pimeitä aikojakin. Niitä, joiden jälkeen aurinkoiset päivät tuntuvat tuplasti paremmalta. Ja hyvä niin ♥
Tänään palattiin parin päivän kaupunkioleilun jälkeen mökille. Kaupungissa olo tukkoisena oli kovin tuskaista. Kuten tapoihin kuuluu, niin mulla alkoi just ennen lomaa viikko takaperin kesälenssu kurkkukivulla. Tässä välissä oli muutama parempi päivä, mutta tänään aamuyöllä heräsin taas jäätävään kurkkukipuun ja siihen, että ei saanut oikein nuhalta henkeä. Kaivoin lääkekaapista sellaisen droppiarsenaalin, että pöpöt tais pelästyä. Nyt on jo huomattavasti helpompi hengittää. Ehkä mökki-ilmasto osaltaan auttaa asiaan. Leppoisa iltatuuli ja se, että auringon eteen on parkkeerannut pari pilveä 🙂
Kuvat ovat viime syksyltä. Niihin palasin tänä aamuna kotosalla miettiessäni olkkarin järjestystä. Olemme päättäneet siirtää mustan senkin ruokahuoneesta olohuoneesen. Siihen omalle paikalleen. Mutta rymsteeraukset saa odottaa sitä syksyä. Tai ainakin viileämpiä päiviä. Mutta sitä ennen, nautitaan vielä tästä kesästä. Kesä 2018 jää muistoihin kesänä, joka tuntui hurjan pitkältä ja joka ei loppunut ikinä 😉
Olen tämän vuoden keväällä ja kesällä pohtinut täällä blogin puolella itsensä hyväksymiseen liittyviä asioita. Sitä, että on hirmuisen tärkeää hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Pohtinut asiaa myös siltä kantilta, miten saada asia välitettyä tarpeeksi ajoissa noille pienille, mutta jo teini-ikää lähestyville tytöillemme. Joiden elämässä jo nyt tuntuu ulkopuoliset paineet esimerkiksi pukeutumisen tai ajatusten suhteen. Kaupallisen yhteistyön myötä Prisman kanssa pääsin hieman jatkojalostamaan ajatuksiani aiheesta ja pohtimaan sitä, mikä oli se käänteentekevä asia omalla kohdallani. Milloin minä päätin, että tästä lähtien kuljen pää pystyssä? Uljaana ja itsevarmana. Milloin minä opin olemaan minut itseni kanssa? Miten pukeutumiseni kertoo tarinaani?
Vaikka täällä blogissa ja sosiaalisessa mediassa vilahtelee välillä hyvinkin itsevarma ja itseensä tyytyväisen oloinen Maria, niin eihän se aina näin ole. Kaikilla meillä on niitä päiviä, kun ei oikein oltaisi sinut itsemme kanssa. Mutta tänä päivänä voin todeta olevani kokolailla minut itseni kanssa. Näin ei aina ole ollut.
Teini-iässä, kun vartaloni muuttui, huomasin yhtäkkiä häpeileväni kurvejani. Tunsin itseni kömpelöksi ja tykkäsin pukeutua isoihin vaatteisiin. Sen ajan muodinmukaisiin ylileveisiin farkkuihin ja isoihin collegepaitoihin. Niin, että ne kaikki kurvit jäi sinne vaatteiden hellään huomaan. Tuntui, että koko ystäväporukka pukeutui samanlaisiin vaatteisiin. Olimme kuin samasta muotista veistetyt. Vaatteiden puolesta. Mutta myös mielipiteidemme vuoksi.
Vaikka meillä vanhemmat eivät juuri merkkivaatteista perustaneet eivätkä niitä mielellään olisi hinnan takia ostaneet, niin säästin kaikki saamani merkkipäivälahjarahat ja ostin merkkivaatteita itse. Mietin, että kalliiden merkkivaatteiden avulla saan enemmän hyväksyntää. Ihan kuin ne olisivat poistaneet sen teini-ikäisen Marian epävarmuuden peilistä katsottaessa. Hänen, kenen kasvonsa olivat raskaan pakkelikerroksen peittämät, etteivät teini-iän näppylät näkyisi. Kenen silmät verestivät liiallisesta piilolinssien käytöstä, sillä kukaan ei halunnut leimautua rillipääksi. Ei edes se Maria. Hänen, kenen luonnonkihara ja säkkärä hiirenhäntäletti hävetti niin paljon, että se pysyi suurimman osan ajasta visusti kiinni.
Onneksi oli merkkivaatteet, ajattelin. Ystäviä oli ympärillä paljon, mutta silloin en vielä ymmärtänyt sitä, että kyllä ne tosiystävät siinä vierellä pysyisivät, vaikkei paidassa ollut italialaisen muotiketjun kirjaimia brodeerattuina. Tai vaikkei farkkujen takataskuista ja punaisesta pikkulätkästä taskun kyljessä voinut päätellä farkkujen merkkiä. Välillä muistan hävenneeni äidin tai mummujen minulle ostamia vaatteita. ”Nämä ovat maitokaupasta ostettuja. En pidä!” Saatoin huudahtaa. Nyt kun voisin kertoa tuolle Marialle, että ”Kulta pieni, sieltä sinä pian ostat itsekin vaatteita.”
Tavattuani tuon unelmien aviomieheni muistan olleeni vielä suhteen alussa varsin epävarma. Reilu parikymppinen naisen alku, joka kuitenkin luuli että ollakseen tarpeeksi naismainen ja haluttava sitä pitäisi olla rakennekynnet, hiuspidennykset ja synteettistä ainetta olevat räpsyttimen jatkeet silmissä. Tuntui, että silloin kalenteri täyttyi jos jonkilaisista ripsi- tai kynsihuolloista. Muistan, että aiemmissa suhteissani en ollut juuri edes meikittömänä esiintynyt. Ensimmäistä kertaa tuon tapaamani nuoren miehen kohdalla huomasin vähän aikaa seurusteltuamme, että uskalsin olla vähitellen oma itseni. Enkä vain ulkoisesti, vaan myös sisäisesti. Tajusin, että minulla on omat ajatukseni. Mielipiteeni. Ja minulla on oikeus seisoa niiden takana. Erottua ehkä muusta maailmasta niiden takia välillä, mutta kotona opitut arvot ovat joitain, joita ei minusta saa poispyyhittyä.
Viimeisen silauksen itseni hyväksymiseen sain lasten myötä. Ymmärsin, että siinä missä aiemmin kulutin tuntikausia spinningissä tai salilla ollakseni muodollisesti pätevä ulkoisten standardien mukaan, oli ollut ihan hölmö lähtökohta koko touhulle. Innostuin liikunnasta lasten saamisen jälkeen uudelleen. Tällä kertaa ajatausmaailmani oli muuttunut. En liikkunut pelkästään vain sen takia, että röllykkä vatsanseudulta sulaisi vaan sen takia, että sain liikunnasta mahdottoman hyvän olon. Se ulkoisen habituksen muuttuminen oli toki vain positiivinen lisä. Joka sai vaatteet kuin vaatteet istumaan hyvin päälle.
Se, että vaatteet istuvat nätisti päälle on tärkeää. Se, että tuntee olonsa hyväksi ja mukavaksi tietyissä vaatteissa on tärkeää. En ole tällä hetkellä läheskään niissä mitoissa, missä vielä pari vuotta sitten olin, mutta olen oppinut rakastamaan itseäni juuri tällaisena kuin olen. Jopa sitä iän mukanaan tuomaa röllykkää, jota aina välillä yritän lenkkipolulla sulattaa 🙂 Kantamaan ostamani vaatteet ylpeydellä. Välittämättä siitä, mitä muut ovat mieltä. Oli vaihe, että kun minulta esimerkiksi blogissa kysyttiin jonkun vaatteen ostopaikkaa, että en kehdannut kunnolla sanoa mistä olin sen ostanut. Luulin, että olin jotenkin huonompi ihminen myöntäessäni, että maitokauppareissulla olin kulkenut alerekin ohi ja napannut mukaani tuon kyseisen vaatteen.
Tänä päivänä voin ylpeänä sanoa tekeväni vaatelöytöjä maitokauppareissulla. Ja myös ilomielin kertovani ostopaikan, jos joku sitä kysyy. Prisman valikoimista olen tehnyt löytöjä niin lapsille kuin itsellenikin. Yllätyn kerta kerran jälkeen Prisman vaatevalikoimasta ja vaikken enää kovin merkkiuskollinen olekaan niin superiloinen olin tässä taannoin huomatessani, että valikoimiin oli tullut muun muassa Ivana Helsingin, Neulomon ja Jackpotin vaatteita.
Kuvissa mökki-Marian päällä vilahteleva (ja kyllä, silitystä ehkä kaipaava, mutta ei anneta sen häiritä) kaunis sininen denim-mekko on Jackpotin Siv2 -mekko. Kauniisti laskeutuva denim on 100% tenceliä eli varsin ekologinen vaihtoehto. Musta Maria -trikootunika taas on Neulomon valikoimista. Sydämeni sykkii Neulomolle, sillä Nokia näyttelee molempien elämässä suurta osaa ja tällä hetkellä sydämeni on asian suhteen hieman raskas, sillä luin Neulomon konkurssiuutisista vain muutama päivä sitten. Toivotaan, että Nokian Neulomon taival vielä joskus jatkuu, sillä me todellakin tarvitsemme yrityksiä, jotka edistävät vastuullista tekstiili- ja valmisvaateteollisuutta Suomessa.
Ehkä se on se iän tuoma viisaus. Tai henkinen kasvu. Olkoon mikä hyvänsä, mutta niin onnellinen olen just tällaisena. Helpottaa huomattavasti elämää, kun on oivaltanut, että olen just hyvä tällaisena kuin olen. Koska se, että kelpaan itse itselleni on ainut asia, jolla on väliä. Muistakaahan se. Muistetaan rakastaa itseämme ja olla #minutitsenikanssa ♥
Pikaisesti tulin tallentamaan muistoja tänne sähköiseen mökkipäiväkirjaani ennen saunaan menemistä 🙂 Sellaisia, joihin palata talven pimeillä. Ja toki lähettelemään mökkiterkkuja teille myös ♥ Tänään on ollut puuhapäivä. Itse skrapasin kesähuoneen ulkopuoliset puuosat hilseilevästä maalista ja maalasin ne valkoiseksi. Mies öljysi laiturin. Pari päivää sitten teimme klapeja loppukesän tarpeisiin. Siinä puuhastellessa mietin, että nämä ovat sellaisia juttuja, mitä ei tule ajatelleeksi kun käy vain vierailemassa mökillä.
Silloin taannoin, kun bruukkasimme käydä vanhempieni mökillä ei sitä ajatellutkaan, että kuinka paljon iskä ja äiti teki töitä sen eteen, että mökillä oli kiva olla. Oli puita, joilla lämmittää sauna ja ulkoisesti mökki siinä kunnossa, että se miellytti silmää. Mökki ei ole missään nimessä meille työleiri (edelleenkään), vaan nautimme mökkipuuhista. Ne on sellaisia, joita tulee mielellään tehtyä. Tietäen, että kaikki mitä tekee on panostus omaan hyvinvointiin.
Omaisuudesta tulee pitää huoli. Oli kyse sitten vaatteista, huonekaluista, autosta tai sitten mökistä, mutta en ymmärrä välillä ihmisten leväperäisyyttä sen suhteen, että antaa asioiden repsahtaa. Varsinkin siinä tapauksessa, jos itse pystyy omilla toimillaan lisäämään tuon omaisuutensa käyttömukavuutta ja -ikää. Kertakäyttökulutuskulttuuri on sellainen asia, jota vastaan kapinoin. Välillä ehkä vähän liiankin kärkkäästi 😉
Näin iltaa kohden järvi on taas tyyntynyt ihan peilityyneksi. Luonto on kuin ruskan väreissä konsanaan. Ilma on keltainen. Tämä kesä jää mieleen eritoten näistä illoista. Helteisistä illoista, kun ei tarvitse pukea pitkää hihaa ylle. Kun kärpäset surraavat ja lokit kirkuvat. Tämä kesä ei toivottavasti jää mieleen nollakalasaaliista. Tiedä minne meidän järven kalat ovat hellettä paenneet, mutta kertaakaan ei ole vielä tänä kesänä napannut. Toivottavasti ehkä tänä iltana? 🙂
Se on ollut mielessä tasan kaksi viikkoa. Jota kuinkin kellon lyömälleen nyt. Pieni savinen astia ja sen sisällä oleva punainen kastike. Johon kehitin viikon Espanjan reissulla aika vahvan siteen. Syöden sitä lounaalla ja illallisella. Grillikasvisten, lihan, perunoiden salaatin ja you name it -ruokien kanssa. Pelkältäänkin se maistui taivaalliselle ja kovakuorisen vaalean leivän kanssa sitä tuli käytettyä dippinä. Mojo rojo ♥ Punainen kastike. Siitä olen haaveillut nyt nämä 14 pitkää vuorokautta. Miettinyt, että koska ehtisin kokeilemaan. Tänään töissä päätin, että tänään on se ilta. Olenko ainoa, kenen lomamuistot kulminoituvat yleensä ruokakokemuksiin? 🙂
Vikana päivänä lomalla kysyin charmantilta vanhemmalta kokilta nimeltä Alfredo, että suostuisikohan hän kertomaan, mitä tuossa kastikkeessa on. Puoliksi englanniksi, puoliksi espanjan kielellä luetteli ainesosia. Vähän nettailin, että mitenköhän mittasuhteet oikein menisivät. Lopulta sovelsin. Ja onneksi sovelsin. Tästä tuli kertaheitolla niin hyvää. Liki yhtä hyvää kuin Alfredon tekemänä. Tosin tuolla reissulla kastike ikään kuin lillui enemmän oliiviöljyssä. Siinä kehitettävää ensi kokeiluun.
Luin tässä joku päivä iltapäivälehdistä siitä ihanasta ideasta, että uudet perunat voisi laittaa kylpyyn. Kyllä, luitte oikein – kastikekylpyyn nimittäin! Vähän samalla idealla kuin se kesäinen herkkuresepti, jonka esittelin täällä. Nyt perunat pääsivät mojo rojo kylpyyn. Ja ah, miten ne siitä nauttivatkaan. Kastiketta tuli niin paljon, että siitä riitti reilun desin verran jääkaappiinkin. Leipädippauksiin, katsokaas. Ja hei, takuuvarmasti tätä kastiketta nähdään myös hyvin grillatun pihvin seuralaisena mökillä parin seuraavan viikon sisään. Huomisen jälkeen kun alkaa viimeinen kesälomapätkä. Kaksi viikkoa pelkkää lepoa!
MOJO ROJO -KASTIKE
3 suippopaprikaa 2 punaista mietoa chiliä 3 paahtoleipää 1 solovalkosipuli ripaus suolaa ripsaus sokeria oliiviöljyä iiiiso loraus ja noin puolet siitä omenaviinietikkaa
-pienistele paprikat ja chilit (siemet eka pois!) sekä paahdettu ja pienistelty paahtoleipä
-lisää kaikki ns. kuivat ainekset tehosekoittimeen
-lisää noin vajaa desi oliiviöljyä
-lorauta maun mukaan joukkoon omenaviinietikkaa
-sekoita keitettyjen uusien perunoiden kanssa
(lisää yrttejä)
Tästä haaveilin tänään töissätöissä ja voitte vain kuvitella, kuinka ihana se olotila on, kun massu on täynnä mojo rojoa. Niin ihana, että nyt on pakko mennä ulkoiluttamaan sitä massua 😀 Sekä tuota eilen kesätukan by Maria saanutta karvaista hurmuria (IG Storyssa kuva!).
Pikaisesti ennen kuin lähden hakemaan rakasta ystävääni poikineen meille, oli pakko tulla kertomaan teille taas elämän suurista rikkauksista. Niistä, joista harvemmin joutuu mitään maksamaan, mutta jotka tuottavat. Suurella korolla ja pienellä riskillä. Tuotot ovat nostettavissa samantien ilman minkäänlaista kulua. Investointi taiteeseen, se kannattaa. Ja siitähän me olemme puhuneetkin täällä blogissa. Mutta investointi taideteokseen nimeltä Suomi Finland on vielä parempi sijoitus. Sijoitus hyvinvointiin
Eilen lähdimme viilennysveneretkelle miehen ja Tobyn kanssa. Otimme suunnan mökkisaaresta kohti järven pohjoisosia. Mökkijärvi on reilut 20 kilometriä pitkä, jonka eteläpäädyssä mökkimme sijaitsee. Puolivälissä teimme käännöksen takaisin. Puolen tunnin venematkalla silmä oli levännyt maisemissa, jotka näyttivät välillä kuin saaristossa konsanaan. Siellä täällä näkyi pieniä kivisiä saaria. Joissain kasvoi käppyrämäntyjä ja joissakin näkyi mökki. Veneretkellä piti olla tarkkana ja mennä ihan luotisuoraan keskellä järveä. Mökkijärvi on täynnä kareja ja oikeastaan parasta olisi, jos olisi rauta/teräsvene. Lasikuituinen vene kun saa kolhuja kovin helposti ellei ole varovainen.
Toby nukkui sylissäni ja nautti tuulen tuiverruksesta. Itse laskin kameran pois kädestä ja ammensin tuon taideteoksen visuaalisuutta sisääni. Luonto antaa niin paljon. Ja hei, me olemme onnekkaita siksi, että uskoisin, että meillä kaikilla on yhtä hyvät mahdollisuudet lähteä nauttimaan luontoon ja saada siitä energiaa. Mielenrauhaa. Meillä on vielä tämän kesän patikkaretki Seitsemiseen tekemättä, mutta heti kun helteet helpottavat, on taas sinnekin pakko päästä nuuskuttelemaan metsän tuoksua.
Mutta nyt ei mennä metsään, vaan nauttimaan tästä ihanasta päivästä ihanan ystävän kanssa ♥ Sijoitus henkiseen pääomaan sekin!
Potkaisehan kengät pois jaloistasi ja istahda tuohon upottavaan tuoliin takkatulen ääreen ja nosta jalat rahille.
Olisiko sinulla muuten hetki aikaa jutella ruoasta ja elämästä? Mutta ennen sitä odotahan – tuon sinulle jotain pientä purtavaa ja lasillisen lempijuomaasi.
Marian Bistro & Lifestyle tarjoaa elämänmakuisia tarinoita, suussa sulavia ruokaelämyksiä, arjen ihanuutta ja pää pilvissä, jalat maassa -unelmia.
HEIPPA IHANAT!
