sunnuntai 09. syyskuun 2018

Sushiunatkoon, miten hyvää!

MOIKKAMOI IHANAT!

Joka ikinen ihminen, kenen kanssa olen eilen illalla tai tänään ollut tekemisissä, on saanut kuulla mun sushihehkutusta. Kotona tehtyjen sushien ylivoimaisuudesta verrattuna sushiravintoloiden susheihin. Sitä hehkutusta on saanut kuulla sosiaalisissa medioissa minua seuraavat niin kuin myös Skotlannissa valkoista palloa lätkyttelevä miehenikin. Tänään lenkillä kyllästin veljen vaimonkin sushihehkutuksella. Joten hei, rakkaat lukijat, nyt on teidän vuoro.

Teimme eilen ihka ekaa kertaa kotona sushia. Vaikka kuopuksella on tuossa yhdessä kuvassa sellainen himpun verran epäilevä ilme, niin voin sanoa, että tuo ilme muuttui kertalaakista maistettuaan sushia. Mikä siinä onkaan, että niin monen asian suhteen on viime aikoina tullut mietittyä, että miksemme tehneet tätä jo aiemmin? Niin näiden kotisushienkin kanssa. Onhan se niin, että vähän aikaa näiden tekemiseen saa kulumaan, mutta se aika on sen väärti. Ja itse asiassa suurin osa ajasta menee riisin huilutteluun, keittämiseen ja jäähdyttämiseen. Kaikki muu meneekin siinä sivussa sitten. ID

Riisin keitin sushiriisipakkauksen ohjeen mukaan. Siihen meni yhteensä noin tunti jäähdyttelyineen kaikkineen. Sillä välillä esikoinen pilkkoi ystävänsä kanssa kurkut ja avokadot. Riisin valmistuksessa on vissiin eri tapoja, mutta meillä annettiin riisin ensin olla lävikössä vajaa vartti, jonka aikana huuhtelin sitä välillä kylmällä vedellä. Sitten annoin riisin kiehua kannen alla vartin miedolla lämmöllä. Käänsin levyn pois päältä ja annoin riisin hautua vielä 20 minuuttia. Sen jälkeen sekoitin riisietikan, sokerin ja suolan keskenään ja kaadoin kuuman riisin sekaan. Nostin riisin leivinpaperin päälle ja taputtelin kevyesti levyksi. Keittiön ikkunasta virtasi viileää ilmaa ja riisi jäähtyi aika nopeasti.

Sitten päästiin itse asiaan. Eli tuon bambumaton ja levämattojen kanssa kikkailuun. Voin sanoa, että ekaa rullaa tehdessäni sormet ja polvet tutisivat hieman 😉 Koska meillä lapset eivät ole raa’an lohen ystäviä, sovelsimme. Ostimme savulohta, graavilohta (tämä uppoaa myös lapsille) sekä jättikatkaravun pyrstöjä. Teimme suurimman osan makeina (maki..), mutta osan myös käänteisinä eli riisi oli ulkopuolella. Olivatkohan nuo sitten Kalifornia makeja? Netistä löytyy hyvin havainnollistavat ohjeet rullaustapoihin. 

Makeja teimme kolmella eri täytteellä; jokaiseen tuli tuorejuusto-wasabivana, kurkkua ja avokadoa. Lisäksi savulohta, graavilohta tai jättikatkaravun pyrstöä. Kalifornia makeja teimme graavilohesta ja jättikatkaravun pyrstöstä (toki nuo vihreät olivat niissäkin). Valmiit rullat laitoimme odottamaan jääkaappiin, kunnes kaikki oli valmiita. Sitten leikkasimme ne terävällä veitsellä (veteen välillä kastaen) paloiksi. Kalifornia makien päälle laitoimme hieman Hellmann’sin perusmajoa, paahdettuja seesaminsiemeniä sekä silputtua ruohosipulia. Dippasimme ne perinteiseen tyyliin wasabilla maustettuun japanilaisen soijaan.

Mikä näistä sitten teki niin erilaisia ja hyviä? Mielestäni se, että nämä olivat pehmeitä. Nämä maistuivat tuoreelle. Ja mikä parasta, nämä eivät maistuneet liikaa kalalta. Tiedättekö, kun joissain susheissa maistuu se riisikin jo ihan särjeltä 😀 Tuossa lenkin jälkeen söin vimpat viisi sushia jääkaapista ja ne maistuivat hienosti myös näin seuraavana päivänä ja jääkaappikylmänä.

Nyt suloinen sunnuntai jatkuu vaatehuoneen siivouksella. Tietäen, että siinä kuluu tovi jos toinenkin. Ei ehkä jaksaisi yhtään ryhtyä siihen projektiin, mutta olen huomannut, että nyt kun mies on reissussa, niin mä olen varsin aikaansaava. Lisäksi taustalla kytee ajatus postaustoiveesta, jossa lupasin esitellä syysgarderobiani. Ehkä olisi korkea aika jo palauttaa itsellenikin mieleen, että mitä sieltä vaatekaapista taas löytyikään 🙂

SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,


lauantai 08. syyskuun 2018

Ristiriitainen kohtaaminen, joka antoi aihetta ajatteluun

HELLUREI

ja hei ihan ensteksi pahoittelut teille, keille lupailin tänään sisustusjuttuja. Sohvapöytäjutut siirtyvät huomiselle/alkuviikkoon. Sillä nyt on taas sellainen fiilis, että sisustusasiat ovat taas niitä elämän pikkujuttuja. Niitä sellaisia, joille ei aina jaksaisi lotkauttaa korvaansakaan. Ainakaan tässä hetkessä, lauantai-iltapäivässä, kun sisällä kaihertaa.

Tunnen, että elämä on aikamoista tasapainoilua niiden keveiden juttujen ja syvempien juttujen välillä. Mikäli kirjoitat ja juttelet vain keveistä jutuista, niin sut leimataan helposti pinnalliseksi. Mikäli kirjoitat tai juttelet vain sielunsyövereiden salatuista asioista, niin sut leimataan helposti maailmanmurheita pohtivaksi pessimistiksi. Tasapaino näiden välillä on mielestäni silloin, kun osaa nauttia siitä  juuri ostamastaan tuikkukiposta. Tietäen, että kun osaa nauttia siitä pienestä lasinpalasesta, jonka sisällä lepattaa liekki, niin elämässä on kaikki hyvin. Ei ole niitä suruja ja huolia siellä sielunsyövereissä, jotka verottaisivat elämän pienistä iloista nauttimista.

Tänään näin kauppareissulla ihanan lapsen. Pienen kauniin tytön, joka istui sellaisessa niskalla tuetussa pyörätuolissa. Hänellä oli kauniit vaatteet. Siniset silmät, jotka tuijottivat eteensä. Kasvot olivat ilmeettömät. Häntä katsoessani huomasin yhtäkkiä silmieni sumenevan. Häkellyin, räpsytin ripsiäni ja nostin katseeni. Huomasin tuon pikkuisen tytön pyörätuolia työntävän naisen hymyilevän minulle rohkaisevasti. Annoin pienen hymyn takaisin. Otin pienempää tyttöäni kädestä kiinni ja jatkoimme ostoskeskuksen käytävällä kävelyä.

Jäin miettimään tuota pientä, parin sekunnin ajan kestävää sanatonta dialogiamme. En tiedä halusiko tuo nainen nähdä myötätunnon kasvoiltani. Mutta en voinut sitä peittääkään, sillä se tuli spontaanisti. Toisaalta taas nainen saattoi nähdä sen syyllisyyden, jota tunsin. Kävelihän minulla molemmat lapset vierelläni omin jaloin. Kasvot ilmehtien. Mutta eihän minun kuuluisi tuntea syyllisyyttä. Vai kuuluisiko? En tiedä halusiko tuo nainen nähdä sen, että silmäni viestittivät hänelle ”olen pahoillani”. Sillä en tiedä haluaako tuossa tilanteessa kuulla pahoitteluja. Erittäin ristiriitainen kohtaaminen, sillä en tiennyt kuinka suhtautua. 

Hetken aikaa mietin, että olisin kääntynyt takaisin ja kertonut tuolle naiselle, että hänellä on tavattoman kaunis tytär. Olisiko se kuulostanut kornilta? Vaikka vilpittömästi olin ja olen edelleen sitä mieltä, että tuosta tytöstä loisti valo. Vaikkei hän välttämättä sitä itse tiedostanutkaan. Kertonut hänelle, että en tiedä elämästä erityislapsen kanssa mitään, mutta halusin vain sanoa hänelle, että tästä kohtaamisesta lähtien en ajatellut enää sanovani olevani väsynyt siitä arkisesta aherruksesta. Silmäni aukenivat siihen seikkaan, että silloin kun on kaikki niin kovin hyvin, niin on helppo valittaa niistä elämän pienistä kompastuskivistä. Enää en valita.

Poimin pihaltamme ehtoopuolella olleita syyshortensian oksia ja mietin, että onko mulla oikeutta tuon kohtaamisen jälkeen nauttia niistä. Nauttia tuon ostosreissun aikana tekemäni heräteostosneuleen pehmoisesta tunnusta ihollani. Mutta tulin lopputulemaan, että on mulla oikeus.  Koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu, joten muistetaan nauttia niistä ihan pienistä jutuista. Ja olla valittamatta turhasta ♥ 

LAUANTAITERKUIN,

 


perjantai 07. syyskuun 2018

Fredagsmys

HIPSHEI!

Miten mulle tulee aina tuosta ”hipsheistä” mieleen sanonta ”hippulat vinkuen”? 😀 No sitäkin on tänään ollut. Tosin paljon olen saanut aikaankin. Siihen nähden, että meillä herätti kello neljältä, kun tuo elämäni rakkaus lähti viikoksi reissun päälle. En saanut unta ennen kuin juuri ennen herätyskellon soittoa. Onneksi huomenna saa nukkua! Tyttöenergiaa, sillä mennään tuleva viikko. Tänään lapset saivat päättää mitä napostellaan illalla, kun lösähdetään telkkarin ääreen. Tai lapset lösähtivät jo. Itse taidan samalla kuunnella äänikirjan loppuun.

Olivat jonkun tubettajan kanavalla törmänneet riisikakkupitsoihin. Hmm. Aluksi mietin, että näinköhän maistuu pahville tuo ”pitsapohja”, mutta toisaalta – olenhan kehittänyt tässä loppukesän aikana eräänlaisen himon pitsamausteisiin riisikakkuihin. Työkaveri oli niitä kaappiin ostanut ja sain luvan maistella. En tiedä sainko luvan maistella ihan koko paketillista, mutta hups vaan se hupeni tuosta vaan. Ostettiin pitsamaustettuja riisikakkuja että tavallisia.

Täytteeksi lasten riisikakkupitsoihin tuli ketsuppia, kinkkua, ananasta ja juustoraastetta. Itselleni tein paria erilaista. Toisista löytyivät ketsupin lisäksi mozzarellaa, kapris ja parmesan raastettuna. Toisista vuohenjuusto, aurinkokuivattutomaatti ja hunaja. Molempien päälle pääsi rucolaa ja korianteria. Näistä tuli oikeasti hyviä. Ja hei, mikä parasta niin älyttömän helposti valmistuvia herkkuja. Uunissa meillä oli lämpöä 225 astetta ja vähän vajaa 10 minuuttia näitä paistettiin.  Ai vitsit, pahvisuus oli kuulkaas kaukana. Nämä pehmenivät keskeltä ja reunat rapsakoituivat entisestään Lisäksi herkkulautaselta löytyy manchegoa, viinirypäleitä ja latva-artisokkaa.

Lasillinen kuoharia kruunaa perjantai-illan. Tytöillä taas laseista löytyy jotain punaista limsaa, joka värjää kielenkin. Huh. Mitäs siellä herkutellaan näin perjantai-iltana? Huomenna lapset halusivat kotona tehtyjä susheja. Ei olla ikinä ennen tehty…onko antaa vinkkejä, miten onnistuu parhaiten? Nyt vällyjen alle telkkarin eteen. Napit korviin ja elämään tuon ihanan Maria Wernin viimeiset hetket. Onneksi seuraava kirja on taas jo ladattuna offlineen.

IHANAA PERJANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,

PS. kiitos muuten teille, ketkä taannoin jaoitte vinkkinne tuon kuoharipullon säilymiseen avattuna jääkaapissa; tänään bongasin sellaisen korkin, jonka saan laittaa tuon kuoharipullon päälle, ettei kuplat katoa!


tiistai 04. syyskuun 2018

Toivepostaus: Parisuhde isojen elämänmuutosten kourissa

MOIKKAMOI IHANAT!

Tässä tätä postausta kirjoittaessani edelleen hihittelen eilisen postauksen lehtikaali-sanan genetiivimuodon taivutusta, johon ihana lukija Marja tarttui. Miten taivutan kaali -> kaalen. Niinpä. Tiedättekö, ei aina ole helppoa olla Maria, varsinkaan Mariana, mutta elämä on kyllä päivästä toiseen erittäin mielenkiintoista. Eikä vähiten sen takia, että omista mokistani saan ihan parhaat naurut 😀 ”Mitähän mulla on liikkunut päässä, kun sen noin taivutin?” mietin juuri. Hetkeäkään en ajatellut syyttää kirjoitusvirhettä tai kiirettä, sillä mä ajattelin tuossa hetkessä, että tottakai se taipuu ”neljä lehtikaalen lehteä”. Jep. No mutta, sain tuossa pari päivää sitten ihanalta Anna-lukijalta postaustoiveen, joka meni näin: ”Te ootte ihanan rakastuneen oloiset kyllä <3 Saisko postausta, miten teidän suhde on muuttunut lasten myötä tai muutenkin? Millaista oli silloin, kun lapset oli ihan pieniä? Tai onko ees muuttunut ? Isojen Elämänmuutosten (Sun vanhempien poismeno jne) myötä.” ID

Kuten tiedätte, niin elämänkokemusta riittää ja samalla myös kokemusta siitä, että kun se parisuhde on kunnossa, se vain vahvistuu ympärillä tapahtuvien muutosten myötä. Parisuhde on se tuki ja turva silloin, kun ympärillä kuohuu. Jos ei mulla olisi ollut tuota parasta ystävääni rinnallani elämän suurissa menetyksissä (2,5 vuoden sisään isän, mummun ja äidin menetys), niin en ehkä olisi tässä kirjoittelemassa. Voi olla, että olisin ajautunut surun syövereihin niin kovin, että ei olisi mistä ammentaa näitä tekstejä. Tai halua siihen. Kun suree yhdessä, tulee käsiteltyä asioita perinpohjin. On joku joka ottaa kainaloon silloin yöllä kun suru valtaa. Ymmärtää itkukohtaukset keskellä päivää ja lohduttaa.

Minä menetin jotain tärkeää ja rakasta, mutta yhtään en vähättelisi sitä asiaa, että myös mieheni menetti menetysteni myötä jotain rakasta ja tärkeää. Kenellekään ei soisi vastaavaa, mutta mun täytyy rehellisesti sanoa, että en tiedä olisiko parisuhteemme yhtä vahva kuin se on nyt, ellemme olisi kokeneet kaikkea tätä yhdessä. Se oli vahva ennenkin, mutta suurien koettelemusten myötä se on vielä vahvempi.

Mutta miten käy parisuhteen silloin, kun sen kahden osapuolen muodostaman pyhän liiton uhkaajaksi ei koidukaan ulkopuoliset paineet, vaan siihen symbioosiin tulee pari muuttuvaa tekijää. Siunaantuu pari rakkauden hedelmää lyhyellä aikavälillä? Suuren suuri elämänmuutos. Positiivinen sellainen, mutta myös muutos, johon pitää osata varautua. Suhteuttaa asiat muutoksen vaatimalla tavalla. Me ehdittiin miehen kanssa seurustelemaan reilu pari vuotta ennen kuin iloisena yllätyksenä näin raskaustestissä kaksi viivaa. Lapsi oli kovin toivottu ja haluttu eikä oikeastaan edes etukäteen puhuttu siitä, miten tuo uusi perheenjäsen tulee muuttamaan meidän keskinäistä suhdetta. Tuo pieni rakkauspakkaus, vain 2,5 kiloinen kannettiin kotiin ja uusi arki alkoi. Rytinällä.

Ensimmäisen vuoden tuo suloisuus nukkui maksimissaan 45 minuutin jaksoissa. Yölläkin. Huusi koliikkiaan ja sen jälkeen masua, joka ei oikein sopeutunut kiinteisiin. Olin pohjattoman väsynyt, sitä en kiellä, mutta en muista että silti oltaisiin sen takia miehen kanssa riidelty. Ehkä kuitenkin ikä (29 ja 31 vuotta) teki tehtävänsä ja sitä jotenkin oli aikuistunut yhdessä yössä vauvan syntymisen jälkeen. Tajusi, että aika aikaansa kutakin eikä ollut odottanut vauva-arkea mitenkään hekumallisena.

Kun esikoinen täytti puoli vuotta, mies vaihtoi työpaikkaa. Paikkaan, jossa oli heti aluksi kaksi viikkoa koulutuksessa ulkomailla. Siitä se tahti vain sitten tiivistyikin reissujen suhteen. Olen joskus vitsillä sanonut, että meidän suhteen pelastus pienten lasten vanhempina on ollut se, että mies reissasi noin 180 päivää vuodessa. Suurin osa yön yli reissuja ja ulkomaille. Silloin kun nähtiin, niin ei sitä aikaa sopinut riitelyyn tuhlata. Tiedän olevani sen suhteen ehkä vähän erilaisempi vaimo, että kotiäitinä ollessani ajattelin asian niin, että koska toinen tuo rahan perheeseen, on täysin mun vastuullani hoitaa yöheräilyt sun muut. Jotta se toinen saa herättyä aamulla virkeänä töihin. Skismaa ei siis aiheuttanut sekään, että olisin tuntenut, että jouduin tekemään vauvanhoidossa suurimman osan. Kun esikoinen täytti vuoden, hän alkoi nukkumaan jopa parin tunnin päiväunia.

Muistan yhden sellaisen kesäisen lauantaipäivän, kun esikoinen nukkui rattaissa takapihalla pelkkä vaippa päällään ja me miehen kanssa levitettiin viltti männyn alle. Alettiin pelata trivial pursuitia sillä ajatuksella, että eipä sitä juuri ehditä pelaamaan, kun toinen herää pian. Ehdittiin pelata kolme tuntia! Se oli luksusta. Tuntui kuin oltaisiin oltu romanttisella viikonloppureissulla. Eli otettiin todellakin kaikki hyöty irti niistä pienistäkin hetkistä toistemme kanssa. Luksusta oli sekin, kun toinen suostui olemaan sitterissään vartin putkeen, että saatiin molemmat syödä iltaruoka saman pöydän ääressä. Puhumattakaan siitä, että päästiin saunomaan kaksin. Toisen tuijottaessa nappisilmillään sitteristään suihkun puolelta 🙂

Kun esikoinen täytti 1 v 11 kk perheeseemme syntyi toinen pikkuinen. Punaposkinen ja lutunen, mutta öisin kamalan itkuinen. Tähän mennessä tuo esikoinen ei ollut vielä oppinut nukkumaan öitään, vaan herätteli monta kertaa. Heräten aamuun klo 05.00. Tämä uusi tulokas vaati syliä joka yö klo 01.00-04.00 kolmen kuukauden ajan, joten aika laihoilla yöunilla menin. Vieläkin muistan ne yöt, kun toinen ei rauhoittunut muuten sylissä kuin siten, että tein askelkyykkyjä. Itse kampesin sänkyyn vauvan nukahdettua, nukuin silmänräpäyksen ja heräsin uuteen aamuun siitä vajaan tunnin päästä. Harvoin jäimme kotiin, vaan kolusimme läpi muskarit ja seurakunnan avoimet kerhot. Onneksi tuo uusi vauva nukkui ruhtinaalliset päiväunet, niin silloin sain itsekin levätä. Esikoinenkin rauhoittui katselemaan Titi-nallea, mutta ei juuri enää tuolloin nukkunut päikkäreitä. Vaihdoimme kuulumisia miehen kanssa tekstarein ja odotin viikonloppua, kun koko perhe on yhdessä.

Eli yhtäkkiä parissa vuodessa meidän parisuhde oli muuttunut niin kuin se luonnollisesti lasten myötä muuttuukin; molemmille oli täysin selvää, että se aika mennään lasten ehdoilla. Samaan aikaan mies reissasi enemmän kuin koskaan töiden takia. Eikä muuten kummastakaan ehtinyt pitää isyyslomaa. Silti olin sitä mieltä (ja olen edelleen), että olen toki äiti, mutta olen myös vaimo. Mulle merkitsi paljon noiden koliikinhuuruisten öiden aikaan se, että vaikka olin väsynyt, niin halusin pitää myös itsestäni huolta. En pelkästään miehen takia, vaan sen takia, että itselläni oli parempi olla. En halunnut perjantai-iltaisin ottaa miestä kotiin reissusta kauhtunut yöpuku päällä ja hiukset sojottaen sinne tänne. Vaikka sille miehelle se varmastikin olisi ollut ihan sama, millainen ulkokuori hänen lastensa äidillä oli.

Kun lapset olivat siinä iässä, että heidät raaski jättää yöhoitoon, buukkasimme kalenteriin ”parisuhdeaikaa”. Meillä oli onni, että äiti ja iskä asuivat tässä naapurissa. Että äiti päätti jäädä varhaiseläkkeelle 57-vuotiaana esikoisen oltua vuoden vanha. Korvaamaton apu niinä väsyneinä päivinä, kun olin yöllä herännyt 117 kertaa. Aika usein tulin lasten kanssa tähän mummulaan nukkumaan päikkäreitä. Esikoinenkin suostui täällä nukahtamaan viereeni yläkerrassa vanhempien makuuhuoneessa. Mummu (äitini) piti sillä aika silmällä kuopusta, joka nukkui rattaissa ulkona. Kerran pariin kuukauteen lapset tulivat mummulaan yökylään ja me miehen kanssa kävimme leffassa ja syömässä. Tai oltiin vain kotona ja tehtiin ruokaa. Nukuttiin väsymystä pois.

Muistan nuo ajat tosi ihanina, kun lapset olivat pieniä. Tehtiin paljon kaikenlaista perheenä; käytiin moikkaamassa Muumeja, Titi-nallea, Herra Hakkaraista ja Peppi Pitkätossua. Reissattiin ulkomailla ja mikä parasta, nautittiin näistä ihan lähialueen jutuista. Tiistai-iltaisin käytiin välillä vaarin kanssa raveissa, pikkuisimman huutaessa rattaista, että ”ptruu humma”. Hirmuisen hyviä muistoja ja se väsymys, jota silloin koin – ei sitä edes muista. Jälkikäteen olen vain hurjan tyytyväinen siihen, että selvittiin ehjin nahoin. Tuntui, että vaikka mies reissasi paljon, niin perheemme oli tosi tiivis ja nautimme olla yhdessä. Niin kuin vielä tänä päivänäkin. Miehen ja tyttöjen suhde on jotain aivan ainutlaatuista. Jos joku siellä ruudun takana pohtii, että miten tuo suhde kehittyi miehen reissatessa niin paljon lasten oltua pieniä.

Eli teille, jotka siellä tällä hetkellä taistelette koliikinhuuruisten öiden kanssa, niin toivoa on. Älkää menettäkö toivoa. Se on tärkeintä. Nythän meillä ollaan oltu taas jo ihan uuden edessä jo parisen vuotta, kun lapset ovat ottaneet askeleen kohti itsenäisyyttä. Välillä sitä suree, kun kaverit menee meidän vanhempien ohi ajankäytön suhteen. Jossain vaiheessa havahduimme siihen, että olimme maitokaupassa kaksistaan. Pystyimme töiden jälkeen lähtemään asioille ja katsomaan leffan keskeytyksettä. Ihan sairaan siistiä! Vaikka kaipaankin hitusen sitä pikkukakkosaikaa ja niitä iltoja, kun molemmat vaippapöksyt menivät yöunilleen seiskalta ♥ 

TIISTAITERKUIN,

PS. aiheeseen liippaa taannoinen postaukseni ”Kun parisuhde arkipäiväistyy”. Edelleen seison sanojeni takana. Arki ja kaikki siihen liittyvä on parisuhteen kulta-aikaa. Ruuhkavuosineen, ovella heitettyineen läpsyineen päivineen.


sunnuntai 02. syyskuun 2018

Tervetuloa uusi, organisoitu arki

HELLUREI JA HELLÄT TUNTEET!

Toivottavasti siellä on vietetty mukava viikonloppu ♥ Viikonloppu saaressa sai taas monia ajatuksia pintaan. Siellä jotenkin asioihin saa perspektiiviä. Tänä viikonloppuna päällimmäisenä on ollut se, että olen vihdosta viimein hyväksynyt sen, että tämä elämänvaihe nyt vain on tätä. Kiirettä ja paikasta a paikkaan b ryntäilyä. Kiristeleviä leukaperiä, kahta työtä ja esiteinejä, jotka latelevat suustaan välillä sellaisia, että korvani punoittavat. Ei se ole helppoa kenelläkään muullakaan, tiedän. Joten hei, let’s make the best out of it. Saunanlauteilla köllötellessäni mietin sitä, että tämän ajan kunnialla läpi klaaraamisessa tarvitaan yhtä asiaa; ajanhallintaa.

Tiedättekö kun mä olen sitä mieltä, että kiireestä valittaminen on jokseenkin turhaa. Ainakin meillä, ketkä yrittävät juosta kelloa vastaan. Samat 24 tuntia vuorokaudessa muillakin on. Niillä jotka tekevät hiljaisesti, kiireestä valittamatta. Miten vain tuntuu, että muut saavat niin paljon enemmän aikaan? Tähän väliin on kyllä pakko myöntää se tosiasia, että 40 vuotta täytettyäni olen oikeasti huomannut, että siinä missä se kolmevitonen Maria oli räjähtävän nopea ja maalasi päivän aikana pari huonetta, teki viikoksi ruokaa, hoiti lasten muskarit ja ehti juoksemaan maratonin, niin tämä nelikolmonen Maria on vähän hitaampi Maria 😀 Eli ihan kaikkea ei voi laittaa huonon ajanhallinnan piikkiin. Kyllä se ikä väistämättä tekee tehtävänsä. Halusi sitä tai ei.

Mä olen jo muutaman viikon ajan tutkistellut työskentelytapojani ja juu, yleensä saan aikaan ihan hitokseen paljon ja nopealla tahdilla. Mutta niinä päivinä, kun on esimerkiksi päivätöissä hiljaisempi päivä eikä puhelin niin paljon soi, niin huomaan tuudittautuvani siihen letkeään toimistoelämään, missä jutustellaan työkavereiden kanssa mukavia. Sen sijaan, että voisin tehdä niitä tehtäviä, joita tuolla things to do -listalla on. Niitä sellaisia ei niin akuutteja. Niitä, joita kuin varkain sysää tuonnemmaksi. Sillä ne löytää kuitenkin edestään jossain vaiheessa.

Niinä kotitoimistopäivinä, kun saan suurimman osan ajasta käyttää blogiin, huomaan että en ole hirmuisen organisoitunut. Minulla ei ole tapana suunnitella viikon postausaikataulua etukäteen, vaan teen tätä työtä enemmänkin tunteella kuin järjellä. En pystyisi kirjoittamaan tekstejä etukäteen vaikka kuinka haluaisin. Kaupalliset yhteistyöpostaukset ovat asia erikseen. Ne kirjoitan aina etukäteen. Ennen julkaisupäivää siis. Mutta niiden suhteenkin pitäisi skarpata. Syys-marraskuulle on jo kalenteri täyttynyt mukavasti ja nyt olisi hyvä aika kirjoitella noita postauksia valmiiksi. Mutta miksi mä jätän ne postaukset aina viime tinkaan. Jos deadline on klo 10, niin löydän itseni edellisyönä kirjoittelemasta postausta ja joskus jopa laitan vielä kellon viideltä soimaan, että kirjoitan postauksen aamulla loppuun. Ei näin. Asiaan on tultava muutos.

Olen päättänyt ryhtyä ajanhallinnan ammattilaiseksi. Hyvästi kiire. Tervetuloa organisoitu ja jäsennelty arki. Ex tempore -minälleni tämä kuulostaa jokseenkin kammottavalta ajatukselta, mutta sitten taas se pieni ukkeli tuossa olkapäällä istuessaan myhäilee tyytyväisenä partaansa ja on valmis viuhuttamaan ruoskaansa, jotta pysyn aikatauluissani. Tämä ei tule blogissa näkymään juuri mitenkään, sillä en suostu edelleenkään tekemään itselleni tiukkaa postausaikataulua viikoksi eteenpäin. Vaikka alan ammattilaiset näin kehottavatkin tekemään. Täällä mennään edelleen tunnepuoli edellä ja ne normipostaukset mukailevat kulloisenkin päivän fiilistä.

Netistä löytyy vaikka kuinka paljon vinkkejä parempaan ajanhallintaan. Itse ajattelin ottaa käyttöön niistä itselleni seuraavat:

1. joka maanantaiaamu aloitan palaverilla itse itseni kanssa. Merkitsen kalenteriin viikon aikataulutuksen, niin töiden kuin harrastustenkin suhteen. Olenkin kertonut, että minulla ei ole juuri ollut kalenteria käytössä, mutta vuoden päivät olen totutellut sen käyttöön.
2. teen ne kaikista inhottavimmat hommat heti ekana pois
3. vastaan sähköposteihin ja blogikommentteihin samantien tai ainakin heti, kun on pikkuisenkin aikaa
4. multitaskingin ammattilaisena rakastan tunnetta, kun on monta rautaa tulessa. Mieheni sanoja mukaellen; ei ne aloitetut vaan ne lopetetut projektit. Heippa multitasking! Välillä on pakko tehdä montaa juttua yhtä aikaa, mutta pyrin siihen, että teen yhtä asiaa kerrallaan.
5. muistan pitää taukoja päivän mittaan. Helposti sitä posottaa menemään ilman taukoja. Jos nyt ainakin ruokailla muistaisi 😉
6. ylimääräinen puhelimen pläräys saa työpäivien aikana loppua. Varsinkin päivätöissä. Blogityöpäivinä some kuuluu olennaisena osana työhöni.
7. opettelen priorisoimaan. Joskus muinoin olin ihan älyttömän hyvä priorisoimaan, mutta se ikä – se on saanut ne mun priorisoinnista vastaavat aivosolut jotenkin kuoleentumaan.
8. opettelen kuuntelemaan puhumisen sijaan. Tämä toimii varsinkin päivätöissä, jossa mielelläni jään suustani kiinni niin asiakkaiden kuin työkavereidenkin kanssa. Less talk – more action.
9. järjestelen sähköpostini. Saapuneet kansio kätkee kaikki mailini. Teen asetukset, että eri ryhmiltä tulevat mailit menevät oikeisiin postilaatikoihin. Lisäksi teen vielä sellaiset ”kiireelliset” ja ”ei-kiireelliset” -kansiot.
10. opettelen sanomaan ei. Tässä olen muuten petrannut viimeisen vuoden aikana ihan hirmuisen paljon. Tänä päivänä osaan aika helposti kieltäytyä jutuista, tuntien toki hieman syyllisyyttä siitäkin.

ID Näin se homma kuulkaa etenee. Heti huomen aamusta alkaen. Joku pieni ääni sisälläni sanoo, että kiire on itse aiheutettua. Pianhan se selviää. Kaoottisesta arjesta järjestelmällisempään arkeen. Se on se tavoite. Siinä sivussa toki rentoutuen ja leukaperiä rentouttaen 😀

SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA &
TEHOKASTA ALKAVAA VIIKKOA!

PS. ja hei, koska ajanhallinnan ammattilaiseksi alan vasta huomisesta, niin tänä iltana kulutan nämä jäljellä olevat pari tuntia saunomiseen ja kainalokyhnäykseen. Palaan kommentteihinne heti huomen aamulla – kiitos niistä 
PPS. postauksen kuvat ovat viime syksyltä; tänä viikonloppuna ei juuri kameraa laukusta esiin otettu 🙂